Olen elossa ja yhtenä kappaleena.
On ollut varmaan maailman rankin viikko ikinä. Maanantain jälkeiset päivät olivat nekin todella hankalia, etenkin tiistai. Jos mahdollista, se oli vieläpä pahempi päivä kuin maanantai.
Minä olin ihan romuna. Menin osastolle ja olin jäykkä ja huonoryhtinen ja pääni oli painuksissa. Ja minä itkin. Minä vain itkin. Istuin hiljaa tuolissa keittiössä ja itkin hiljaa. En nyyhkyttänyt, en päästänyt ääntäkään, vaan istuin jännittyneenä paikoillani ja itkuni saattoi huomata vain kyyneleistä, jotka virtasivat vuolaina pitkin poskiani ja tippuivat sitten pois. Sellaisina aika leffamaisina yksittäisinä ja isoina kimmeltävinä pisaroina.
Omahoitajani pyysi minut juttelemaan ja kysyi sitten, että mitä minulle kuului ja oliko jotain sattunut. Itkin vain, enkä vastannut. Minusta tuntui samalta kuin kymmenen vuotta sitten, kun olin niin kauhuissani kouluun menemisestä, että menin lukkoon. Samalla tavoin minä olin lukossa nyt. Tuntui, että pystynkö puhumaan lainkaan. Lopulta sain sanotuksi, että se on pitkä juttu. Omahoitajani sanoi siihen että hänellä olisi kyllä aikaa kuunnella. Sitten olin taas hiljaa.
Lopulta sain kerrottua. En muista itse asiassa oikein tarkkaan sitä, mitä kaikkea kerroin ja mitä, mutta kaiken. Ja itkin. Se olo oli sitten sen juttelun jälkeen vähän parempi. Ikävä kyllä paha olo palasi iltapäivällä kuvataideterapiassa. Ei, se olo ei liittynyt mitenkään piirtämääni kuvaan (joka oli muuten harvinaisen siisti ja siitä tuli jopa hyvä mieli) eikä siihen, mitä kuvista keskusteltiin. Se olo vain tuli ilman mitään syytä.
Jossain vaiheessa minusta vain alkoi tuntua todella pahalta, ja kun tunnen oloni hermostuneeksi, minulla on tapana näprätä jotain. Yleensä se jotain ovat iho kynsieni ympärillä. Koskaan ei vain ole käynyt niin, että olisin nyppinyt ja näprännyt niin paljon, että ne kohdat olisivat alkaneet vuotaa verta. Ja koska kuuntelin keskittyneenä, mitä muut puhuivat, en edes huomannut sitä kovin nopeasti, vaan jatkoin näpräämistä. Sitten jossain kohtaa yhtäkkiä huomasin, että käteni olivatkin veriset. Joo, näköjään sormista vuotaa verta aika paljon vaikka haava ei olisikaan paha. Pelästyin aika lailla ja ajattelin, että hitto vieköön, mikä minua vaivaa, kun revin itseni verille, enkä edes huomaa. Ja sitten tuli paha olo.
Se oli vähän niin kuin puoliksi oikein paha ahdistuskohtaus ja puoliksi jotain muuta. Se jotain muuta oli ihan uutta ja vierasta. Vähän niin kuin olisi toipumassa migreenistä tai vatsataudista. Vatsassa oli kumma olo. Tuntui kuin voisi oksentaa minä hetkenä hyvänsä. Tai pyörtyä. Kysyin sitten, voisinko lähteä, koska minulla oli huono olo. Sain tietysti luvan, kunhan minulta kyseltiin ensin, että johtuiko huono oloni jostain maalauksesta.
Palasin osastolle palapelin pariin. Oloni oli edelleen kumma. Minua ahdisti, tuntui, että minua pelotti jokin, mutta en ollut lainkaan varma mitä se oli. Tsärstin kyseli sitten samat kysymykset, että mikä minulla oli. Ja vaikka en tiennyt siitä olosta mitään, niin tiesin sen, ettei minua huvittanut puhua siitä, vaan halusin olla rauhassa ja vastaamatta kysymyksiin. Sitten kun kello läheni kolmea, jolloin äitini tulisi hakemaan, mieleeni tuli jotain, jota olisin halunnut sanoa ääneen, mutta jota en kuitenkaan sanonut: minua pelottaa lähteä kotiin.
No, äiti tuli ja minä kävelin autolle. Se oli maailman pisin matka autolle ikinä, tuntui että se kesti ikuisuuden, mutta ei siltikään tarpeeksi kauan. Olin autossa hiljaa. Koko matkan. Kotona laitoin vain DVD:n päälle. En halunnut katsoa niitä ohjelmia telkkarista, jotka olen aina aikaisemmin halunnut katsoa joka kerta. Sitten jossain vaiheessa siirryin televisiolta rottahäkin viereen lattialle makaamaan.
Äiti sitten lopulta kysyi, että mikä minua vaivasi. Itkin ja sanoin, että minun on kotona paha olla ja että muuttaisin luultavasti parin kuukauden sisällä pois. Sitten itkin lisää. Enkä ole törkeän pitkään aikaan itkenyt äitini kuullen. Ulisin ja kysyin äidiltä änkyttäen, että miksi hän ei koskaan suojellut minua, miksi hän antoi minun kokea sen kaiken, mitä olen kokenut. Selitin isästäni ja siitä, miten hän oli niin kauhea ja miksi äiti antoi hänen kohdella minua niin. Otin esille kaikenlaisia asioita, joista en ole koskaan puhunut äidin kanssa. Puhuin siitä, mitä kaikkea tapahtui silloin kun äiti ei ollut kotona. Isäni tietysti huuteli väliin kaikenlaisia ilkeyksiä, tyyliin "Amia puhuu musta paskaa ympäri kaupunkia" ja muuta sellaista. Äiti käski hänen sitten olla hiljaa, mutta ei hän tietenkään ollut. Minä itkin ja sanoin äidille, että ei hän tietenkään ole hiljaa, ei hän koskaan ole hiljaa, eikä totellut mitä äiti sanoi.
Ja minä itkin, minä itkin hysteerisesti, itkin niin kauheasti kuin voi. Ei se ollut sellaista hiljaista, eikä edes niiskutusta tai ulinaa, vaan sellaista... Sellaista mitä Täydellisten naisten ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson loppupuolella, kun Bree alkaa itkeä. Sellaista "kätkättävää". Ja hyperventiloin. Äitini alkoi melkein itkeä sen nähdessään ja pyysi minua tulemaan "syliinsä istumaan". Sanoin, että en tulisi, en haluaisi. Ja itkin lisää. Rotat olivat hädissään. Ne säntäilivät ympäri häkkiä ja tulivat katsomaan minua luukulle. Ne nuolivat kyyneleitä ja tuntuivat yrittävän lohduttaa minua.
Ja sitten mentiin saunaan ja kerroin äidille siitäkin, miten isäni silloin uhkasi ampua minut. Kävi ilmi, että äiti ei ollut kuullut sitä. Hän oli kuullut, miten huusin ja näki, miten juoksin vähän jälkeenpäin pakoon, mutta hän ei ollut kuullut mitä isäni oli sanonut. Äiti ei oikein uskonut kaikkea mitä kerroin. Mutta minä olin hysteerinen edelleen. Pelkäsin, että isäni tappaisi minut nyt, kun olin kertonut äidille kaiken. Pyysin hysteerisesti itkien äidiltäni, että saisin yöksi huoneeseeni myös sen toisen avaimen, joka sopi minun oveeni. Halusin olla turvassa varmasti. Äiti sitten antoi luvan.
Loppuilta meni hieman vähemmän hysteerisemmin. Yöllä näin vain painajaisia. En meidän perheestämme, vaan Alfista. Hän oli palannut ja oli ihan kauhea ja minä vihasin sitä kaikkea ja pelkäsin. Aamulla sitten heräsin ihan hikisenä. Se päivä meni sitten hieman paremmin. Sovittiin omahoitajani kanssa, että hän soittaisi äidilleni ja juttelisi hieman minun tilanteestani. Se meni kuitenkin torstaille.
Torstai sattui myös olemaan päivä, jona täytin 21 vuotta. Se oli yllättävän hyvä päivä, vaikka odotinkin sitä lähinnä inhoten. He olivat osastollakin tehneet minulle onnittelukortin ja he kaikki muistivat muutenkin ja onnittelivat. Ja niin joo, silloin tiistaina, kun oli se paha päivä ja itkin osastolla, Ericakin oli minusta huolissaan ja laittoi tekstiviestin minulle myöhemmin sinä päivänä. Ja seuraavana päivänä juteltiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Ja syntymäpäivänäkin minulle soitti se netti-ihminen. Ja lauloi onnittelulaulua ja minulle tuli niin hyvä mieli. Nankin muisti syntymäpäiväni, joka oli pieni yllätys jopa. Sitä ilahtuneisuutta latisti hieman se, että vastasin hänen viestiinsä, mutta hän ei puolestaan vastannut sitten siihen, vaikka se oli juuri sellainen viesti, johon minusta ainakin pitäisi vastata.
Hän kyseli, mitä minulle kuului, joten en kokenut tarpeelliseksi valehdellakaan. Sanoin, että kuului huonoa, että olin melkein joutunut ympärivuorokautiselle osastolle, sillä olin ihan pois tolaltani ja itkin vain hysteerisesti. Ja että se kasvoissa oleva hermosärky oli tullut takaisin, enkä pystynyt syömään enkä juomaan mitään ilman kauheaa kipua. Sitten sanoin, että sitäkin edeltävät viikot olivat menneet huonosti, mutta eivät sentään niin huonosti kuin tämä viikko. Vastasin kai väärin hänen kysymykseensä, kun hän ei vastannut.
Mutta siis tosiaan se kauhea kipu kasvoissani tuli yllättäen takaisin keskiviikkona äärettömän voimakkaana. Kaikki, mikä ei ollut täsmälleen suunlämpöistä, sai kolme hammasta ylhäällä (keskeltä kulmahampaaseen asti) oikealla niin kipeäksi, että sillä hetkellä tuntui kuin koko muu maailma olisi lakannut olemasta. Hampaat olivat kosketusarkoja myös ja koko yläleuan oikea puoli tuntui jännän pistelevältä ja jotenkin etäisesti myös puutuneelta. Ja ilmeet sattuivat myös. Torstaina kipua oli ajallisesti enemmän, mutta se oli määrällisesti vähemmän kuitenkin, koska vaikka välillä tulikin todella kivuliaita piikkejä, ne eivät olleet yhtä kivuliaita kuin keskiviikkona. Ja sitten perjantaina tilanne oli taas vähän parempi. Lämpöarkuus oli kadonnut ainakin lämpimän osalta lähes kokonaan (en uskaltanut kokeilla kylmällä), vaikka hampaat olivat edelleen kosketusarat. Puutuneisuuden tunne oli kuitenkin suurempaa kuin kertaakaan aikaisemmin ja välillä minun oli vaikea puhuakin, kun tuntui että suu ei oikein totellut.
Tänään aamulla (lue: keskipäivän jälkeen) huomasin suureksi ilokseni, että kosketusarkuuskin oli poissa, eikä puutuneisuuttakaan ollut enää havaittavissa. Tämä toisaalta sopii siihen, että kyseessä olisi nimenomaan se "atyyppinen kasvosärky", joka liittyy migreeniin ja masennukseen. Sillä olinhan alkuviikosta surullisempi kuin hyvin pitkään aikaan, niin tuntuu jännältä, että vähän jäljessä tuli sitten se kipukin kuin ihan tyhjästä ja katosi sitten taas. Paitsi että tänään, kun olin tyhmyyksissäni ottanut nokoset sohvalla (minä en saisi ikinä nukkua sohvalla), päätäni alkoi särkeä ihan järkyttävästi. Sen äärettömän voimakkaan migreenityyppisen päänsäryn aikana ne oikean yläleuan ikenet tuntuivat pistelevän. Sekin meni sitten ohi.
En ole paljon tuotakaan jaksanut miettiä, sillä nyt minulla on jostain syystä ihan kauhean väsynyt olo. Olo on parempi, eikä niin tuskallisen surullinen kuin alkuviikosta, mutta motivaationi ihan kaikkeen on nollassa. Jopa intoni katsella DVD:itä on laskenut ja tuntuu, että mikään ei kiinnosta tai vaikka kiinnostaisikin, niin en millään jaksa. On ollut vaikeaa saada konetta edes auki. Olen tietysti halunnut kirjoittaa, mutta se tuntuu niin rasittavalta. Ei psyykisesti, vaan fyysisesti.
Suunnitelmani nyt on pysyä kotona. Touko-kesäkuussa alan etsiä kämppää Tampereelta. Varmaan katselen sekä yksiöitä että kaksioita. Nanin kanssakin pitäisi puhua siitä että hän vain tiedostaa opiskelun ja yliopiskelun rajat, eikä polta itseään loppuun. Ja jos hänet saisi miettimään vielä sitä kämppisjuttuakin. Hän tuntuu vain niin jotenkin etäiseltä nykyään. Ei tunnu siltä, että se olisi haluttua etäisyyttä, vaan mietin, josko se liittyisi joko hänen omaan mahdolliseen burn-out-vaiheen lähestymiseen tai sitten vaikka siihen, että hän ei tiedä, miten suhtautuisi minun ongelmiini ja surullisuuteeni. Pitää jutella.
Hän ehdotti tapaamista pääsiäiseksi, mutta silloin minulla on suunnitelmia. Siis vähän hienoa. Olen menossa aveciksi sen netti-ihmisen luo. Siis vähänkö hienoa, en ole koskaan ollut avec. Aluksi se pelotti ihan kamalasti ja minua harmitti, että miksi se ihminen haluaa aina joitain muita ihmisiä joukkoon mukaan, kun taas minä vierastan tilanteita, joissa on useampi kuin yksi ihminen minun lisäkseni. Mutta nyt olen ihan innoissani. Siellä on muitakin ihmisiä ja silloin ollaan jossain muualla kuin yhden ihmisen kotona, ja silloin kuuluu olla vähän hienompi kuin lautapeli-illassa, kun voi olla vaikka verkkareissa ja kuluneessa ja löysässä hupparissa. Mutta ei kuitenkaan niin hieno kuin vaikka silloin, kun mentäisiin baariin.
En ole koskaan ollut kunnolla yhtään missään ryhmäjutuissa, en kahviloissa baareista nyt sitten puhumattakaan, mutta ymmärsin silti luultavasti tuon pukeutumissävyn ihan hyvin. Ja olen ihan innoissani. En koskaan laita itseäni siis yhtään, kun menen osastolle, herään varttia ennen lähtöä, en harjaa hiuksiani enkä meikkaa. Enkä mene sitten minnekään muuallekaan. Joten ajatus, että laittaisi itseään edes vähän, on ihan ylimahtavan hieno! Joo, en tiedä mistä johtuu, mutta vaikka luulisi, että kun kerran en normaalisti tee itselleni mitään, en tykkäisi pynttäytymisestä, mutta se on ihan päinvastoin. Minä rakastan sitä ja vaikka itse sanonkin, niin mielestäni olen jopa aika hyvä siinä. Jotenkin säälittävää tai muuten vain outoa ehkä, mutta vaikka en laita itseäni, niin jos olen viikonlopun yksin kotona, välillä minä kokeilen harjoitella meikkaamista ja itseni laittamista. Se on jotenkin kivaa.
Ainoa, mikä minua hieman arveluttaa siinä pääsiäisen jutussa, on painoni. Se on nyt jumiutunut +7 kiloon ja se on aika paljon. Näin unta, että painoin -3 kiloa, mikä ei aikaisemmin ollut yhtään poikkeava paino, mutta nyt se on kymmenen kilon päässä. Mutta tarkoituksena on alkaa mennä aikaisemmin nukkumaan, niin en ylisyö valvoessani. Ja kun valvominenkin lihottaa, niin vielä pahempi.
Nyt tuntuu hieman siltä taas, että voisi itkeä vähän, vaikka olo on ihan kohtalainen. Väsyttää vain niin riivatusti, vaikka nousin vasta kahden aikoihin ja nukuin ne nokosetkin. Ehkä se on joku surullisuusstressin laukeaminen tai jotain.
Pienten kanssa menee ihan hyvin. Tänään siivottiin häkki ja minä jaksoin imuroida koko huoneen ja sisustaa sitten häkin. Ja pesin jopa harmaat pikkuiset, kun laitoin ne kantokoppaan, jossa ei ollut lakanaa eikä mitään ja ne kakkivat sinne ja ilmeisesti niiden vatsat ovat hieman löysällä, niin... Oli ihan kiva kokemus. Eivät näyttäneet pelkäävän yhtä paljon kuin isot, eivät ainakaan kirkuneet yhtä paljon. Tai ehkä Consu, joka oli harmaista pienistä äänekkäämpi, oli suunnilleen yhtä äänekäs kuin Dostojevski, joka on isommista pienistä hiljaisempi. Tolstoi on ihan huvittavan äänekäs, kun sitä pestään. Ei voisi välttämättä uskoakaan, että niin pienestä eläimestä voi lähteä niin iso ääni. Ei se välttämättä pelkää enempää kuin Dosku, koska kakan määrä on aika vakio (hyvin vähäinen), mutta se pitää huomattavasti lujempaa ääntä. Samaten kuin kynsiä leikatessa, josta on tullut sille jotenkin todella pelottavaa. Välillä se oli suhteellisen rauhallinen, mutta nyt se on alkanut jopa kakkia kynsienleikkuun yhteydessä. Voi olla, että johtuu siitä, että jossain vaiheessa se leikkaaminen jäi pari kertaa väliin, jonka jälkeen kynsiä leikatessa Tolstoi rimpuili ja sen kynsiä katkesi ja se ehkä sattui.
Mutta kaikki on ihan okei. En ole saanut itseäni lukemaan vielä pääsykoekirjoja, mutta toivon, että sekin vaihe joskus vielä tulee. Olen miettinyt muuttamista, eikä se tunnu enää edes niin ylivoimaisen kauhealta. Olen hankkinut jopa yhden hyllyn kotiin, jonka saan viedä sitten mukanani kun muutan.
Kaikki on okei, oli liikuttavaa ja lohduttavaa ja ihanaa, miten täälläkin ihmiset reagoivat tuohon pahaan olooni. Tuntuu kuin olisi jotenkin vähemmän yksin kuin ennen.
lauantai, 20. maaliskuu 2010
