Joo, huomasin tänään, että olen aika kaunainen ihminen. Osastolla tuli puhetta Alfista ja kun siellä osastolla on nyt takaisin se nainen, jonka tytär seurusteli Alfin pikkusiskon kanssa ja joka tunsi Alfiakin aika hyvin, niin sain jopa tietoa Alfin elämästä meidän eron jälkeen.

Alfille ei ilmeisesti kuulu hyvää, mutta minua ei sureta kyllä tippaakaan. Enimmäkseen sain kuulla Alfin perheestä ja siitä, miten käsittämättömän hulluja ne hänen vanhempansa ovat. Siis äiti on siivoushullu ja pessimistisin ihminen, jonka se höpöttäjänainen on tavannut. Hän oli yhdellä kurssilla hänen kanssaan ja hän sanoi, että se koko kurssi meni vähän pieleen ihan yksistään sen naisen takia. Hän koko ajan kuulemma valitti, että mitä hyötyä tällaista on opiskella ja leveili sillä, että hänen miehensä tienaa niin ja niin paljon ja että voi kun ei kaupassa ollut 40 tuumaisia telkkareita, niin piti ostaa vain 38 tuumainen.

Ja Alfin isä kuulemma on joku opettaja, mutta aina välillä hän pitää rokulipäiviä, joina ryyppää kaatokännit ja makaa sohvalla ja syö lusikalla voita paketista. Ja perheessä vain nuorin lapsi on yhtään mitään ja ansaitsee isoimman huoneen ja siitä tehdään oikein prinsessahuone, mutta teini-ikäiset veljekset laitetaan jakamaan keskenään samankokoinen huone.

Ja kesällä kun siellä Alfin nurkilla pyörittiin, Alf selitti, miten tyhmiä ja inhottavia ne siellä läheisellä koululla pyörivät teinit olivat. Mutta nyt se nainen osastolla kertoi, että Alf oli ostanut niille teineille viinaa ja vienyt sen lisäksi vielä ne ryyppäämään omaan kämppäänsä. Siis pitäisi kai sääliä tai jotain, mutta se ei nyt oikein irtoa minusta. Alf niittää sitä mitä kylvää, vaikka vihaankin kaikenlaisia tuollaisia sanontoja. Alf ensin halveksii joitain teinejä ja sitten vie ne kämppäänsä ja rikkoo lakia ostamalla niille viinaa. Minulle tuli mieleen se Alfin mieltymys nuorempia naisihmisiä/tyttöjä kohtaan, niin mietin vain, että onkohan Alf yrittänyt ostaa viinalla paitsi suosiota, niin myös - anteeksi karkea ilmaisu, mutta sitä ei voi nyt vain välttää - persettä joltain humalaiselta 15-vuotiaalta tytöltä. Se kyllä olisi aika lailla laitonta, mutta sehän ei Alfia pysäyttäisi. Hän on niin fiksautunut ajatukseen seksistä ja siitä, että saisi partnerikseen jonkun kokemattoman. Hah. Harvinaisen säälittävää.

Ei siis mitään säälejä täältä heru Alfille, minulle tuli vain harvinaisen vahingoniloinen olo. Siis juuri tuollainen, mitä tuossa otsikossa: sellainen lapsellisen ja typerän vahingoniloinen. Ja vaikka tiedän, että ei varmaan ole moraalisesti oikein tuntea näin, mutta en pysty olemaan tuosta tunteesta edes pahoillani tai tuntemaan syyllisyyttä.

Sitten on vielä toinen asia, joka pitää selittää tänne ennen kuin unohdan sen. Sain tietää sen joskus viime viikolla jo, mutta on ollut niin harvinaisen kurja olo, että en ole saanut aikaiseksi mitään, en jaksa roikkua edes koneella.

Mutta niin. Siitä äitini aikaisemmasta avioliitosta, josta hän ei kertonut. Puhuttiin autossa jotain isovanhemmistani ja minä purkauduin oikein ja sanoin, miten ärsyttävää oli kun he olivat aina olleet vain kuolleita, mutta kaikilla muilla he olivat elossa. Ja sitten kyselin isovanhemmistani jotain ja äiti selitti. Sitten minä ihan yhtäkkiä sain mieleeni sen aikaisemman avioliittoasian ja kysyin häneltä suoraan, että miksi hän ei ollut koskaan kertonut, että oli ollut aikaisemmin naimisissa.

Äiti käyttäytyi oikeastaan juuri niin kuin olin ajatellutkin: ihan kuin olisin pudottanut jonkun pommin tai päässyt selville jostain, jota en olisi voinut mitenkään tietää. Äiti sitten kysyi vain, että mistä minä olin saanut tietää jotain tuollaista. Sitten selitin hänelle sen tietosanakirjoista lyötyneiden nimien jutun.

No, äiti siis on ollut naimisissa ennen. Jonkun miehen kanssa vähän alle kolmekymppisenä. He asuivat jossain ihan muualla. En ole edes varma, tietääkö isäni tuosta. Äiti käyttäytyi ihan niin kuin olisi unohtanut koko asian ja kuin olisin saanut kaivettua esiin jotain järjettömän etäistä ja salaista. Mutta hän on siis ollut kaksi kertaa naimisissa. Sitten tulee vähän samanlainen juttu kuin NCIS:ssä. Siinä se Gibbs-tyyppi on ollut naimisissa... neljä kertaa ehkä. Eikä hän niissä ole sillä hetkellä naimisissa, mutta hän on eronnut kuitenkin vain kolme kertaa. Sama homma on äitini kanssa. Hän on ollut aikaisemmin naimisissa, mutta hän ei ole siitä huolimatta eronnut kertaakaan.

Se tyyppi kuoli puoli vuotta sen jälkeen kun he menivät naimisiin. Hän oli juuri täyttänyt 30 vuotta ja sai sydänkohtauksen ollessaan juoksulenkillä. Aika karua minun mielestäni, mutta vielä karumpaa oli minusta se, miten viileästi äiti suhtautui asiaan. Kun kysyin, miksi hän ei ole koskaan kertonut ja miksi hän ei ole koskaan käynyt siellä haudalla, niin hän sanoi vain, että ei hän pitänyt tärkeänä kertoa ja että kyllä hän oli käynyt siellä haudalla joskus ajat sitten, mutta että se oli niin kaukana.

Kävi ilmi myös äitini asenne avioliittoon ja siihen, kuinka pian voi mennä naimisiin. Sen jälkeen ilmeisesti, kun on tuntenut kaksi vuotta. Äitini oli tuntenut sen miehen kaksi vuotta ennen naimisiinmenoa ja sama vuosimäärä oli isänikin kanssa. Minusta oli ihan järjetöntä myös se, miten kevyesti äiti suhtautui siihen, että hänen miehensä, aikaisempi tosin, mutta kuitenkin, oli kuollut, vieläpä noin yllättäen. Siis puoli vuotta naimisissa, sitten mies kuupahtaa, kaksi vuotta siitä eteenpäin ja äitini meni uudestaan naimisiin.

Toisaalta ei kai pitäisi olla yllättynyt. Äitini on tuollainen muutenkin. Ei varmaan pitäisi sanoa tätä kenestäkään, mutta en usko, että äitini välttämättä on rakastunut ja rakastanut molempia aviomiehiään sillä lailla, jota minä pitäisin välttämättömänä avioliitolle. Jos hän olisi mennyt naimisiin rakkaudesta ja rakastanut sitä miestä, niin miten hän olisi voinut mennä muutama vuosi äkillisen kuoleman jälkeen uudestaan naimisiin? Ilmeisesti hän oli vieläpä tavannut isäni nopeasti sen jälkeen, niin... En vain voi ymmärtää. Ja miten hän voisi vain unohtaa sen miehen ihan kokonaan. Ei käydä haudalla tai mitään... Ei siitä miehestä ole edes mitään kuvia täällä, ainoa todiste hänestä tuntuu olevan se äidin muuttuva sukunimi vanhoissa tietosanakirjoissa.

Minä en ikinä halua tulla tuollaiseksi. Minäkin tiedostan kaikki ihastumiseni ja aina silloin tällöin muistelenkin heitä. Enkä edes seurustellut heidän kanssaan. Olenko sitten vain niin nuori ja naiivi, kun ajattelen näin? Eikö oikeaa rakkautta olekaan oikeasti? Jos rakastaa jotakuta, ja tämä kuolee, niin eikö tämä jääkään tavallaan ihon alle, jonnekin syvälle?

Olen miettinyt seurustelua paljon viime aikoina. Se netti-ihminen sanoi, että minun pitäisi tulla vain hänen luokseen, niin voisin samalla tavata joitain hänen miespuolisia kavereitaan. Mieleen tuli vain sellainen kauhea vastustus, ja teki mieli sanoa: "En minä halua ketä tahansa, vaan hänet." Tuntuu, että maailma on tyhjä kunnollisista miehistä. Sellaisista kunnollisista, jotka olisivat jotain sillä tavalla erityistä kuin nämä aikaisemmat ihastukset. Mutta pitäisi kai käydä läpi miehiä, harrastaa irtosuhteita ja maata kaiken kanssa mitä tulee vastaan, niin sitten olisi ainakin mahdollisuus, että sillä tavalla löytyisi joku, joka yhtäkkiä pitäisikin minusta myös minun itseni vuoksi.

Mutta irtosuhteet tuntuvat minusta jotenkin vaikeilta ja tyhjiltä. Ja tapaisin kenet tahansa, niin tuntuu siltä, että minä olen vieläkin kiinni NN:ssä. Niin tyhmää kuin se onkin. Vaikka en tiedä, onko se niin tyhmääkään. Se on minusta tavallaan jotenkin suloistakin. Tai siis kun ajattelen sitä hetkeä joskus kaksi vuotta sitten, kun pyysin NN:ää tekstarilla ulos. Minä olin silloin jotenkin suloinen. Sellainen viaton, joka on oikeasti valmis tekemään jotain tuollaista vähän outoa ihan vain siksi, koska on niin rakastunut.

Ja olen minä vieläkin. Ei se tunne jätä minua rauhaan. Sille netti-ihmiselle en ole tästä puhunut, hän pitäisi minua ihan naurettavana. Nanille olen, mutta kun sanon jotain aiheesta, Nan alkaa aina selittämään, miten silloin kun Tao lähestyi häntä sillä rakkkauskirjeellä, hän oli vielä ihastunut johonkin toiseen, joka oli jossain muualla ja miten se tuntui kuitenkin siltä, että hän oikeasti oli NIIN ihastunut. Mutta tuon tarinan pointti on kuitenkin se, että  Nan sitten pääsi siitä yli ja hänen mielestään se oli hänen koko elämänsä paras päätös.

Jotenkin "rivien välistä" lukien, minulle tulee tunne, että Nan ajattelisi, että tässä on nyt sama tilanne. Kyllä se tavallaan onkin, mutta minusta tuntuu jotenkin väärältä ja pahalta, että Nan noin vain vertaa minun kokemaani hänen kokemaansa ja sanoo, että tietää, miltä minusta tuntuu. Se on raivostuttavaa! Ikävä kyllä en pysty oikein perustelemaan tuota raivostuttavuutta itselleni ja se tietysti sitten lisää sitä entisestään!

Mutta ehkä minua satuttaa se, että Nan tuntuu selittävän omalla tapauksellaan, että ymmärtää, kun minusta tuntuu, että tapaus on ihan eri, eikä hän oikeasti tajua, miten paljon NN merkitsi minulle. Joo, Nan oli 15-vuotias ja ihastunut johonkin luokkalaiseensa poikaan, jonka kanssa ei ollut oikein tekemisissä, mitä nyt vaihtoi sanan tai pari siellä täällä. Ja sitten se tyyppi meni amikseen ja katosi. Tuo on sitten Nanin mielestä ilmeisesti ihan verrattavissa siihen, että ensin NN:n kanssa oltiin melkein kavereita, sitten oli kaikenlaista epämääräistä "eimitään", jonka jälkeen tein aloitteen NN:lle ja hän torjui minut ystävällisellä tavalla. Niin joo, ja olin 16-19-vuotias.

Ja jotenkin aina se kai tuntuu loukkaavalta, kun vertaa toisen tunteiden määrää omien tunteidensa määrään. Tuntuu vain, että ei toinen voi tajuta, ei toinen ole koskaan voinut tuntea niin voimakkaasti, kun puhuu siitä noin.

Ja pitäisi mennä taas telkkarille. Telkkari pitää minua vallassaan, enkä edes halua siitä irti. Se on vähän niin kuin lobotomia, kun menee vain telkkarin aikataulun mukaan ja uppoutuu tuoliin ja kytkee aivot off-asentoon, eikä tarvitse elää ollenkaan, vain seurata, mitä telkkarissa tapahtuu.

Sattuu paljon. Kaikki asiat, mutta tämä NN-asia myös. Ehkä minua vaivaa siinä asiassa erityisesti se, että minä luin muka tilanteen väärin. En vain voi vieläkään käsittää sitä. Sen jälkeen olin ihan kauhean epäileväinen itseäni kohtaan, mutta nyt kun olen sen jälkeen yrittänyt arvuutella ja lukea tilanteita ja ihmisiä, niin olen ollut siinä edelleen aika hyvä. Mielestäni se NN-tapaus oli vieläpä niin selkeä. Tietysti tuollaisissa asioissa on erityisen varovainen ja minä mielestäni olinkin, mutta siitä huolimatta tämän tapauksen virhemarginaali vaikutti niin minimaaliselta. Mutta se ei toiminutkaan yhtään niin kuin piti. En käsitä, miksi ei. Tuntuu melkein kuin olisin kehittänyt tyhjästä jonkin high-tech tietokoneohjelman ja ollut ihan varma, että se toimisi. Mutta sitten se ei toimisikaan. Ohjelma pyörisi kyllä ja näyttäisi siltä kuin se toimisi, mutta se antaisi kerta toisensa jälkeen tuloksen, joka ei muka pitänyt paikkaansa. Enkä minä sitten käsittäisi, miksi niin oli, vaikka kertaisin itsekseni jokaisen ykkösen ja nollan koko ohjelmasta.

Tulee taas kevät ja vaikka kevät on suosikkivuodenaikani, niin keväisin minä olen surullinen. Enää on pari viikkoa siihenkin, kun täytän 21. Se ei jaksa kiinnostaa minua tipan tippaa. Ei huvittaisi vanheta, mutta eipä minulla ole kauheasti sitä vastaankaan. En halua lahjoja, en halua juhlia, en halua edes, että heräisin koko tyhmänä päivänä, koska silloin tulisi taatusti mieleen kaikki se, mitä pitäisi olla. Kaikki se, mitä pitäisi tehdä 21-vuotissyntymäpäivänä ja mitä pitäisi ajatella ja tuntea. Sellaiset päivät ovat harvinaisen tyhmiä.

Joo, telkkarille. Olen tänään vieläpä tavallistakin enemmän mielentyhjennyksen tarpeessa.