On hajoamisfiilis. Alisa ja Leevi ovat kai nyt yhdessä. Eilen Alisa syytti minua siitä, että olin ollut taas liian läheisesti Leevin kanssa, joten hän sanoi, että ei syö enää mitään viikkoon, koska haluaa osoittaa että on tosissaan. Sanoi, että se on hänen keinonsa rankaista minua siitä, että minä olen tehnyt asioita, jotka satuttavat häntä.

Pari sanaa vaihdettiin hänen kanssaan. Hän sanoi, että eilen sen jälkeen, kun olin lähtenyt vain pois, he olivat Leevin kanssa jutelleet ja Alisa oli tunnustanut tunteensa tätä kohtaan, mihin Leevi oli sanonut, että hänellä on tunteita myös ja hän haluaisi tämän kanssa jotain vakavaa.

Tänään Alisa oli sitten paremmalla tuulella ja söi taas ja pyysi minultakin anteeksi. Tiesin, että jotain tuollaista oli käynyt. Oloni oli kuitenkin todella kurja koko päivän. Minusta tuntui vain, että ihan sama, en välitä enää mistään, eristäydyn niistä kaikista ihmisistä, en enää ikinä päästä ketään lähelle siitä sitten puhumattakaan, että noita samoja ihmisiä päästäisin enää lähelle.

Sitten Alisa jysäytti tuon pommin, mihin minä sanoin, että en taidakaan mennä hänen kanssaan ostoksille vaan suoraan kotiin. Hän kysyi sitten, että kai olen Jaskalle tulossa, mihin sanoin, että en. Alisa sanoi sitten, että mistä loukkaannut, Leevi vain oli sanonut hänelle, että ei tunne minua kohtaan mitään, vaan haluaa olla pelkästään kaverini. Minä sitten tokaisin Alisalle, että ei vaan sanonut niin viikko sitten, vaan että halusi minun kanssa jotain, kävi sen takia sukupuolitautitesteissäkin, ehdotteli ja suuteli ja sanoi, ettei Alisalle tarvitse kertoa ja mitään mitä Alisa ei tiedä, ei voi satuttaa häntä. Alisa sanoi että jaa, hänen pitää kysyä kyllä siitä Leeviltä. Naurahdin väkinäisesti ja sanoin, että varmana Leevi mitään tuollaista myöntää. Minähän olen tunnetusti porukasta se, jonka sanoja kukaan ei usko. Nousin bussiin ja lähdin kotiin.

Tuntuu, että haluaisin suunnilleen muuttaa pois tästä koko kaupungista. Joo, en ole itse ollut kovin reilu, mutta eniten ehkä satuttaa se, että Alisa sai sen Elämänsä Rakkauden noin vain itselleen. Minä yritin vaikka mitä, kaikkea, mitä tahansa, kuten aina olen yrittänyt. Alisa ei ole koskaan kertonut edes tunteistaan, Leevikin sai minulta kuulla ensin vihjailuja, että Alisa pitäisi hänestä, koska se oli se maailman suurin salaisuus. Nyt sitten kaikki ratkesi parhain päin ja Alisan ensimmäinen seurustelusuhde tulee olemaan hänen Elämänsä Rakkauden kanssa.

En vain halua olla heidän kanssaan enää tekemisissä. Ajattelin noin jo ennen kuin sain tietää tästä pariutumisesta, mutta se vielä vahvisti ajatuksiani. Haluan vain pois. Tuntuu, että olen vain yksin maailmassa, yksin kuplassa, josta ei pääse pois ja jonne kukaan ei halua tulla. Ihmiset vain kulkevat ohi, jatkavat elämäänsä, parantumista, siirtyvät pikkuhiljaa työelämään ja opiskeluun, vakaviin ihmissuhteisiin, kun minä seison yksin paikoillani siinä kuplassa.

Jokainen päivä on kuin edellinen, tuntuu kuin kesän jälkeen olisi lainkaan elänytkään. Silloin sanottiin tosiaan, että sulla on elämää silmissä. Nykyisin tuntuu, että vähän väliä puren huultani bussissa, jotta en itkisi ihan vielä, vaan vasta kotona. Olen niin yksin, keskellä ihmisiä, joiden seurasta en liiemmin edes välitä. Yksin, niin yksin, pelkkänä kuorena, josta Thomas vei mukanaan sen kaiken elämän, jota sinne sisään oli vahingossa päässyt toivosta itämään.

Olo on tyhmäkin. Ei minun pitäisi itkeä näin, enhän tuntenut Leeviä kohtaan sitä mitä Thomasia vaikka. Silti se sattui. Mietin, että olenko jotenkin vain niin itserakas, että haluan kaikkien miesten pitävän minusta silti, haluan kaikkien olevan onnettomia, koska minäkin olen. En keksi hyvää syytä, miksi olen näin tolaltani. Eniten ehkä vaikutti eilinen. Alisan sanat siitä, miten on minun vikani, että hän tekee jotain itsetuhoista, ihan kokonaan minun vikani, koska olen niin kauhea ihminen, että kukaan ei voinut sietää minua.

En saa kontaktia uusiin ihmisiin enää niin hyvin. Olen kääntynyt hieman sisäänpäin taas. Ihmiset ovat yhtä harmaata massaa, en halua heiltä mitään eivätkä he halua minulta mitään. Olen kokenut jo sen, miten ystävätkin kääntyvät vastaan. Olen saanut jo syömishäiriön kaveriltani, nyt Alisa yritti samalla tapaa kostaa minulle, kuin tahallaan suistaa minut takaisin pakkomielteiseen ruoantarkkailuun, luettelemalla aina, kun hän oli syönyt poikkeuksellisen vähän, korostaa, että olen syönyt tänään vain pari mansikkaa ja luonnonjogurttia. Sitä seuraa aina hiljaisuus, jossa kuulen väkisinkin minua haastavan ja pilkkaavan lisäkysymyksen: "Entä mitä SINÄ olet syönyt tänään?"

Haluan pois. Haluan pois. Haluan pois. Tarvitsen uusia kavereita, tuntuu, että en vain voi ikinä palata tuohon porukkaan. En voi edes itkeä heidän nähtensä, koska sitten olen aina lapsellinen ja suuttunut, heittäydyn marttyyriksi, suurentelen asioita, olen niin herkkä ja reagoin pikkuasioihin vain yksinkertaisesti väärin. Sekin on väärin, jos olen avoin ja tulen toimeen ihmisten kanssa, sillä se muistuttaa muita siitä, että he ovat ujoja.

Silti jostain syystä kaikki miehet, joita olen oppinut tuntemaan, eivät vain halua minulta mitään. Ehkä seksiä, mutta ei mitään oikeaa, kukaan ei välitä siitä sielusta, joka minulla ehkä on - tai ainakin oli - kukaan ei oikeasti rakasta minua. Ei mies eikä ystäväkään.

Ja syystä kai: minähän itsekin myönsin, että olen ihminen, joka toivoo, että muutkin ovat onnettomia, koska silloin olisi vähemmän tuskallista olla itse onneton. En jaksa. En halua luottaa enää ikinä, en olla läheinen, ehkä siten voin olla olematta kusipää. Sattuu vain niin. Taas. Olen yrittänyt muille selittää, miltä se näin voimakas surullisuus tuntuu, mutta kukaan tästä nykyisestä porukasta ei ainakaan kuulemma tiedä mistä puhun. Välillä tuntuu, että se henkinen kipu on vain niin voimakas, että se sattuu niin paljon, että tuntuu niin kuin siihen voisi vain kuolla. Silloin tekee mieli sitten vain lopettaa se kipu jollain radikaalilla tavalla.

Kun minulla oli se hermosärky, luin netistä, että sitä kutsutaan myös "itsemurhataudiksi", koska siinä kipu on kovinta mitä ihmiskeho voi kokea. Silloin minulle tuli sama tunne, että päivystyksessä sattui vain niin kauheasti, että tuntui siltä, että ei kestä enää, että jos joku ei kohta auta minua, on pakko mennä ulos ja juosta jonnekin rekan alle, jolloin saisi hoitoa nopeammin tai vain kuolisi, jolloin kipu loppuisi. Sama tunne tulee, kun minulle tulee sellainen "hajoaminen", kun itken vain ja sisällä tuntuu olevan jotain, joka repii kudoksia rikki.

Valonpilkahdus pimeässä? Jaska sanoi, että ei viitsi pitää mitään leffailtaa pelkästään Leeville ja Alisalle ja tuijotella kilpaa seinää heidän kanssaan, jos tulee aika keskustelulle, kun minä en ole puhumassa. Kysyin, että lähdetäänkö ajelulle, etsitään minulle hieno kuparinen hiusväri ja Hobitti-soundtrack joka oli yhdestä liikkeestä ainakin jo loppunut. Ehkä Jaskan seura rauhoittaa, autossa on ainakin rauhoittavaa istua. Tai ehkä Jaska ahdistuu, jos itken. Ei voi tietää, mutta ainakin se tuntuu nyt tällä hetkellä paremmalta ratkaisulta kuin olla kotona ja vain itkeä. Jo nyt alkaa päätä särkeä itkemisestä, ja kokeilemani kuparisävyinen hiussävyte on joistain kohdista lähinnä keltainen, niin sekin olisi kiva saada pois.