Päivän tehtävä<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

1. Kulmat α, β ja γ ovat suorakulmaisen kolmion kulmia. Laske sin² α + sin² β + sin² γ.

 

***

 

Ei mennyt läpi. Kyse ei ole edes mistään: ”Ei ehkä mennyt läpi” tai ”suurella todennäköisyydellä ei mennyt läpi”, vaan siitä, että se ei 100%:n varmasti mennyt läpi. Laskin nimittäin vain yhden tehtävän ja läpipääsyyn vaaditaan kahdeksan pistettä. Yhdestä tehtävästä saa maksimissaan kuusi. Tämä oli kertauskoe, jonka ajattelin menevän hyvin. Olin käynyt taulullakin keräämässä plussia. Ja sitten saan kokeen eteeni ja silmäilen tehtävät läpi: en osannut kuin yhden. Sen tosin osasin sitten luultavasti kuuden pisteen arvoisesti, mutta ei paljon tee oloa paremmaksi.

 

Vieressäni istuva T. Toukka vain pahensi sitä oloani, kun hän sanoi ennen koetta, että jos niitä laskuja ei osaa nyt, niin niitä on sitten turha yrittää opetellakaan, kun ei niitä enää opi. Eli T. Toukan mukaan minä saan matikan kirjoituksista I:n.

 

Tuo tehtävä tuossa alussa oli tehtävä numero yksi ja ne tehtävät on ”helpoimmuusjärjestyksessä”. Eli tuon pitäisi olla helpoin. Minä yritin sitä, mutta en vain tajunnut sitä. Se on 1 + jotain. Mutta miten lasket sinien neliöiden summan, jos niitä kulmia ei edes tiedetä? On hemmetin tyhmä tehtävä. Muutenkin koko koe oli pääasiassa analyyttista geometriaa.

 

Ainoa positiivinen yllätys oli se, että lyhytmatikkalaisia tuli taas meidän luokkaan tekemään koetta. Ja lyhytmatikkalaisten mukana myös NN. Se, että osa lyhytmatikkalaisista marssi meidän luokkaan, oli niin yllättävää, että en tajunnut edes varoa NN:n katsetta. Plääh. Hän istui minusta kolmen paikan päässä suoraan oikealla. Okei okei, tuli vilkuiltua, mutta minkäs teet. Melkein kaikissa muissa aineissa olen valmis melkein unohtamaan kokeen ja keskittymään NN:ään, mutta matikka on poikkeus. Minun kiinnostustasollani NN ja matikka ovat melkein samalla tasolla. Tai siis niin, että minulla on edes jotain kunnianhimoa matikan suhteen, eikä se koe mene vain niin, että sen tekee samalla kun ajattelee jotain muuta niin kuin melkein kaikki muut kokeet.

 

Lähdin sitten kokeesta vähän kymmenen jälkeen. En edes yrittänyt lähteä NN:n kanssa samaan aikaan, koska kun se koe oli mennyt niin päin mäntyä, niin minä olin törkeän ärsyyntynyt. Kuitenkin kun lähdin luokasta, NN oli vielä käytävällä parin kaverinsa kanssa. NN näytti melkein siltä välillä, että yritti vilkuilla minun suuntaani ja kääntyi katsomaan vielä kerran ennen kuin häipyi kavereidensa kanssa jonnekin. Minä en puolestani ollut yhtään vilkuilutuulella, niin se jotenkin ärsytti. Minun teki vain mieli kirkua ja heitellä tavaroita. Eli voimme siis todeta: Maailmankaikkeuden ainoa asia, joka saa Amian olemaan epäkiinnostunut NN:stä = matikka. Prkl.

 

Ja maksimoidakseni kärsimykseni ja tuskani ja kääntääkseni veistä haavassa ja sirotellakseni suolaa vielä päälle, minä aion suunnata takaisin koululle puolen tunnin päästä, kun on se kokeen selitys, jossa käydään ne oikeat vastaukset läpi. Ja kun se opettaja sanoo joka tehtävän jälkeen: ”Eikö ollutkin helppo? Meillä oli tällaisia laskuja jo kansakoulussakin. Nykyisin varmaan yläastelaisetkin selviäisi näistä laskuista.” Ja kun muut kuuntelemassa olevat sanovat joka laskun jälkeen: ”Jes!” Se on niin tuskallista.

 

Toisaalta olen miettinyt, että onkohan se niin, että juuri tuon opettajan kaltaiset opettajat saavat minut yrittämään enemmän. Minun pianonsoitonopettajani ei ole ihan tuollainen, mutta välillä, jos minä soitan jostain biisistä jonkun kohdan koko ajan väärin, hän korottaa ääntään ja huutaa: ”Minkä takia?! Minkä takia sä soitat sen KOKO AJAN väärin?! Kato nyt, se on noin helppo! Miksi sä sitten soitat sen väärin?!” Tuo saa minut melkein pimahtamaan ja kiljumaan, että se koko biisi on ihan tyhmä enkä minä osaa sitä enkä ikinä tule oppimaankaan. Mutta koska en tee niin, puren hampaita yhteen kiukusta ja suuntaan sen raivoni siihen keskittymiseen. Pariin kertaan, jos minulla on ollut tosi angst-vaihe tuollaisessa pahemmassa huuto-tilanteessa, olen melkein purskahtanut itkuun.

 

Sama on vähän matikan kanssa. Se opettajan mollaaminen ja vähätteleminen saa minut näkemään punaista, mutta se ei laita minua luovuttamaan, vaan yritän vain enemmän. Onkohan tuo sitten ihan tervettä... No jaa... Varmaan voisi sanoa, että oudot ihmiset rohkaisevat minua. Ja että ikäisistänikin pidän vähän ei niin yleiskivoja tyyppejä kaikkein mukavimpina.

 

Mutta matikka on jotain, mistä tavallaan pidän kauheasti, vaikka välillä se saa minut niin raivostuneeksi, että tekee mieli vain raadella kaikki matikankirjat silpuksi. Mutta sitten se tunne, kun saa jonkun laskun laskettua aivan oikein... Mahtava. Minulla on siis tavallaan viha – rakkaus –suhde matikkaan.

 

Mutta en siitäkään huolimatta tykkää mennä siihen kokeen palautukseen (=selitykseen). Siinä kuitenkin oppii ihan törkeästi, kun on rääkännyt aivojaan ensin niiden kanssa ja sitten näytetään, miten ne lasketaan. Taas ylpeys joutuu nieltäväksi. Prkl.