Huh huh. Tänään alkoi taas uusi kouluviikko, eikä lainkaan mitenkään pirteissä merkeissä. Yöllä tuli nukuttua vain suunnilleen neljä tuntia, kun uni ei yksinkertaisesti vain tullut. Kokeilin tupla annosta sitä Tryptovalia, mutta edelleenkään ei minkäänlaista vaikutusta. Alkaa jo pikkuhiljaa tuskastuttaa, kun koska en ole saanut kunnolla nukutuksi yli kahteen viikkoon, koulu alkaa luisua jyrkkään syöksyyn alaspäin, kun en jaksa edes kuunnella mitä selostetaan, saati että jaksaisin yrittää ymmärtääkin niistä jotain.

Tänään nettipsykologini kysyi, jos voisin listata viikon ajan kaikki "normaalit" hetket, joista olen hänelle puhunut. Eli vähän niin kun lukujärjestykseksi. Tungen sen sitten päivittäin tähän blogiin ja yritän miettiä, mikä oli tänään normaalia.

Ensiksi pitäisi määritellä minun normaalini. Mikä on minulle normaali hetki? Selitin sitäkin sille psykologille joskus. Se normaali hetki voi olla iloinen tai surullinen, mutta sen huomaa siitä, että silloin olo tuntuu siltä, mitä minä kuvaisin keskivertoihmisen normaaliksi: Olo ei ole tuskaisen ahdistunut eikä epätoivoinen, eikä huomio ja jaksaminen oli kaikki keskitetty juuri sen minuutin kestämiseen ja elämiseen. Normaali.

Tänään oli vain muutama normaali hetki. Ensimmäinen normaali hetki oli aamulla, kun pesin hampaat, tungin piilolasit silmiini ja yritin saada itseni näyttämään mahdollisimman hyvältä samalla kuunnellessani FotR soundtrackia. Aina tuo aamurutiini ei ole normaali, mutta tänään se oli, pääosin kiitos musiikin, luulisin. Kesto suunnilleen puoli tuntia. Toinen normaali hetki oli englannin tunnilla, kun työskentelin neiti M:n ja neiti R:n kanssa. Hetkeksi pystyi unohtamaan sen miten typerä keksintö elämä onkaan. Kesto oli ehkä suunnilleen vartti. Myöhemmin normaali hetki oli musiikinteoriassa kuoron jälkeen. Tämä normaali hetki kesti suunnilleen puoli tuntia. En nauttinut olostani, sillä minun piti transponoida yksi kappale, mutta olo ei ollut sellainen tuskallinen. (Yhteensä normaaliutta 1 tunti, 15 minuuttia.)

Tänään oli hyvin tavallinen päivä. Tuskallisen väsynyt ja muutenkin hieman tavallista sietämättömämpi, mutta melko tavallinen kaikesta huolimatta. Päivän tragedia minulle oli se, että NN on hankkinut uuden takin. Se takki oli juuri sellainen, minkä kankaasta minä olin syksyllä sanonut äidilleni, että siitä tehtyä takkia minä en pitäisi vaikka maksettaisiin. Sellainen musta, mikä kaikilla tuntuu nykyään olevan... Vähän karhea ja sellainen hyvin inhottava. Hmph.

NN:n edellinen takki herätti ensinäkemisellä hyvin suuria ennakkoluuloja häntä kohtaan, mutta kun siihen mustaan truu iivil nahkatakkiin tottui, niin siihen vain tottui. Minä muistan, kun minä ja NN kerran istuttiin sohvalla kaksistaan ja vaihdoimme jopa muutaman sanan (!!!). Hän istui siinä sohvalla se vanha nahkatakki päällään ja piirsi. Tyypeille, jotka yrittivät saada hänet mukaansa syömään, hän sanoi vain, että hänellä oli nyt inspiraatio päällä ja että ruoka vain sotkisi sen. Eh, en ole mitenkään erityisesti taiteilijoiden perään, mutta se oli vain jotain niin käsittämättömän lumoavaa katsella, miten hän piirsi keskittyneesti. Ja kun hän teki niin, niin hänen nahkatakkinsa piti välillä sellaista pientä nitisevää ääntä, kun hän vaihtoi hieman asentoa tai liikautti enemmän kättään.

Minä melkein itse asiassa sanoin hänelle siitä silloin. Melkein. Olisi varmaan pitänyt sanoa, koska nyt jos minä en näe (enkä kuule) sitä nahkatakkia enää koskaan, niin se tilanne kokonaisuudessaan olisi enemmän oikeasti olemassa. Mutta se oli jotakuinkin täydellinen hetki: NN samalla sohvalla minun kanssani, puhui minulle, piirsi käsittämättömän kauniin keskittyneesti (kuin se sellisti, josta kerroin joskus ajat sitten (muistitesti :p)) mustat hiukset puoliksi silmillä ja sitten muuten hiljaisella käytävällä kuului vain hänen lyijykynänsä ääni ja sitten se takin narina. Ihana hetki. Lähemmäs täydellisyyttä ei ole kovin helppo päästä.

Mutta joo. Sen lisäksi Tiedät-kai-kuka ärsytti minua taas. Tai hän ei konkreettisesti ärsyttänyt, vaan jokin, mitä hän teki, ärsytti minua. Hän hymyili minulle. Minä olin lähdössä kotiin ja olin hieman ajatuksissani. Otin pyöräni telineestä ja pujottelin pyörien välistä. Se on kaiketi hyvin saman tapaista kuin autolla ajaminen. Siis se, että saa pyöränsä telineestä, pääsee pois muiden pyörien joukosta ja pääsee sitten lähtemään liikkeelle törmäämättä kehenkään. Pitää ottaa huomioon ne muut ihmiset, jotka pörräävät siinä samalla paikalla ja yrittävät puolestaan itse lähteä liikkeelle. Tietysti minä olen jo tottunut siihen, joten se muiden huomioon ottaminen tulee automaattisesti. Sitten kun Tiedät-kai-kuka (epä-pyäräilijänä, kulkee yleensä koulutaksilla (7km kotimatka)) sattuu juuri olemaan kulkemassa ristiin minun kanssani, niin odotin niin kauan, että hän pääsi siitä tukospaikasta omaan suuntaansa. Normaali liike, jonka suoritan yleensä monta kertaa päivässä. Ihmiset eivät koskaan kiitä eivätkä edes huomioi sitä, eikä minun mielestä ole tarpeenkaan. Sitten Tiedät-kai-kuka väläyttää minulle leveän hymyn kulkiessaan ohitseni.

Se oli omalla tavallaan mahtava hetki. Hän katsoi minuun ja hymyili minulle, mutta minä en tuntenut yhtään mitään. En edes hymyillyt takaisin. Ilmeeni ei värähtänytkään, en kiusaantunut enkä ilahtunut, vaan pelkästään hieman ärsyynnyin, kun se tumpelo ei tajunnut, että kyse oli vain säännöstä, jonka ansiosta asiat sujuivat paremmin. Ei kai hän autoillessakaan hymyile, jos joku väistämisvelvollinen autoilija väistää häntä. En minä mitenkään iloinen ole siitä, että olen nykyisin jotakuinkin tunnekuollut ihminen, mutta jotenkin tuntui silti helpottavalta tajuta, että se äärettömän pitkään koukuttanut TKK-huume ei enää vaikuttanut mitenkään. En ollut enää koukussa, vaan vapaa tekemään mitä halusin.

Kuoronjohtaja ilmoitti tänään, että meidän kuoromme osallistuu kulttuurikilpailuun. Karsinta on joskus maaliskuussa Seinäjoella. Kuoromme on edellisellä kerralla samaisessa kilpailussa päässyt jo melkein jatkoon, mutta silloin kuorollemme sanottiin (minä en ollut silloin vielä mukana), että vaikka Kokkolan kuoro oli meitä huonompi, heidät piti päästää jatkoon "kiintiö ruotsinkieliseksi kuoroksi". Mutta jos tällä kertaa pääsisimme jatkoon ja sitten koko Suomen laajuiseen varsinaiseen kilpailuun Turkuun. Se olisi mahtavaa.

Tänään aion kokeilla nukahtamiseen kamomillateetä, joten saa nähdä miten auttaa. Jotain on pakko keksiä melko pian kuitenkin, sillä koska olen muutenkin jo kortilla sekä henkisesti että fyysisesti, tämä ylimääräinen energianpuutos tekee minun kaikesta toiminnastani hyvin vaikeaa enkä ole innostunut ajatuksesta, että reputtaisin lisää kursseja.