Olen taas ollut vaihteeksi viikonlopun yksin kotona ja kuluttanut aikaani tekemällä kaikenlaista turhaa. Telkkarista on koko ajan pyörinyt jokin leffa tai muu ohjelma, vaikka en ole välttämättä edes seurannut sitä. Se on vain jotenkin turvallisempaa, kun talosta kuuluu jotain luonnollista ääntä, joka peittää ne pienemmän omituisemmat äänet, joista voisi tulla hermostuneeksi ja vainoharhaiseksi. Ja lisäksi koska kaikki on englanniksi, niin uskottelen itselleni, että jos taustalla kuuluu koko ajan jotain höpinää sillä kielellä, pärjään YO-kuunteluissa paremmin sitten keväällä. Paitsi että kaikki on oikeastaan amerikanenglanniksi, jota minä vihaan, koska suorastaan rakastan brittiaksenttia. En vain tiedä mitään hyviä brittiläisiä tv-sarjoja ja leffojakin vain muutamia. Saa siis suositella kaikkea edes suhteellisen järkevää brittiläistä.

En ole soittanut pianolla ikuisuuksiin ja se alkaa jo kerätä hieman pölyä. En osaa läksyjäni, enkä ole opetellut mitään ylimääräistäkään. Vähän harmittaa. Ja maantietoa pitäisi lukea ja tehdä sitä aluetutkimusta, mutta en saa itseäni vain tekemään mitään. Uskottelen itselleni vain, että tässä on vielä vaikka miten paljon aikaa ennen kuin koulu alkaa, vaikka ei edes ole. Lomaa on jäljellä enää reilut kaksi viikkoa ja kun vain ajattelenkin sitä, alkaa iskeä melkein pakokauhu siitä, miten en ole tehnyt mitään! En ole soittanut pianolla, en ole lukenut maantietoa, en ole edes aloittanut sitä aluetutkimuksen tekoa, en ole vaalentanut hiuksiani tai ruskettanut itseäni tarpeeksi, en ole kirjoittanut, en ole siivonnut, en ole tehnyt melkein mitään.

Olen taas tutkaillut kaikkea vanhaa. Olen lukenut läpi kaikki tekstiviestini (132 kpl), joista vanhin on lähetetty minulle 23.3.2005. Se on vieläpä juuri sinä historiallisena päivänä, kun minulla ja Thesillä oli se Viimeinen riita. Siis se päivä oli se päivä, kun hän suuttui minulle siitä, että olin jutellut C:n kanssa, vaikka hän oli vihainen C:lle. Eikä se ollut edes Thesiltä se viesti, vaan Nanilta. Me emme olleet silloin kovin hyvissä väleissä (ei sillä, että olisimme olleet huonoissa väleissä, mutta emme olleet niin paljon tekemisissä, että olisimme olleet kovin hyviä kavereita), joten tuntuu kummalta lukea sitä viestiä.

Se oli vastaus minun viestiini. En edes muista mitä sanoin, luultavasti pahoittelin sanojani, jotka olin sanonut, kun olin välitunnilla tullut Nanin ja Thesin luo ja Thesille oli tullut kiire jutella kaikille muille ja olla tervehtimättä minua ja olla kiinnittämättä minuun mitään huomiota (ja sanani olivat suunnilleen "Okei, meen sitten jonnekin muualle, kun te ette selkeesti halua että mä olisin tässä"). Nan sanoi siihen, että se oli okei ja pyysi anteeksi, että hänkään ei ollut kiinnittänyt minuun huomiota (hänellä oli koe juuri seuraavalla tunnilla ja hän oli ylihermostunut siitä) ja kysyi, että soittaisiko hän myöhemmin (hän oli juuri silloin kaupassa).

Minä en muista yhtään, mitä vastasin siihen, mutta ilmeisesti jotain epä IRL-mäisen angstia, koska Nan aloitti seuraavan viestinsä "... Kuule" mitä hän ei ikinä tee. Nan ei ikinä käytä kolmea pistettä lauseen alussa (ja näköjään hän laittaa siihen väliin välilyönnin (huomio, josta on tullut minulle pakkomielle)). Hän sanoi, että voisin soittaa hänelle aina kun minusta tuntuisi siltä ja että hän löytäisi aikaa puhua. Seuraavaksi hän sanoi, että ei ole ikinä ollut vihainen kenellekään (ilmeisesti olin sanonut jotain, joka olisi viitannut minun ajattelevan, että hän vihasi minua) ja että ei ikinä halua tulla olemaankaan. Sitten suora siteeraus, joka on yksi liikuttavimmista lauseista, joita minulle on ikinä sanottu: "Mä haluun olla sun kamu:). Joskus muutamaa päivää myöhemmin oli sitten toinen viesti, jälleen vastaus minun viestiini, jossa Nan sanoi, että hän ei ikinä tule hylkäämään minua.

Se oli kummaa lukea niitä vanhoja viestejä. Minä olen se sama vieläkin. Minä sanon ne samat asiat kaikille aina vain. En Nanille tietenkään enää, mutta muille. Ja se vaivaa minua. Nan on ollut minulle niin mahtava, ja ollut ystäväni, kun sitä tarvitsin eikä ole hylännyt minua, vaikka en ole aina ollutkaan maailman helpoin ihminen. Sitäkään huolimatta minä en ole päässyt yli siitä, että uskon ihmisten vihaavan minua ja hylkäävän minut, jos alan luottaa heihin vähääkään.

Nan on ainoa ihminen koko maailmassa, johon luotan siinä, että hän ei ole hylkäämässä minua tahallaan kyllästyessäni minuun. Uskon kylläkin, että hän hylkää minut, mutta vahingossa, sillä lailla, kun minä lähden täältä tämän vuoden jälkeen ja Nan jää tänne, niin yhteyden pitäminen unohtuu. Hylkääminen on ehkä väärä sana sille, mutta lopputulos on silti se sama: yksinäisyys. Samalla tavalla hän on ainoa ihminen koko maailmassa, jonka minä en usko vihaavan minua. Jotkut muutkin ihmiset ovat sanoneet minulle, että he eivät vihaa minua, mutta minä en ihan usko heitä. En tarkoita sillä, että väittäisin heidän valehtelevan, vaan sitä, että he sanovat, että eivät vihaa minua, koska sillä hetkellä he eivät vihaa. Mutta joskus he ovat voineet vihata ja tulla vihaamaan. Mutta vaikka minä tekisin mitä, Nan ei ikinä vihaisi minua, hän sanoi niin ja minä luotan häneen.

Nyt kaikki luultavasti ajattelevat, että voi Nan-parkaa, mitä hän joutuukaan kestämään minun kanssani. Olenhan minä täällä netissäkin kauhea maanvaiva, jonka seurassa jokainen hetki on jaksamista, vähän niin kuin olisi lapsenvahtina. Minä olen ailahtelevainen ja olen angst enkä usko mitä muut sanovat minulle. Mutta minä en ole sellainen Nanille. En usko, että kaikki uskovat sitä, mutta nyt se harhaluulo, että kohtelisin Nania huonosti, ei ole enää lainkaan lähtöisin minusta. Minä en ole ikinä sanonut Nanille mitään loukkaavaa. Minä en ole kertaakaan koko elämäni aikana riidellyt Nanin kanssa edes vähää. En ole ikinä pitänyt hänelle mykkäkoulua. Joskus tosin tarvitsen tilaa ja välttelen Nania, mutta se on hänelle minun luullakseni okei (koska hänellä on muita kavereita). Olen tällaisissa välttelytilanteissa joskus hieman vihainen hänelle, mutta en anna sen näkyä.

Muutenkin Nan on juuri täydellinen ystävä. Minä en vietä kaikkea aikaani hänen kanssaan, keskimäärin yhden koulupäivän aikana se aika on yhteensä luultavasti suunnilleen yksi tunti. Meillä ei ole mitään tarvetta tehdä kaikkea yhdessä ja minun kaltaiselleni ihmiselle se etäisyys on hyvä. En tunne oloani kovin mukavaksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka takertuvat minuun kauheasti ja olettavat, että jotta minä tuntisin oloni mahdollisimman pidetyksi, jonkun tarvitsee olla minun seurassani ihan koko ajan kaikkialla.

Ennen ajattelin, että minä tarvitsen juuri tuollaisen kaverin, sellaisen parhaan kaverin, jonka kanssa ollaan koulussa kaikki aika. Merry oli minulle tuollainen kaveri. Me kuljimme koulumatkat yhdessä ja istuimme luokassa vierekkäin ja välituntisin liikuimme aina kaksistaan, ruokalassa söimme aina yhdessä ja tapasimme usein koulun jälkeenkin. Se oli silloin turvallista, ja sitten, kun meidän välimme menivät poikki, oloni tuntui kauhean vieraalta ja kummalta ja turvattomalta. Nyt kun ajattelen, että yhtäkkiä minun pitäisi muuttaa elämääni taas tuollaiseksi, millaista se oli ennen, ja viettää jonkun kanssa melkein kaikki hereilläoloaikani, se tuntuu ahdistavalta. Sellaiselta tukahduttavalta, että minut, tämä, mikä minä nykyisin olen, tukahdutettaisiin sen kaiken läsnäolon alle. Se on kummaa. Minusta tuntuu, että koska minä ajattelen näin, ihmiset ajattelevat, että minä olen kummallinen.

Olen myös lukenut vanhat blogikirjoitukseni. Todella ihmeellistä. Välillä kun luin, olin ihan tyrmistynyt, että ajattelinko minä noin! Tai välillä, että olenko todellakin ilmaissut tuon asian juuri noilla sanoilla?! Ja muutamaan otteeseen (hyvin muutamaan) olin hämmästynyt, että olen osannut kuvata jonkun asian juuri täydellisesti. Mutta se oli mielenkiintoista. Välillä kyllä tuntui, että niin kuin tirkistelisin omaa elämääni, mutta suuri osa kirjoituksista oli niin mielenkiintoisia. Silloin harmitti vain se, että en ole kirjoittanut aikaisemmin päiväkirjoja lainkaan. Jos olisin, en ehkä olisi niin totaalisen sekaisin itseni kanssa, mitä nykyisin olen. Olin ajatellut, että näissä kirjoituksissani ei olisi niin mitään mielenkiintoista kenellekään, ei edes itselleni myöhemmin, mutta niissä oli. Kun luin niitä vanhoja kirjoituksia, ne kiinnostivat minua, vaikka olin ajatellut, että se uudelleenlukeminen olisi vain jotain työtä, joka minun pitäisi tehdä. Samalla sitten ensimmäistä kertaa koko blogitusaikana minulle tuli ajatus, että mitä jos jotkut blogini lukijoista ovat myös ajatelleet, että kirjoitusteni lukeminen on edes etäisesti kiinnostavaa edes ajoittain.

Se oli aika pelottavaa. On myös vähintäänkin yhtä pelottavaa sanoa se, koska pelkään, että kaikki ajattelisivat, että olen kauhean itserakas, kun ajattelen, että muut voisivat pitää blogiani mielenkiintoisena, vaikka heidän mielestään se on puuduttavaa. Ehkä tuo ajatus on myös osaltaan hankaloittanut tätä blogikirjoittamista: pelkään olevani tylsempi kuin ennen. Kiinnostin sentään itseäni aikaisemmin, mutta mitä jos en nyt tee edes sitä? Aikaisemmin ei ollut mitään paineita, koska se oli minulle fakta, että blogini on vain kokoelma tylsyyksiä, jotka unohdan myöhemmin, koska ne ovat niin tylsiä ja merkityksettömiä minulle itsellenikin, että kukaan ulkopuolinen ei voisi mitenkään lukea edes yhtä tämän blogin mittapuulla keskimittaista kirjoitusta hyppäämättä joidenkin kohtien yli.

Minä pidän muiden blogien lukemisesta, joten kyse ei ole siitä, että pitäisin kaikkia blogeja tylsinä. Minusta vain tuntuu, että kaikki muut saavat kirjoituksensa pysymään edes jotenkin järkevinä, etenemään loogisesti ja pysymään sillä lailla kasassa. Tämä minun blogini käy puolestaan läpi epäjärkeviä henkilökohtaisia ja siten muille merkityksettömiä asioita, ja tämänkin lisäksi hypin aiheesta toiseen, selostan sekavasti ja laajasti ja kaikki on kuin sellaista isoa tilkkutäkkiä, johon minä koko ajan liitän uusia tilkkuja riippumatta edellisen sijainnista tai muodosta. Ei siis niin, että tämä olisi sellainen hieno tilkkutäkki, mitä on oikeasti,  vaan sellainen kummallisen muotoinen, jossa on kaiken mahdollisen värisiä, kokoisia ja muotoisia tilkkuja ympäriinsä epäsymmetrisesti ja epäjärjestelmällisesti.

No, tulin kuitenkin takaisin. Pelokkaana ja epävarmana ja aivan yhtä ärsyttävänä ja epäloogisena kuin ennenkin, mutta uskalsin silti tulla takaisin. Yleensä se on minun elämässäni niin, että jos käytetään esimerkkinä viivaa, jota piirretään nostamatta kynää, nostettuani kynää, en yleensä enää ikinä jatka saman viivan piirtämistä. Se on niin kuin kerrasta poikki. Minulle muutokset ovat vaikeita, joten kun teen jonkun muutoksen, pyrin tekemään siitä sellaisen lopullisen, että minun ei tarvitsisi muuttua enää takaisin, jolloin se ensimmäinen hankala muutos olisi ollut pelkkää energian hukkaa.

Ajattelen oikeastaan samalla tavoin kaikesta, myös kuolemisesta. Missään ei sanota, mikä on itsemurhien osuus yrityksistä, vaan naisten itsemurhia verrataan pelkästään miesten itsemurhiin. Naiset yrittävät keskimäärin kymmenen kertaa miehiä useammin itsemurhaa onnistumatta siinä. Minä vihaan tuota tilastoa. Minä vihaan kaikkia tuollaisia tilastoja, jotka tuntuvat osoittavan sormella, että naiset ovat huonompia ja heikompia kuin miehet. Eivät osaa tehdä edes itsemurhaa oikein. Hmph. Mutta minä en koskaan yritä itsemurhaa. Minä joko teen sen tai en tee. En yritä.

Tähän väliin taas kirjoitin pari word-sivullista tekstiä siitä, miten suhtautumiseni miespuolisiin ihmisiin on muuttunut tässä tauon aikana, sillä se on muuttunut. Poistin sen kuitenkin tästä tallennettuani sen ensin tiedostona julkaisemattomat blogikirjoitukset -kansiooni. Se kansio on kasvanut ihan törkeästi viime aikoina. Olen kai vihdoinkin löytänyt sen sisäisen sensuurini. Tavallaan ärsyttää. Minä en ole ikinä ennen sensuroinut tai uudelleenkirjoittanut blogitekstejäni.

Mutta niin, vielä piti mainita se, että tuo otsikon "uutta" osa viittaa myös siihen, että olen hieman siivoillut ja järjestellyt tätä blogiani. En paljon, ei sitä varmaan edes huomaa, mutta minä pidän sitä merkitsemisen arvoisena asiana. Yksi uusi runo (joka on kylläkin jo parisen viikkoa vanha), yksi vanha uni, jonka olen selittänyt täällä blogissani, mutta jonka nyt siirsin tarkennuksia lisäten unipäiväkirjaan (jonka olen myös laittanut näyttämään unet uusimmasta vanhimpaan), muokkauksia henkilöiden selityksiin tuossa marginaalissa ja täsmennys Varoitukset-laatikkoon niinikään marginaaleissa.

Nyt tämä tuntuu vähän niin kuin parannellulta, kun olen muuttanut pikkuasioita, jotka hieman häiritsivät. Ja koska paluuni jälkeen keksin juuri ihan täydellisen paluu-lausahduksen, joka minun olisi pitänyt sanoa heti ensimmäisessä kirjoituksessani tauon jälkeen, mutta jota en ollut vielä keksinyt silloin. Se on kaunis siteeraus kauniista kirjasta ja sopii tämänkin kirjoituksen loppuun vähintään yhtä hyvin kuin sinne parin päivän takaiseenkin:

"Well... I'm back."