Minua ärsyttää. Ärsyttää hyvin paljon. Nyt juuri pitäisi siivota ja ennen kahta kaiken pitäisi olla siivottu. Vieraat tulevat tosin vasta huomenna, mutta kuitenkin. Ja kun heräsin, heräsin taas kerran siihen, että talossa löyhkää valkosipulilta. Minä en voi sietää valkosipulin hajua. Ja minun päänikään ei voi sietää sitä, vaan joko se laukaisee migreenikohtauksen tai sitten vain tavallisen päänsäryn. Kyllä minä olen sanonut siitä äidille monta kertaa, mutta hän ei piittaa siitä. Olen valittanut hänelle siitä tälläkin viikolla ties miten monta kertaa, mutta ei mitään vaikutusta. Koska minun isäni haluaa syödä valkosipulia ja laittaa sitä veljellenikin aina aamupäiväruokaan niin paljon, että koko talo löyhkää siltä iltaan asti. Eihän minun äitini voi sanoa mitään vastaan isälle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joten. En siivoa. Menen vain pihalle ottamaan aurinkoa ja kun äiti tulee hakemaan minua pankkiin ja kysyy, onko siivottu, minä sanon vain, että ei ole. Pitäisi siivota valkosipulille löyhkäävässä talossa, kun minulla oli juuri eilen vielä suhteellisen paha migreenikohtauskin ja pää on siksi paljon normaalia arempi? En oikein usko. Ja ainakin saa äidin pimahtamaan.

 

Pahin valkosipulin haju tulee siitä, että valkosipulin kynsiä puristetaan sellaisella puristimella sellaiseksi tahnamaiseksi. Ja kaikki ne sinne laitteeseen jäävät laitetaan tietysti biojätteeseen, missä ne lojuvat ties miten kauan. Minä käytän valkosipulia joskus johonkin ruokaan (aka pizzakastikkeeseen), mutta silloinkin hienonnan sen veitsellä. Mutta isäni ja veli puristavat sitä hot dogeihinsa monen kynnen edestä joka ikinen päivä. Ei veljeni edes välttämättä haluaisi, mutta isäni aina yllyttää häntä haluamaan valkosipulia. Kerrankin kun meidän piti veljen kanssa katsoa yhtä leffaa ja sanoin veljelle sitten, että me ei katsota sitä loppuun, jos hän syö seuraavana päivänä valkosipulia. No, hän sitten sanoi isälleni, että ei halua valkosipulia. Isäni sitten alkoi selittää, että mitä se veljeni oikein höpsi, tietysti hän halusi valkosipulia ja oikein paljon, eikö se ollutkin hyvää, eikö se ollutkin voimakasta. Ja sitten veljeni söi.

 

Meidän koti on sotatanner. Veikkaan, että isäni syöttää veljelleni tuota valkosipulia niin paljon juuri siksi, että minä en pidä siitä. Hänellä ei ole paljon konsteja saada minua reagoimaan enää yhtään mihinkään, mutta tuosta minä en voi olla valittamatta. Päätä särkee muutenkin ihan tarpeeksi usein, niin sitten pitäisi vielä tuon takia kärsiä lisää?

 

Ja sitä paitsi, minä ehdin siivota vielä illalla aivan hyvin. Ja saan samalla vietyä tämän mielipiteeni todella perille, kun äiti hermostuu tuosta siivoamattomuudesta.

 

Ja muutenkin äiti ärsyttää minua taas. Olen taas harkinnut entistä vakavammin sitä armeijaa, mutta äiti nauraa sille aina ja sanoo, että ei minusta olisi siihen. Ja sitten kun löysin pari päivää sitten törkeän hienon keinon mennä sinne Uuteen-Seelantiin silloin joskus: yhtiö Work&Travel järjestää vuoden mittaisia ”Working holiday” –matkoja muun muassa Uuteen-Seelantiin. Sanoin siitä sitten äidille ja hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: ”Hanki sitten sitä ennen joku matkakumppani.” Siis oikeasti! Minä olen silloin yli kaksikymppinen ja olen sitä paitsi aivan täysin kykenevä matkustamaan itse. Olisihan se kiva, että sinne olisi voinut mennä jonkun sellaisen kivan tyypin kanssa, mutta näillä näkymin se ei ole mahdollista, niin en todellakaan aio hankkia ketään matkatoveria vain sen takia, ettei tarvitsisi matkustaa yksin.

 

Ja sitten vielä sekin tapaus, kun varasin itselleni lipun sinne ensi vapun Tampereen TSH-sinfoniaan (enkä olisi ikinä huomannut sitä ilman Steelsheeniä, kiitos hänelle ^^), niin kun äiti kysyi sitten, että miten meinasin päästä sinne, kun julkinen liikenne ei silloin vappuna ole varmaan ihan samanlaista. No, ehdotin sitten äidille, että jos tulisin sitä ennen kotiin ja sitten äiti lainaisi minulle autoa siksi päiväksi. Äiti nauroi taas ja sanoi, että ei todellakaan. Nyt minulla on sentään joku johon verrata: Nan on saanut kortin ja hän on ajanut muun muassa Seinäjoelle asti hakemaan isänsä ja tämän ystäviä paikasta, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Minun äitini ei antanut minun mennä edes matikkakurssille itse, vaan hänen piti tulla minun kanssani etukäteen katsomaan, että missä se on.

 

Joten äiti varasi sitten itselleen toisen lipun ja hän tulee sinne mukaan. Latistavaa. Minun äitini ei päästä minua yhtään minnekään yksin, aivan kuin olisin vielä joku pikkutyttö. Olen sentään täysi-ikäinen ja muuttamassa pois kotoakin.

 

Niin joo, siinä sitten vielä yksi juttu. Se Kuopion asunto, jonne minä siis hyvin todennäköisesti muutan, se on minun vuokra-asuntoni. Olen tehnyt sen äidille hyvin selväksi. En hyväksy äidiltä mitään rahaa siihen, vaan maksan vuokran ihan itse ja se on minun. Ja koska se on minun, niin minä päätän, keitä ihmisiä sinne tulee. Eli periaatteessa, minä en suostu siihen, että isäni tulee sinne. Minun asuntoni, hänellä ei ole niin mitään asiaa sinne.

 

Äiti sitten sanoi, että olen taas lapsellinen, että me tarvitaan joku kantamaan tavaroita ja katsomaan sitä asuntoa ympäri, että mitä siellä voisi ehkä tehdä, että sen saisi kivemmaksi. Sanoin silti ei. Sanoin jopa, että jos minä ja äiti ei saada kaksistaan kannettua tätä meidän täällä olevaa ikivanhaa sohvaa (jonka minä saan ja jonka tilalle hankitaan uusi) sinne minun asuntoon, niin sitten minä en ota sitä lainkaan. Ja minä itse päätän, mitä siellä voisi tehdä, että sen saisi paremmaksi. Ja jos tarvitsen jotain neuvoa, voin mennä kysymään joltain asiantuntijalta tai maksaa jollekin sellaiselle tyypille, joka tulee sinne katsomaan ja sanoo, miten joku maalaaminen pitäisi tehdä, tms.

 

Äiti sitten protestoi sitä, mutta tästä minä en jousta senttiäkään. Minun asuntoni, niin minä päätän kuka sinne tulee ja kuka ei. Enkä minä halua sitä ihmistä lähellekään minun asuntoani. Sitten voin sentään yksinäisenäkin ajatella, että sentään olen ensimmäistä kertaa elämässäni asunnossa, jossa se mies ei ole ollut. Asunnossa, jota se mies ei ole päässyt saastuttamaan.

 

Periaatteessa siis alan taas tulla hulluksi kotona, kun koen, että minua kohdellaan niin kuin olisin ihan pikkukakara. Hyvä kun äiti antoi minulle edes yo-juhlissa shampanjaa. Eikä hän anna minun tehdä mitään itse. Ei hoitaa niitä asuntojuttuja, hän tunkee mukaan optikollekin minun mukanani ja tänään pankkiinkin. Eikä anna minun lainata autoa yhtään minnekään, sentään soittotunnille sain silloin keväällä ajaa itse. Ja jos jään yksin kotiin, äiti soittaa vähintään kerran päivässä ja kyselee, että onko kaikki kunnossa ja olenko muistanut syödä ja juoda, jne.

 

Se on törkeän turhauttavaa! Olen sanonut äidille siitäkin, että jos hän ei kohtelisi minun veljeäni niin kuin pikkulasta, niin veli tulisi paljon paremmin toimeen itse. Hän voisi ehkä jopa asua yksin. Mutta ei. Minun äitini ei anna hänelle tilaisuutta edes yrittää. Minun äitini käyttäytyy yhä vain kuin minä ja veljeni olisimme yhä vasta vauvavaiheen ohittaneita. Minä sentään kapinoin sitä vastaan, mutta veli ei oikein osaa. Joten hän ei opi mitään. Äiti ei anna hänen tehdä mitään itse. Äiti jopa laittaa ruoan hänen lautaselleen ja pilkkoo sen valmiiksi.

 

Olen joskus huomauttanut tuosta äidille, mutta äiti vain suuttuu ja sanoo, että ei veljeni osaa, koska hän on kehitysvammainen. Mutta minä olen huomannut, että veljeni pystyy paljon enempään kuin äiti luulee. Kun äiti on töissä, veli tekee kaiken sellaisen itse, mitä äiti yleensä tekee hänen puolestaan. Ja hän osaa keskustellakin melkein älykkäästi. Toissapäivänäkin veli kertoi minulle niistä muurahaisista, joita hän oli nähnyt peratessaan laattojen välejä. Äiti vain huusi hänelle ja käski olla hiljaa ja lopettaa typerän jankuttamisen.

 

Vaikka minä olen välillä kauhean äkkipikainen, olen jostain syystä veljeni suhteen moninkertaisesti kärsivällinen kuin kukaan muu meidän perheestä. Silloin joulunakin, kun veli oli kotona ja hän avasi luukkuja joulukalenteristaan, niin hän kysyi aina jokaisen luukun jälkeen, että mikä on seuraava. Minä sitten aina kysyin sen takaisin. Sitten veli mietti pitkään. Se keskustelu meni silloin jotenkuten näin:

 

Veli: ”Mi-mi-mikä tulee seuraavaksi?”

Amia: ”No mikä tulee?”

Veli: ”En tiedä.”

Amia: ”Hei, kato nyt, äsken sä avasit luukun, jossa oli numero 19. Mikä numero tulee 19 jälkeen?”

Veli: ”Ka-ka-ka-ka –”

Äiti: ”Jumalauta, avaa nyt vaan se luukku siitä äläkä mötise!”

Veli: ”Ka-ka-ka-ka-kaksikymmentä.”

 

Ovatko kaikki perheet tällaisia? Kohdellaanko kaikkia lapsia aina lapsina, eikä heille anneta mahdollisuutta tehdä mitään itse, jos he eivät sitä kiukkuisesti vaadi ja pidä vaatimuksestaan kynsin hampain kiinni?

 

Mutta jos menisi nyt pihalle, kun siellä on niin kaunis ilmakin.