Ehkä pitäisi kokeilla taas kirjoittaa jotain. Tai ehkä ei. Olen ihan pihalla kaikkien ajatusteni suhteen, eikä nyt tunnu siltä, että sen jankuttaminen kauheasti auttaisi minua pääsemään yhtään mihinkään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä ja minun vapauteni... Lähinnä olen miettinyt sitä, että onko se todellakin tuota vapauden halua, vai sitä, että minä pelkään taas kerran muutosta ja olen sitä vastaan. Tai ehkä se on vähän molempia. Nyt tarvitsisi vain nähdä NN. Se on aina tuntunut jotenkin valaisevalta. Se on se tietty tunne, mikä ihmisistä tulee. Jokaisesta ihmisestä tulee jonkinlainen tunne. Erityisesti netti-ihmisten kanssa tämä näkyy selkeästi. Minä voin ajatella heistä vaikka miten ennen kuin tapaan heidät IRL, mutta sitten kun se tapaaminen tapahtuu, saan heistä heti tuntuman, joka ei välttämättä tunnu olevan lähelläkään alkuajatuksiani.

 

Sama on IRL-ihmisten kanssa lomien jälkeen. Kesäloman jälkeen kun näin NN:n ensimmäistä kertaa, se tuntuma oli hyvin negatiivinen. Toisaalta sitten viime koeviikon jälkeen, kun oli viikko, kun en ollut nähnyt häntä lainkaan, se oli paljon positiivisempi, mitä olin ajatellut. Sitä ei pysty mitenkään järjellä päättelemään etukäteen. Voi yrittää arvata, mutta siihen se sitten jääkin.

 

Minä olen taas yrittänyt ajatella NN:ää hieman vähemmän. Silti aina kun telkkarista tulee jonkun ohjelman mainos, jota tiedän hänen ainakin joskus katsoneen, sydämeni jättää suunnilleen yhden lyönnin väliin. Tai kun eilen, kun minä, äiti ja veli mentiin Vaasaan, vastaan tuli paloauto ja äiti sanoi, että joko jossain palaa tai sitten on sattunut kolari. Ensimmäinen ajatukseni oli: Toivottavasti vain NN:lle ei ole sattunut mitään. Tuollaiset ajatukset vain tulevat, enkä minä voi niille mitään!

 

Nyt sitten ajattelen, että jos vain näkisin hänet, niin se tuntuma kertoisi minulle, että mitä minä oikein haluan. Kai tämä on sitten vain taas sitä minun päämäärä-hakuisuuttani, kuten se ammatinvalintapsykologi sanoi. Haluan selkeän pisteen x, johon pyrin. Mikään epämääräisempi ei käy, vaan sen pitää olla juuri tuollainen yksi asia, josta pidetään sitten kiinni hamaan loppuun asti.

 

Olen miettinyt myös niitä kysymyksiä, joita esitin edellisessä kirjoituksessa. Mihin minä häntä tarvitsisin? Mitä hänessä muka olisi sellaista, jota ilman olisin vajaampi? Olen löytänyt ainakin yhden vastauksen tuohon toiseen kysymykseen: Minä olisin yksin. En siis sillä tavalla yksinyksin, mutta henkisesti enemmän yksin. Heti ensihetkestä lähtien, kun olen tuntenut NN:n... Hän on ollut jotain, joka on tuntunut turvalliselta ja saanut minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi pelkästään olemassaolollaan.

 

Plääh, mitä imelyyksiä. Mutta kuitenkin. Tuo tunne sotii sitä minun vallitsevaa tunnettani vastaan, joka sanoo: ”Minä en tarvitse ketään, en yhtään ketään enkä ikinä! Minä pärjään aivan hyvin yksinkin! Minä osaan! En tarvitse apua, enkä tarvitse sääliä, vaan minä selviän ihan yksin! En tarvitse ketään muuta, en ainakaan ketään poikaa!”

 

Varmaan tuo on taas sitten sitä minun miesvastaisuuttani. Että ajattelen, että jos minä annan yhdenkään miespuolisen ihmisen päästä elämääni, niin sitten taisteluni oman tasa-arvoni puolesta on tullut päätökseen ja miehet ovat voittaneet. Ja jos he saavat minut taivutettua, niin ketä he eivät saisi? Ja jos minä myöntäisin, että tarvitsisin NN:ää ja meistä tulisi jotain, niin sittenhän NN:kin voisi sanoa, että vaikka minä olin miten ylpeä ja itsepäinen ja miesvastainen ja erakoituva, niin silti hän sai minut puolelleen. Että vaikka minä miten taistelin sitä tunnetta vastaan, niin hän voitti minut kuitenkin.

 

***

 

”Ja neito vastasi: ’Kaikki sanasi tarkoittavat vain yhtä: sinä olet nainen ja osasi on kotona. Mutta kun miehet ovat kuolleet kunnialla taistelussa, saat palaa kodissasi sillä miehet eivät sitä enää tarvitse. Mutta minä olen Eorlin huonetta enkä mikään palvelusvaimo. Minä osaan ratsastaa ja käytellä miekkaa, enkä pelkää kipua, en kuolemaa.’”

 

***

 

Olen lainannut tuon kohdan täällä ties miten monta kertaa, mutta se on taas niitä lauseita, jotka tuntuvat niin hyvin pukevan sanoiksi sen, miltä minusta tuntuu. Vieläkin tuntuu olevan melkein normina, että jokaisen naisen on löydettävä joku, ”joka pitää huolta”. Että pitää mennä naimisiin ja pyöräyttää parit kakarat ja olla hyvä äiti ja olla hyveellinen ja rauhallinen. Ja sitten on kaikki vanhapiika-pelotukset. Ja sanotaan, että jos ei löydä jotain miestä, niin sitten ”elää loppuelämänsä yksin”. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, että jos minä pystyisin jotenkin tekemään sitä, mitä haluan, kokemaan mahdollisimman paljon ja olemaan vapaa, niin sitten kuitenkin jossain vaiheessa joku tulisi sanomaan minulle, että eikö minunkin olisi jo aika rauhoittua ja asettua aloilleni ja perustaa perhe, tms.

 

Enkä minä halua tuota. Minä osaan kyllä pärjätä aivan hyvin yksin, jos vain haluan. En tarvitse ketään pitämään huolta itsestäni, olen täydellisen kykenevä siihen ihan itsekin. Ja eikä miehillekään mitään tuollaista tulla jankuttamaan. Miksi naisille sitten tullaan? Ja miksi minun pitäisi muka alistua tuollaiseen surkeaan kohtaloon, kun on selkeästi myös vaihtoehtona olla kokonaan vapaa?

 

Niin kuin huomaatte, tämän on hankala asia minulle. Nyt taas tulen ajatelleeksi, että hitsi vieköön, miten asiat olisivat helpompia, jos olisin lesbo. Niin sen kuuluisi mennä. Ei näin. En minä halua välittää näin paljoa jostain pojasta. Tämä on vain niin epäreilua.