Tänään tuli kaksi kappaletta kirjeitä meille kotiin, toinen minulle ja toinen minun veljelleni. Veljeni pääsi sinne taideopistoon, minne otetaan vuosittain suunnilleen kolme tyyppiä. Hänestä tulee ammattitaiteilija. Minulle osoitetussa kirjeessä ilmoitettiin, että olen päässyt kunnalle töihin 4. - 21. kesäkuuta. Eli heti kun koulut loppuvat, minä menen siivoamaan - kouluun. En tosin yläaste/lukioon, vaan vanhalle ala-asteelleni. Työaika ma-to 7.00-14.30, pe 7.00-13.00. Palkka 515 euroa kuukaudessa, eli minulle jää tältä kesältä käteen reilut 350 euroa. On sekin tyhjää parempi.

Tänään on taas lähellä. Kun ajoin pyörällä kotiin, teki mieleni vain rikkoa jotain ja paiskoa tavaroita. Olen angst. Taas. Se juuri saa minut raivon partaalle. Vaikka mitä hyvää tapahtuisi, minä olen angst. Vaikka sää olisi miten kaunis ja vaikka musiikinopettaja lupasi kaikille ryhmäläisille hyvät numerot, minä olen angst. Minä olen aina angst. Päivästä päivään ja viikosta viikkoon. Kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.

Aina joskus tulee sitten niitä päiviä, jotka minä muistan hyvin. Niitä "melkein" -päiviä, jotka minä muistan sitten törkeän kauan. 21.12.2004. 27.5.2005. 22.12.2006. 20.4.2007 23.4.2007. Tuohon listaan voi nyt lisätä päivän 21.5.2007. Todella hämärää muuten, että ne ovat melkein samoja päiviä kaikki. Tai siis numeroina. Aina kaksikymmentäjotain. No ei sillä mitään, ne ovat hienoja lukuja kaikki.

Tänään minä sitten ajattelin taas, että en vain jaksa. En vain jaksa enää olla angst. Siitä on jo kolme vuotta! Kolme pitkää vuotta, kun olin tetissä 8:lla luokalla ja huvittelin kirjastossa repimällä itselleni haavoja. Ja sitten se meni vain pahemmaksi ja se ei ole muuttunut yhtään mihinkään! Aina vain ne samat ajatukset jylläävät päässäni. Aina vain toivon jatkuvasti, että olisin kuollut mieluummin kuin elävä. Välillä tuntuu, että minä elän vähän niin kuin tottumuksesta. Sitten kun tulee joku "melkein" -päivä, niin se tottumus pitää minusta kiinni. Sen sijaan, että kerrankin toimisin enkä surkuttelisi ja rypisi ikävissä ajatuksissa, minä valitsen sen helpomman vaihtoehdon. Minusta ei ole edes lopettamaan angstia ja kärsimystä, vaan sinisilmäisesti jokin häviävän pieni osa sanoo "ei elämän kuulukaan olla helppoa, silti sinä haluat elää, sinulla on syitä elää". Ja minä uskon sitä. Ja vaikka en uskoisikaan, minä pakotan itseni selviämään siitä "melkein" -hetkestä yli, jonka jälkeen tuo sinisilmäisyys ottaa minusta taas kunnolla otteen.

Mutta mikään ei muutu. Minä tajuan sen nyt. Vaikka miten yritän ja vaikka miten kirjoitan, niin minä en muutu enää. Angst on pitänyt minua otteessaan liian kauan, enkä minä pääse siitä enää eroon. Ei se tarvitse kuin pienen tekosyynkin, niin se valtaa alaa ja saa minut kärsimään.

Tänään sain taas järkyttävän ahdistuskohtauksen koulussa. Se tuli englannintunnilla ja meillä oli koekuuntelu. En minä sitä kuuntelua niin hermoillut, koska olen saanut harjoituksissa ihan hyviä tuloksia. Nyt opettaja kuitenkin järjesteli luokkaa uudestaan ja normaalisti takanaistuvien piti valita joku paikka edempää. NN tuli istumaan minun eteeni. Siitä se ahdistus lähti. Minä vain toivoin, että hän menisi pois. Vedin pulpettiani kauemmas hänestä ja yritin kuunnella sitä englanninkielistä selitystä, mutta ei siitä oikein tullut paljon mitään. Ja sitten kun kuuntelu oli ohi ja välitunti oli pidetty, NN raahasi tavaransa takaisin omalle paikalleen ja minusta se tuntui yhtäaikaa sekä hyvältä että pahalta.

Hän ei nojaillut minun pulpettiini tänään ruotsintunnilla. Hänestä oli tänään lisäksi erityisen hyvää pataa Herra Entin kanssa. Tai hyvää ja hyvää... Ihmiset reagoivat häneen enemmän kuin ennen. En sitten tiedä, miten positiivisena NN sitä piti, että kun heidän piti mennä hissillä yläkertaan, herra Entti tönäisi NN:n syrjään ja sanoi, ettei tämä voisi tulla. No, tietysti he päästivät NN:n lopulta mukaan kiusattuaan hetken, mutta minusta se tuntui pahalta. Ei välttämättä niinkään NN:n takia, vaan sen takia, että minusta näytti siltä, että hän on valmis kestämään mitä tahansa, kunhan he vain hyväksyvät hänet.

Eikä hän voi pitää minusta. Minä en käsitä, miten minä oikeasti joskus uskon, että hän oikeasti pitäisi minusta. Ei sitä ole kiva myöntää, mutta minä ihan oikeasti joskus uskon niin. Mutta sitten totuus iskee taas. Minulla on aina tukka sekaisin ja seison yksin sanaakaan sanomatta jossain käytävällä ja näytän muutenkin siltä miltä näytän. Ei kukaan voi pitää minusta. Nyt minulle sitten tuli mieleeni, että ehkä NN ei ole minulle avoimen epäkohtelias ja epäkunnioittava, koska säälii minua. Ei hän varmaan kehitysvammaisiakaan suoraan hauku. Selän takana hän sitten luultavasti puhuukin jengilleen, mitä "se skitsahtanut mulkosilmäinen Amia" teki tänään.

Tai sitten se, että hän arvelee minun pitävän hänestä (tunteideni kohteilla on yleensä tapana hoksata se vähän liian nopeasti) ja hän pitää sitä huvittavana. Ajattelee, että kunhan hän vain vedättäisi minua vielä vähän lisää, hän saisi tehtyä minusta totaalisen narrin kaikkien silmissä ja näyttäisi muiden silmissä taas astetta vaikuttavammalta.

Ei hän kaivannut minua ollessaan Roomassa. Ei hän kaipaa luultavasti ketään, ikinä. Ja eihän siitä häntä voi syyttää. Hän on poika ja siten tuntee vähemmän kuin minä. Vaikka minä olisinkin sellainen, että joku voisi pitää minusta oikeasti, kukaan ei voisi koskaan pitää minusta yhtä paljon kuin minä pidän tästä. Miksi minä en voi pitää tytöistä? Se olisi paljon helpompaa. Saisi jonkun, joka voisi välittää yhtä paljon kuin itsekin. Mutta vaikka niin olisikin, minä en olisi sellainen ihminen, josta välitetään niin paljon. Minä en ole tarpeeksi hyvä sellaiseen: minä en ole tehnyt tarpeeksi hyvää ansaitakseni sen. Joskus ajattelin, että sitä ei tarvitse ansaita. Että jos joku välittää minusta, niin hän välittää vaikka en ansaitsisikaan sitä. Mutta maailma ei toimi niin. Olen viime päivinä huomannut, että olen ollut kertakaikkiaan liian sinisilmäinen maailman ja sen ihmisten suhteen.

Tänään pitää mennä vielä kuoroon, joten pakko ottaa Prisma nauhalle. Ylihuomenna on biologian koe, johon en ole lukenut tippaakaan. Taas ahdistaa. Äiti taas jankuttaa syömisestä. Minulla on nytkin jäähtynyttä riisiä ja kanaa tässä tietokonepöydällä. Minä en vain pysty syömään sitä. On vain koko ajan niin ahdistunut olo, että nielu ei toimi. Parempi vain. Laihtuukin sitten taas vähän lisää.