JEEEEE! Minä pääsin läpi siitä älyttömästä matikantentistä, jonka tuloksia olen odottanut useampia viikkoja! Sain kymmenen pistettä, kun läpipääsyyn vaadittiin kahdeksan. Ja minulle riitti kurssin läpipääsyyn tuon toisenkin kokeen läpipääsy, koska oli jo ensimmäisestä tullut niin paljon pisteitä, että riitti hyvin. Että viisi opintopistettä kilahti taas plakkariin.

Onnistuin myös onnistuneesti eristämään sipulista DNA:n. Sain sen vieläpä muistoksi ja ehdin tehdä sen kahdessa tunnissa, joten ei ollut mitään ongelmaa sen suhteen, ettenkö olisi ehtinyt sinne lääkäriin. Siellä sitten taas se nainen kyseli kaikenlaista ja selitti, että meidän pitää vain käyttää hyväksi niitä ominaisuuksia, jotka Taivaan Isä on meille antanut. Joo, ei minnekään voin päästä ilman että joku selittää jotain uskonnosta.

No joo, muuten sitten sanoi, että nähtävästi reagoin epätavallisen herkästi niihin lääkkeisiin, kun ne aiheuttavat minulle niin kauhean olon. Sanoi sitten, että minun pitäisi jatkaa samalla annoksella ainakin vielä niin kauan että lääkkeiden käyttöä tulee kaksi viikkoa täyteen. Sitten jos pahoinvointi ja päänsärky ei lopu, niin voin lopettaa lääkkeiden käyttämisen. Todella positiivista. Olo ei ole ainakaan yhtään parempi. Tänäänkin aamulla, kun istuin odottamassa labrojen alkua, minusta tuntui, että oksennan minä hetkenä hyvänsä. Ahdisti ihan kauheasti ja olo oli ihan sanoinkuvaamattoman kauhea. Jos olisin ollut kotona ja lukiossa, olisin sanonut, että haluan jäädä kotiin. Mutta yliopistossa niin ei oikein voi tehdä.

Selvisin kuitenkin hengissä. Ja se lääkäri kun kyseli kaikkia asioita, niin sitten kävi ilmi hänelle, että en kerro kotona mitään yhtään vakavia asioita ja että en puhu isälleni lainkaan. Hänellä oli luonnollisesti ne perusväittämät siihen, että kyllä olisi hyvä, jos puhuisin äidilleni murheistani ja että minun pitäisi tulla toimeen isäni kanssa. Joo, ei. Ymmärrän kyllä, että tuollainen on yleispätevä neuvo, mutta minä olen asunut siinä talossa yli 19 vuotta, ja tiedän kokemuksesta, että kaikissa tilanteissa tuo ei päde. Jos kertoisin, siitä tulisi niin iso juttu, että se vain pahentaisi asiaa.

Minä haluan vain elää normaalia elämää. Jos kertoisin, että joo, olen masentunut ja harkinnut itsemurhaa ja viiltelen itseäni ja että nyt minulla on masennuslääkkeitä, niin sitten mikään normaali ei olisi enää mahdollista. Jos vaikka yhden päivän ajan olisi niin väsynyt olo, ettei huvittaisi tai jaksaisi nousta sängystä, niin äiti olisi varmaan siinä vaiheessa soittamassa jo psykologille, että osoitan vakavia masennuksen merkkejä ja että minut pitäisi varmaan laittaa suljetulle kaiken varalta.

Minun mielipiteitäni ei myöskään otettaisi yhtä paljon huomioon. Jos haluaisin tehdä jotain, mutta äitini mielestä se ei kävisi järkeen, hän kuitenkin niputtaisi sen yhteen masennuksen kanssa ja sanoisi, että se saa minut kuvittelemaan jotain ja selittäisi, että ei pitäisi tehdä niin, jotta ”ei kävisi niin kuin Kuopion kanssa”. Minulta menisi yksi argumentaatiopointti, kun ihmiset tietäisivät, että oikeasti olenkin hyvin epävarma ja horjutettavissa hyvinkin helposti.

Ja voi minun isä-parkaani, niin se lääkäri suunnilleen sanoi. Sanoi, että voi häntä, hänellä taitaa olla pahoja ongelmia itsensä kanssa ja että minun pitäisi yrittää puhua hänelle. En todellakaan tee niin. Hänellä oli mahdollisuutensa. Hän ei koskaan edes pyytänyt anteeksi mitään käytöstään. Eikä hän ole muuttanutkaan sitä. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, paitsi se, että avoimia riitoja ei oikein enää ole, koska yksin on hankala tapella. Tästä syystä olen säästynyt enemmältä väkivallalta.

Olenko minä sitten ihan kauhean julma ja paha ja epäoikeudenmukainen, kun pienestä asti isäni on aina haukkunut minua, ei koskaan tehnyt oikeastaan mitään minun kanssani, lyönyt minua ilman kunnollista syytä, päästänyt koiran kimppuuni... Ja kaiken huippuna on se episodi, kun hän osoitti minua ladatulla haulikolla ja sanoi ampuvansa minut siihen paikkaan. Minä olin 12-vuotias, mutta minä vieläkin muistan ihan täsmällisesti sen. Minä muistan sen täsmällisen kohdan, missä minä seisoin, muistan sen tunteen, sen tyhjän tunteen, kun luulin ihan oikeasti kuolevani.

Hän ei kuitenkaan ampunut minua. Ilmeisesti pokka ei riittänyt kuitenkaan ihan tappamaan omaa tytärtään. Mutta minä oikeasti luulin, että hän ampuisi minut ja että kuolisin. Siinä oli se muutaman sekunnin hetki, kun minulla olisi ollut aikaa tehdä jotain, joka olisi jäänyt viimeiseksi teokseni, jos minut olisi oikeasti ammuttu. Minä en juossut pakoon. Minä en anellut armoa. Minä kiljuin niin kovaa kuin saatoin.

En siksi, että olisin pelännyt. Muistan tarkkaan sen, että ajattelin pienessä päässäni, että kun kiljuisin ja sen jälkeen kuuluisi aseen laukaisu, ihmiset ihmettelisivät. Minun kuolemaani ei voisi naamioida. Minä halusin sillä hetkellä vain, että joku kuulisi, kuka tahansa ja osaisi yhdistää ne asiat. Minun isäni olisi täten jäänyt varmemmin kiinni ja joutunut vankilaan, jonne hän olisi minun tappamisestani joutunut.

Joo. Näköjään voi sanoa, että ajatus on aika nopea. Mutta en ajatellut luovuttamista. Se oli maailman tyhmin asia koko juttu. Isäni halusi ampua tikan ja minä en halunnut, että hän ampuisi. Eli periaatteessa olin valmis kuolemaan oman itsepäisyyteni ja tikan vuoksi. Todella jalo kuolema, heh. Mutta voisi sanoa, että minulla on ollut aika pitkään hyvin vahvoja mielipiteitä, joita olen myös valmis puolustamaan. Voisi olla vähän jopa ylpeä, jos puolustamani asia ei olisi ollut niin typerä. ”Tottele minua tai ammun sinut.” Ei hän sanonut sanasta sanaan noin, mutta tuo oli se pointti. Minun olisi kuulunut mennä takaisin sisään ja jättää isäni tekemään mielensä mukaan. Ja minä olin 12-vuotias, mutta uhmasin komentoa, vaikka minun henkeäni uhattiin. Ajattelin, että ei hän kuitenkaan ampuisi. Mutta kun hän kohotti aseensa ja osoitti minua... Minä ihan oikeasti luulin kuolevani siihen.

Mutta en hiero sovintoa hänen kanssaan. En ikinä. Olen yhtä itsepäinen sen suhteen kuin tuonkin tapauksen suhteen. Minulla on oikeus olla vihainen, minun on oikeus olla antamatta anteeksi – se ei ole mikään velvollisuuteni, etenkin kun minun omaa koskemattomuuttani on rikottu lyömällä ja henkeäni uhattu. Jos minä miettisin asiaa objektiivisesti (mikä on kylläkin aika vaikeaa, myönnän sen), minusta olisi vielä raskauttava seikka, että tällainen minua vahingoittava ja uhkaava henkilö on sellainen, jonka kanssa minun piti olla päivittäisessä vuorovaikutuksessa ja hänen olisi kuulunut suojella minua ja pitää minusta huolta. Hän ei ole edes pyytänyt anteeksi. Minä en anna hänelle anteeksi. Piste. Minun ei tarvitse antaa hänelle anteeksi. Toinen piste. Minun anteeksiantoni ei ole kenenkään muun asia kuin minun. Kolmas piste.

No joo. Huomenna minun ei pidä mennä yliopistolle, mutta päädyn silti laboratorioon, kun minulta otetaan kai ainakin verikoe tai jotain. En tiedä tarkkaan, mitä minulle oikein tehdään, mutta verikokeen ottamisesta olen melko varma. Se lääkärinainen kysyi, että enhän pelkää pistämistä, niin se ainakin viittaisi siihen, että verikoe otetaan. Niin. En minä pelkää pistämistä. Kovin paljon ainakaan. Edellisestä verikokeen ottamisesta on hyvin pitkä aika. Muistaakseni olin silloin ala-asteella ja silloin minulla epäiltiin angiinaa, mutta pelkäsin sitä nielunviljelyn ottamista niin paljon, että minulta oli pakko ottaa verikoe. Todella loogista: ei pumpulipuikkoa pikaisesti kurkkuun, vaan istumista verikokeessa.

Mutta minusta tuntuu, että en ole enää yhtä rohkea. Se tuntuu ajatuksena hyvin epämiellyttävältä, en käsitä, miten olen joskus vain istunut tyytyväisenä, kun otetaan verikoe eikä nielunviljelyä. Muistan kun kerran yhdellä kesälomalla, kun Merryllä oli jo diabetes, hän antoi minun ja Nanin kokeilla sellaisilla piikkijutuilla, joilla rikotaan iho, jotta voidaan mitata veren sokeripitoisuus. Minusta se oli ihan kauheaa, meni kauhean kauan ennen kuin sain kerättyä rohkeuteni siihen, että painoin sitä juttua, joka napsauttaa sen piikin rikkomaan nätin pienen reiän ihoon. Sellainen kuin hemoglobiinin mittaus. Meillä tuli yläasteella sellaiset samanlaiset piikkijutut terkkarillekin, niin minusta se oli paljon kauheampaa kuin se, että ennen sellaisella piikkijutulla ”manuaalisesti” pistettiin.

Mutta tuota verikoetta ei voi tehdä sellaisella pelottavalla naksahduspiikillä. On minullakin loogiset pelot. Ihoa kyllä pystyy helposti viiltämään verille kynsisaksilla ja ties millä, eikä tavallinen piikki pelota oikein, mutta sellainen naksahtava, jossa se piikki hyökkää sieltä tekemään sen reiän ihoon... Hyi kamala.

Mutta lääkäri myös sanoi siitä, minun nukkumisestani, että minun kannattaisi ottaa joka ilta sellainen rauhoittava lääke, koska nähtävästi minun unirytmini on ihan sekaisin ja että en pysty ilman rauhoittavaa ilmeisesti ylipäänsä nukkumaan pieniä torkkuja pitempään. En tiedä, missä on vika, mutta se kuulostaa minulta jotenkin pahalta.

Niin joo, unohtui sanoa, että valvoin tämän yön kokonaan. Vastapainona sille edellisen yön 18 tunnille. Olo on aika epämiellyttävä senkin takia. Mietin kuitenkin yöllä, että yhdessä Harry Potter –ficissä oli kerran sellainen juoni, että Hermione ei kyennyt nukkumaan, koska oli liian jännittynyt. Siihen liittyi tietysti mystisiä sairauksia ja kaikkia taikoja ja sellaista. Sitten yhdessä Housen jaksossa oli joskus joku nainen, joka ei pystynyt nukahtamaan ollenkaan. Sitten hänet tuotiin Housen potilaaksi, kun hän oli ottanut paketillisen unilääkkeitä – pysyen kuitenkin yhä hereillä.

Mutta tämä ei kuulosta lainkaan normaalilta, tämä, miten minä vietän yöni. Olen monesti väsynyt, enkä nukkunut edeltävinä öinäkään yhtään tarpeeksi, mutta en silti yksinkertaisesti kykene nukahtamaan. Se tuntuu hyvin epämiellyttävältä. Kun makaa väsyneenä sängyssä miettien sitä, miksi ei pysty lainkaan nukahtamaan. Mieli voisi nukahtaa, mutta jokin laittaa vastaan. Se tuntuu oudolta. On minulla joskus aikaisemminkin ollut ongelmia nukahtamisen suhteen, mutta ei mitään tällaista ikinä. Jos ei yhtenä yönä nuku, niin sen jälkeen ainakin nukkuu seuraavana yönä melkeinpä varmasti.

Mutta nyt en kykene nukkumaan, olin sitten miten väsynyt tahansa. Pystyn nukkumaan pieniä pätkiä, jos on juuri oikeanlainen tilanne ja ajankohta. Yllätyksekseni juna oli tähän aika hyvä. Minun ei tarvinnut pelätä sillä lailla kuin pelkään silloin, kun olen yksin. Nukuin kuitenkin kevyesti, pienissä pätkissä ja vaihdoin aina välillä asentoa.

Lääkäri piti myös hätkähdyttävänä, että nukuin niinkin pitkään kuin 18 tuntia. Hän sanoi, että se viittaa selkeästi siihen, että minulla on paljon univelkaa ja että tärkeintä olisi nyt, että saisin nukuttua sen pois. Kyse ei siis myöskään ole siitä, että nukkuisin väärään aikaan tai siitä, että en olisi väsynyt, koska en tee mitään, vaan siitä, että olen vähintäänkin yhtä väsynyt kuin aina ennenkin, mutta en jostain kumman syystä vain kykene nukkumaan.

En aio äidille kertoa mielialalääkityksestä. Pystyn kyllä kätkemään sen. Olen miettinyt sitäkin valvoessani ja olen tullut tulokseen, että voisin joko sanoa, että lääkäri määräsi sen varmuuden vuoksi, mutta se ei kuulosta hyvältä. Siispä kätken mielialalääkkeet mahdollisimman hyvin, mutta esittelen avoimesti ne rauhoittavat. Sanon, että lääkärin mukaan kärsin uupumuksesta ja pahoista unihäiriöistä. Siksi rauhoittavia. Laboratorioiden tulokset tulisivat myöhemmin. Sitten jos mitään ei löytyisi... No, sitä mietin sitten.

En kylläkään usko, että kyse on vain masennuksesta, sillä se on vaivannut minua ikuisuuksia ja vaikka joskus on ollut nukkumisvaikeuksia, niin ei mitään tällaista. En kuvitellut, että mitään tällaista voi oikeasti ollakin. Siis muualla kuin telkkarissa ja fiktiivisessä kirjallisuudessa. Taustalla on pakko olla muutakin. Joko jotain tavallista uupumusta tai sitten joku oikea elimellinen vika. Tämä ei ole lainkaan normaalia. Olen pärjännyt ihan hyvin noiden psykologisten juttujen kanssa, niin on vaikea uskoa, että tämä olisi pelkästään sellaista.

Toisaalta voi olla, että nyt se psykologisten asioiden sietokynnys vain ylittyi ja minun kehoni petti. Tai sitten taustalla on jokin sairaus. Tämä on mennyt pahemmaksi, vaikka luulisi, että jos tämä olisi psykologinen stressistä aiheutunut juttu, niin se olisi helpottanut silloin, kun vähensin painetta yliopiston suhteen. Mutta ei se helpottanut kuin hetkeksi. Se vaatisi koko ajan enemmän vähentämistä. Ja se pahenee, etenee – kuin sairaus etenee, kun sitä ei hoideta. Se saa minut huolestuneeksi.

No, mutta eiköhän se siitä selviä. Hieman pelottaa vain. Pelkään vieläkin sitä, että se on jotain todella vakavaa, jotain sellaista, jota ei pystytä hoitamaan. Joku kasvain aivoissa tai jotain sellaista. Tai syöpä. Tai diabetes. Onkohan minulla jäänyt jotain traumoja diabeteksestä, kun pelkään sitä melkein yhtä paljon kuin syöpää ja pelkään sitä pistoneulaakin ihan järjettömästi... No jaa. Silti pelottaa, että mikäs minulla on. En ole koskaan kuullut tällaisesta, en osaa tulkita oireita. Outo pelottaa aina, eikö se vähän niin ole.

Voisi mennä nukkumaan joksikin aikaa. Olo on aika sellainen, että voisi kohta ihan kirjaimellisesti nukahtaa tähän näppäimistölle. Virtuaalisesti halasin jo matikkatyypin lyttyyn foorumilla, kun riemuitsin siitä, että olin päässyt siitä tentistä läpi. Kunnia kuuluu kaikki kyllä hänelle, koska hän opetti minua niin paljon ja sen ansiosta sitten osasin edes sen verran, että pääsin läpi. Hän sanoi sitten, että hänen pitäisi häipyä jonnekin, mutta että illalla minun pitäisi kertoa mesessä ihan kaikki siitä.

Olen hieman vältellyt häntä sen miitin jälkeen. Hän oli pelottava. Hyvin erilainen kuin odotin. Olin niin suuri pettymys itsellenikin, että ajattelin sitten, että tietysti hänkin ajatteli niin, kun en minä puhunut hänelle melkein lainkaan. Mutta nyt kai joutuu siitäkin joutua jotenkin pääsemään yli.

Ja huomenna pitää nousta taas aikaisin. Vähän kahdeksan jälkeen täytyy olla siellä tökittävänä. Tuntuu äärettömän raskaalta ajatuksenakin. Mitä antaisinkaan, jos voisin vain maata sängyssä koko päivän ja levätä ja mahdollisesti jopa nukkuakin. Mutta ei. Ja sitten sitä seuraavana päivänä täytyy olla kahdeksalta siellä typerässä tentissä, josta en osaa yhtään mitään. Kysyn äidiltä vielä, että onko minun pakko mennä, mutta koska kuitenkin hänen mielestään on, niin menen sitten sinne puoleksi tunniksi istumaan ja keksimään kivoja hassuja vastauksia niihin kysymyksiin, jotka eivät sano minulle yhtään mitään.

Tulipas taas höpötettyä. Varmaan tämä väsymys poistaa ne vähätkin itsesensuurin rippeet, joita minulla on ehkä joskus ollut. Ajatukset kuitenkin vain tulevat päästä ihan soljuvasti. Sentään jokin on helppoa, kun kaikki muu on niin vaikeaa. Nyt niille torkuille. Illalla otan siten kokonaisen rauhoittavan ja toivon pystyväni nukahtamaan.