”Minä olen aina ollut huono syömään. Etenkin kun hermostuttaa ja on kiire. Silloin tuntuu kuin kurkku laittaisi vastaan. Ja nyt oli hetki ennen kuoroesiintymistä kirkossa. Pitseriassa oli tukahduttavan kuuma ja se oli täynnä ihmisiä. Nan oli syönyt oman puolikkaansa jo, kun minä olin syönyt vasta puolet omasta puolikkaastani. Kokonaisen pitsankin ottaneet  alkoivat syömiseni loppuvaiheilla luovutella ja ottivat loppupitsan mukaansa. Kai minä hermostuin, vaikka en oikein huomannut sitä. Tai ahdistuin, tai molempia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olin saanut pitsani syötyä ja kokiksen juotua. Oloni oli ihan hyvä. Nan kyseli pikkusiskoltaan, joka oli syönyt kokonaisen pitsan nopeammin kuin minä puoliskan, että eihän hän ollut syönyt itseään ähkyyn asti. Sitten me (vanhimpina ja vastuullisimpina) jäimme odottamaan, että ne pikkuihmiset saisivat syötyä syömisensä loppuun. Sitten minä aloin voida huonosti. Näytin kai oudolta ja Nan kysyi, olinko väsynyt. Sanoin, että voin huonosti. Nan selitti minulle, missä vessa oli ja sinne minä sitten päädyinkin. Ette varmaan kaipaa tarkempia yksityiskohtia, eikä minulla ole mitään intoa niitä kertoakaan. Ajattelin vain, että ei kai se sisäinen buliimikkokaan niin kovin kaukana ole.

 

Kun tulin hetken kuluttua takaisin ruokailutilaan, Nan kysyi minulta heti, olinko kunnossa. Sanoin olevani ihan kunnossa. Nan sanoi, että hän oli huolestunut minusta. Sanoi, ettei tiennyt, pitäisikö hänen tulla vessaan minun perässäni tarkistamaan, että selviäisin vai odottaa pöydässä. En muista tarkkaan, mitä sanoin. Sanoin kai, että olin jotakuinkin kunnossa. Sitten kysyin häneltä, että kävisikö, jos lähtisimme kävelemään jo kirkkoon, koska pitseriassa oli enää vain kaksi pöydällistä kuorolaisia, jotka taatusti selviäisivät kahdensadan metrin matkan kirkkoon kirjaston pihan läpi.

 

Niin me sitten lähdimme. Ulkona värisin kylmästä ja tunsin oloni hyvin sairaaksi. Sanoin Nanille, että ei varmaan kannattaisi seuraavalla kerralla tulla syömään pitsaa hermostuneena, kiireessä erityisen täysinäiseen ja kuumaan pitseriaan. Nan myönsi, että hänelläkin tuli joskus huono olo sellaisessa tilanteessa. Kävelimme kirkkoon ja jäimme eteisaulaan. Nan kävi kirkon vessassa ja sillä aikaa minä yritin kohentaa oloani ja kävellä hieman ympäriinsä. Kun Nan tuli vessasta, hän kysyi, että haluaisinko mennä pihallepihalle kävelemään vielä vähän, vai selviäisinkö siinä eteisaulassakin. Sanoin selviäväni.

 

Minä en voi kunnolla kuvailla sitä, miten typeräksi tunsin oloni. Ajattelin, että joo, nyt onnistuin taas kohentamaan sitä minun avuttoman ja voimattoman ja yksin selviämättömän ihmisen kuvaa, joka ei pärjää ilman jatkuvaa kyttäämistä. Nan ei kuitenkaan käyttäytynyt niin. Hän oli huolissaan minusta, hän jopa sanoi sen ääneen. Sitten hän ei puhunut koko aikaa, eikä katsellut minua pelokkaasti, vaan käveli hiljaa minun vierelläni. Aina välillä hän kysyi, mikä oloni oli. Menimme lopulta sisään ja istuimme paikoillemme. Nan keskittyi paljon muihin ihmisiin, mutta kysyi minulta aina välillä oloani. Hän antoi minun olla rauhassa ja puhumatta, hän antoi minun jäädä ulkopuolelle, ja juuri sitä minä sillä hetkellä halusin. Puhuminen teki oloni vielä huonommaksi.”

 

 

”Mutta niin, kuinkas me voimme tänään? Tottapuhuen, ahdistaa. Ahdistaa oikein kunnolla. Sillä lailla, että on vaikea hengittää ja mahdoton syödä yhtään mitään. Tuntuu, että oksentaa ihan justiinsa. Tiedän, miksi minua ahdistaa: Koulu alkaa huomenna. Tämä olo muistuttaa kauhean paljon sitä oloa, joka minulla oli silloin ala-asteella, kun en voinut mennä kouluun. Ei se koulu itsessään pelota, eikä ne ihmiset siellä, vaan se, että minä alan pelätä. Se ei kuulosta lainkaan järkevältä ja sitä on pahuksen vaikea selittää, mutta yritetään nyt kuitenkin.

 

Minusta on mukava mennä kouluun. Minusta on mukava nähdä ihmisiä. Tämä on fakta, joka ei ole muuttunut. Kuitenkin tämä ahdistus ja pelko tulivat sen kohtauksen jälkeen siellä pitseriassa. En tiedä vieläkään, olinko saanut jonkun vatsataudin vai en. Ei se ainakaan tuntunut siltä. Söin vain kaikessa rauhassa. Olin hieman täynnä, mutta se ei ole ennenkään aiheuttanut mitään kauhean pahaa. Sitten yhtäkkiä iski ahdistus, kun olo oli huono. Ei minua oksettanut ollenkaan ennen ahdistusta, mutta kun alkoi ahdistaa, minua alkoi oksettaa.

 

Nyt tuo huono ja oksettava olo tulee aina, kun minua vähänkin ahdistaa. Oksentaa minun ei ole tarvinnut sen pitseria -tapauksen jälkeen, mutta olo on aina samanlainen. Ja se pelottaa. Pelottaa ihan hirveästi, että jos minulla tulee sellainen ahdistavan huono olo kesken tunnin. Mitä sitten? Mitä jos minä joudun oksentamaan? Mitä luokkalaiseni ajattelisivat siitä? Mitä Nan ajattelisi, jos ahdistuisin ruokalassa ja joutuisin oksentamaan? Mitä kaikki ajattelisivat?”

 

 

”Tänään oli myös yksi paha ahdistuskohtaus koulussa. Englannin opettaja laittoi minut työskentelemään NN:n kanssa. Meidän piti suomentaa yksi kappale puoliksi ja minä typerästi valitsin sen jälkimmäisen puoliskan. No, NN aloitti suomentamisen ja sanoi sitten yhdessä vaiheessa hakiessaan ties kuinka monetta kertaa sanaa hakemistosta, että ne sanat olivat ihan älyttömän vaikeita. Kyllä minä kuulin sen ja ymmärsin, mutta koska se ahdistuskohtaus oli päällä juuri silloin, aivoni löivät tyhjää, enkä saanut sanottua yhtään mitään. No, ei hän kai erityisemmin odottanutkaan mitään, sillä hän ei katsonut minuun mitenkään kysyvästi tai ihmettelevästi. Tarkkaan ottaen hän ei katsonut minuun yhtä ainutta kertaa koko aikana, vaan tuijotti kaiken ajan kirjaansa hiukset verhona kasvoilla.”

 

 

”Nyt kun oloni on harhainen ja tuskaisen ahdistunut, tulee mieleen ne monet muut kerrat, kun olen ollut ahdistunut. Istuin sohvalla ennen ensimmäistä tanssituntia. Rukoilin mielessäni, ettei NN tulisi istumaan viereeni, koska hän olisi saanut oloni pahenemaan... Istuin englannin tunnilla NN:n takana. Pelkästään englannin tunnilla olen saanut ahdistuskohtauksen yhteensä ainakin neljä kertaa, yhden pahan toissapäivänä, kun minun piti tehdä parityö NN:n kanssa... Olen ahdistunut muuallakin, mutta tuntuu, että NN on yksi tekijä, joka ahdistaa minua.

 

En taaskaan tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Juuri nyt olen niin tuskaisen ahdistunut, että käteni tärisevät ja minun on vaikea hengittää. Tämä on vähän niin kuin lapsena silloin, kun sain unikauhukohtauksen. Kyllä kuulun niihin 3% ihmisistä, jotka kärsivät unikauhukohtauksista. Näin kauheaa painajaista, joka kerta samaa, mutta joskus eri muunnoksin. En ikinä muistanut sitä. Sitten yhtäkkiä vain tajusin, että seisoin keskellä olohuonetta ja että äitini piti minusta kiinni ja että huusin kurkku suorana. Ja vaikka heräsinkin, olo oli vielä ahdistunut. Sellainen, että jos äiti ei olisi pitänyt kiinni, olisin juossut ulos. Aivot vain käskyttivät "Pois! Pois! Pois!".

 

Nyt on samanlainen olo.”

 

 

”En minä tiedä, onko tuo pelko tullut johonkin entisen tilalle. Jonkin aikaa oli tauko, kun mitään tällaisista epämiellyttävyyttä ei ollut, mutta sitten sen pitserian jälkeen iski tuo pelko. Ja minä olen kuullut tuosta pelon pelosta, mutta se ei oikein kuulosta järkevältä. Tänäänkin olin hyppytunnilla taas kauhean ahdistunut ja yritin saada itseäni sitten rauhoittumaan miettimällä, että mitä muka pelkäsin miksi olin ahdistunut. En keksinyt mitään kunnollista syytä. Olin vain ahdistunut, vaikka mitään syytä en sille keksinyt. Siinä ei ole vain mitään järkeä, että olen ahdistunut, koska en löydä mitään kunnollista syytä sille.”

 

Paljon pitkiä lainauksia. Kaikki muut ovat täältä blogistani suunnilleen vuoden takaa, mutta tuo viimeinen on pätkä jostain, mitä kirjoitin silloin nettipsykologille. Tuo olo vaivaa minua vieläkin. Se tuli kuin tyhjästä tuolloin ensimmäisen lainauksen päivänä. Se vain tuli. Sen jälkeen se on vaivannut minua joko useammin tai harvemmin, mutta vaivannut kuitenkin.

 

Tuo torstain olo, kun menin ihan hajalle, oli tuota ahdistusta. Paitsi että minulla oli jonkinlainen syy. Tuo ahdistus ei ole vaivannut minua kauheasti viime aikoina, viimeksi pahasti syyslomalla, kun olin yhden netti-ihmisen luona ja minun piti syödä (syöminen on vain jotain käsittämättömän kamalaa). Nyt minä sitten pelkään, että mitä jos sitten kun NN saa oikeasti tietää... Minulla on kaikki hienot suunnitelmat ja kaikki laskelmat ja kaikki, mutta mitä jos minä itse en vain kestä? Jos saan ahdistuskohtauksen silloin?

 

Tietysti tähän tilanteeseen liittyy niin paljon muutakin kuin pelkkä ahdistus. Kaikki, mitä minä tunnen NN:ää kohtaan... Minusta tuntuu siltä, että jotain on mennyt vain väärin. Minä tunnen häntä kohtaan enemmän kuin minä voin tuntea yhtään ketään kohtaan. Se tunne ja kaikki mitä siihen liittyy... Se on vain niin voimakas, että minulla on suuria vaikeuksia kestää sitä.

 

Siksi ehkä pahinta olisi, että NN olisi kiinnostunut. Olisi hänen reaktionsa mikä tahansa, niin sillä ei olisi kauheasti väliä. Pelkästään se, että hän tietäisi, saisi aikaan sellaisen tunteen minussa, että sitä olisi vaikea kestää (kuten ehkä huomasittekin torstaina). Mutta sitten kun häneltä tulisi vielä jompikumpi tuomio... Olisi se kumpi tahansa, niin se saisi aikaan niin voimakkaan tunteen, että minusta tuntuu, että en vain voisi kestää sitä.

 

Joten jos NN vain torjuisi minut, niin se ei haittaisi niin paljon tuossa olotilassa. Voisin olla tolaltani. Minun ei tarvitsisi enää yrittää mitään hänen suhteensa. Voisin olla hajalla ja musertunut vaikka miten kauan. Mutta jos hän ei torjuisikaan minua, vaan pitäisi minusta, niin se aiheuttaisi kuitenkin tuon reaktion. Kaikki olettaisivat, että olisin elämäni kunnossa, paremmassa kuin koskaan. Mutta minä en olisi. Minä olisin hyvin sairas, koska minä en vain kestäisi sitä niin voimakasta tunnetta. Ja sitten jos pitäisi säätää jotain NN:n kanssakin... Pitäisi järkeillä asioita ja vaikka mitä... Minä en vain pysty näkemään, miten minä voisin ikimaailmassa selvitä siitä.

 

Minä olen kuin liian pieni ihminen, joka tuntee itselleen liian isoja ja voimakkaita tunteita.

 

Ja tuo ahdistus iskee sitten, kun pelkään, että ahdistun. Sille ei ole logiikkaa, sille ei ole mitään oikeaa syytä. Se vain tulee ja iskee ja saa minut ihan kamalaan kuntoon. Se on tunne, johon ei auta mikään. Paitsi pakeneminen ja eristäytyminen jonnekin pimeään piiloon, missä muita ihmisiä ei olisi. Koska sille ei ole syytä, sitä ei voi järkeillä edes pois. Ja koska minä en voi tehdä mitään sen poissaamiseksi, pelkään sitä, että se iskisi. Ja kun pelkään, että se iskisi, se paljon todennäköisemmin myös iskee.

 

Tämä on oravanpyörä. Nyt se pelottaa enemmän kuin koskaan. Mitä jos se iskee juuri silloin, kun sen ei saisi? Jos se saa kaiken tuhoutumaan? Minä haluan olla hillitty ja rohkea ja tasainen. Siihen minä pyrin koko ajan joka päivä. Mutta sitten kun tulee tuo ahdistus-kohtaus, niin minä en pystykään siihen. Vaikka kaikki muu toimisi, Nan toimisi, tuuri toimisi ja NN pitäisi minusta, loppujen lopuksi – vaikka kaikki menisi täsmälleen kuten olen toivonut – minä voin tuhota sen ihan itse voimatta sille paljon mitään.

 

Se on kamalaa. Ihan hirveää. Minä olen yrittänyt kahlata läpi niitä tavallisia asioita, joista saan henkistä tukea jaksamiseen – TSH:ta ja sellaista – mutta mitään sellaista ei ole, minkä voisi edes jotenkin liittää tähän asiaan. Yksi opettelemani runokin (TSH:sta), jota hoen mielessäni, kun olen peloissani, ei auta. Se tuntuu vain pelkältä sanahelinältä ja tyhjältä ja vaimealta. Ehkä siihen pitäisi kuitenkin yrittää turvautua. En tarvitse mitään oikeaa. Tarvitsen vain jotain, minkä voin vain jotenkin linkittää mielessäni johonkin, joka saa oloni rauhoittumaan. Silti pelottaa, että minä en kestä.

 

***

 

Hoi Tom Bombadil, Bombadillo hätä on!

Kautta veden, kukkuloiden, metsän, kaislikon,

kuule kautta auringon ja kuun ja kautta maan,

tule Tom Bombadil, meitä auttamaan!

 

***