Hmm. Alf alkaa käytöksellään todellakin häilyä jo kaveruuden ja enemmän kuin kaveruuden rajamailla. Nähtävästi hän jatkaa etenemistään siihen pisteeseen asti, kunnes lopulta minä kohtaan oman rajani ja sanon: ”Ei.”

Tekisi mieli melkein kirjoittaa runo. Tai tarina. Tuosta otsikosta. Siitä tunteesta. Joo, menen asioiden edelle. Kun siis tänään oli vähän huonompi päivä. Oli hieman hermostuttavaa nähdä Alf eilisen tajuamisen jälkeen. Ja keskellä päivää minua alkoi itkettää. En oikein tiedä mikä, mutta itketti kauheasti. Käperryin sohvalle huovan alle siihen omalaatuiseen nukkumisasentooni ja nyyhkytin hiljaa hiukset kasvojen peittona.

No, Alf luonnollisesti sitten päätti taas pelmahtaa paikalle ja istui siihen sohvalle minun viereeni. Hän aluksi luuli, että minä olen väsynyt ja yritän nukkua, mutta sitten hän kai tajusi aika pian, että perhana, minähän itken siinä. Hän kysyi, oliko minulla paha olo. Sanoin, että ei varsinaisesti paha – surullinen vain.

Sitten oli taas hiljaista. Minun niiskutustani lukuun ottamatta. Itkin vuolaasti vaikka miten kauan ja kädet ja paita ja sohva olivat kaikki märät kyyneleistä. Tärisin paikallani. Oli vain niin surullinen olo. Alf istui hiljaa vieressä. Ja. Minä pelästyin aluksi ihan kauheasti, kun tunsin, että joku koskee minuun. Käänsin vähän päätä ja näin, että se oli Alfin käsi. Hän silitti minua olkapäästä. Varmaan tavoitteli sellaista myötätuntoista silittämistä, mutta minusta se meni... hmm... Vähän yli. Hipelöinnin puolelle melkeinpä.

En sanonut mitään. Mitä olisin voinut sanoa? Tyyppi yritti lohduttaa ja minähän olen täällä kitissyt, että jos olisi vain joku, joka vaikka silittäisi, kun minulla on paha mieli, joten annoin sitten olla. Aina kun huoneen ohi kulki joku, Alf vetäisi kätensä salamannopeasti pois. Sitten se tuli aina hetken kuluttua takaisin. Ja sitten se silitteli molempia olkapäitäni, yläselkää, niskaa...

Tilanne oli hyvin vieras ja hämmentävä. Tavallaan se tuntui kivalta, mutta tavallaan pahalta. Mieltä lämmitti se, että joku silitti minua. Mutta olon teki epämukavaksi se, miltä se tuntui. Jostain syystä se ei tuntunut yhtään hyvältä. Alf ei silittänyt ”reilusti”, vaan sillä lailla kuin olisi pelännyt, että menen rikki tai jotain. Sillä lailla mahdollisimman kevyesti ja pienillä liikkeillä. Siis hipelöimällä. Ja ymmärrän, että jos joku itkee, niin kaverikin voi lohduttaa silittämällä selkää. Sen sijaan en ymmärrä, miksi kaveri vetäisi kätensä pois, kun joku voi nähdä, tai miksi tämä silittäminen tuntui loppua kohden siirtyvän yhä ylemmäs niskaan ja paljaalle iholle. Ei, ei, ei, ei.

Ja luulin, että silitys tuntuisi turvalliselta ja lämpimältä. Ei se tuntunut. Se tuntui pelottavalta. En pystynyt rentoutumaan, vaan aika kun Alfin käsi ilmestyi, säpsähdin ja jännityin. Pysyin jännittyneenä siihen asti kun hän veti kätensä pois. Ja silitys tuntui kylmältä. Silitettävä kohta tuntui kylmenevän ihan kokonaan. Jos Alf silitti oikeaa olkapäätäni, ensiksi se hänen koskemansa kohta kylmeni, jonka jälkeen tuntui ihan oikeasti hämmästyttävällä tavalla siltä kuin se kylmyys olisi siirtynyt vähitellen eteenpäin olkavarteen. Sitten olkavarsikin alkoi olla kylmä ja tunnoton. En tiedä miksi noin oli. Se tuntui pahalta, kylmältä ja väärältä.

Kun Alf sitten lopulta otti kätensä pois lopullisesti, minä melkein nukahdin. Itkeminen on kauhean väsyttävää puuhaa. ”Itsensä uneen itkeminen” ei ole yhtään vaikeaa, eikä mikään kirjallisuuden kliseejippo, vaan minulla ainakin käy kauhean usein niin, että itkemisen yhteydessä alkaa tulla vain kauhea väsy. Sitten jos on hyvässä asennossa, niin itkeminen ei lopu, vaan muuttuu vähitellen uneksi ja kyyneleet kuivuvat poskille.

Herättyäni Alfin seura tuntui ahdistavalta. Sen jälkeen mentiin pian kävelylle ja minä pysyttelin tiiviisti omahoitajani vieressä koko ajan. Tuntui siltä, että jos olen siinä, sellaisen ihmisen vieressä, joka tietää, että Alfin jatkuva läsnäolo hieman ahdistaa minua, niin olisin turvassa.

Sitten meillä oli sen idioottimaisen vierailevan psykologin keskusteluryhmä, jonka aikana unohdin koko asian. Alfin kanssa meillä oli oikeastaan aika lailla sama kanta siihen tyyppiin, joten minä yksinkertaisesti innostuin niin siitä, että uskalsin väittää vastaan sille miehelle, että unohdin kokonaan, että ai niin joo, Alf käpälöi minua tänään. Lähdettiin sitten taas samalla ovenavauksella ja Alf seurasi minua äitini autolle asti taluttaen pyöräänsä. Ja kysyi taas, että tulenko tänään meseen. Ääh...

Ja kun tänään katsoin häntä silmiin, niin mietin, tunsiko hän sen katseiden kohtaamisen samalla tavalla kuin minä tunsin NN:n ja oman katseeni kohdatessa. Sellaiselta ihanalta, kuin sydän olisi jättänyt lyönnin väliin. Ei sellaista tule, kun katson Alfia. Ei lainkaan. Katson häntä vain ja minulle on ihan sama, katsonko häntä silmiin vai en.

Minulla on ahdistunut olo Alfin ihastumisesta. Minulla on fyysisesti huono olo. Tuntuu vähän siltä, että pitää koko ajan pelätä, että mitä se Alf aikoo. Vaikka hän ei varmaan tekisi yhtään mitään pahaa minulle, niin minulle tulee mieleen typeriä ajatuksia, jotka saavat olon tuntumaan vielä pahemmalta. Ajattelen, että jos Alf pitää minusta, niin ehkä hän pyörittelee mielessään joitain fantasioita minusta. Tai ehkä hän tuijottaa ihoani. Tai rintojani. Tai takapuoltani. Mietin, että varmaan hän haluaa kosketella minua, koska hänelle tulee siitä tosi hyvä olo. Niistä minun ajatuksistani tulee tietyllä tavalla ”hyväksikäyttöfiilis”. Kyllä, tiedän, tiedän! Ei kyse ole mistään sellaisesta, mutta sellainen olo minulle vain tulee. Silittäminen ei tunnu silittämiseltä, vaan käpälöinniltä ja hiplaamiselta.

Haluaisin vain tulla silitetyksi, kun on paha mieli, mutta sitten se tuntuukin tuollaiselta. En pysty edes kuvailemaan sitä, miten tyhmältä se tuntuu. Nyt kun olisi joku välittämässä ja silittämässä ja pelkästään olemassa lähellä, niin minulle ei muka kelpaakaan. Kuinka mikään voisi sitten ikinä kelvata minulle? Miten kenenkään kosketus sitten voisi koskaan tuntua hyvältä? Joku kaverini koskettaa minua hellästi lohduttaen, mutta päällimmäinen ajatukseni siitä on hyväksikäyttöfiilis.

Tekisi mieli vain mennä juttelemaan niille hoitajille ja kertoa niille, koska he tuntevat minut jotenkin ja Alfin, joten he voisivat ehkä osata sanoa jotain neuvoja tai muuten auttaa minua asian kanssa. Koska ei Alf kysy koskaan, että saako silittää, tai käykö että tulen sinun mukaasi. Hän ei myöskään koskaan sano, että tekee kaiken samoin kuin minä siksi, että minäkin teen niin. Esimerkiksi tänään hän tuli keramiikkaan, vaikka hän ei ole ollut siellä kertaakaan aikaisemmin. Kun häneltä kysyttiin, että tuleeko hänkin, niin hän vastasi, että tulee, kun kerran ”kaikki muutkin” menevät. Eivätkä edes menneet.

Miten voi sitten sanoa, että älä seuraa? Hänellä on yhtä suuri oikeus olla niissä paikoissa, joissa minäkin olen, kuin minulla, tai kenellä tahansa muullakin. Ja sitten se tuntuisi kuitenkin vain loukkaavalta. Enkä edelleenkään halua loukata häntä tai aiheuttaa pahaa ilmaa osastolla. Tuntuu nykyään vain niin kauhean raskaalta, kun se osasto ei enää olekaan sellainen neutraali ympäristö.

Parhaiten tätä käsitystäni osastosta kuvaa ehkä se, kun pelasin haastetta ”Hullujenhuone” The Sims 2 –pelissä. Siinä vain yhtä simiä ohjaillaan ja muut tekevät itsekseen jotain. Itsekseen ei voi kuitenkaan suorittaa mitään romanttisia vaihtoehtoja. Oli myös kiellettyä laittaa ohjailtava sim luomaan romanttista suhdetta saman talon asukkaisiin. Niin minä ajattelin, että sen pitäisikin olla. Ongelmia on muutenkin, joten osastolla oli niin kiva olla, kun ei tarvinnut huolehtia niistä asioista, joista pitää huolehtia muiden ihmisten kanssa. Pitää miettiä, että pitääkö tuo minusta, pitää miettiä sitä, että jos itse pitää jostakusta, pitää miettiä, että mitä jos tuo ajattelee, että olen outo, jne. Osastolla sitä ei ole tarvinnut miettiä. Paitsi minun nyt, kun Alf piirittää minua. Joka päivä tulen kotiin hikimärkänä, koska olen joutunut stressaamaan niin kauheasti Alfin takia. Se on hemmetin ärsyttävää ja väsyttävää.

Koko elämäni pyörii nykyään Alfin ympärillä, eikä se ole minusta yhtään kivaa. Paitsi että: tänään minun tulee ottaa 75 mg ketipinoria illalla entisen 50 mg:n sijaan, koska heräilen yhä aamuöisin. Tänäänkin. Ja tänään minä heräsin oikein dramaattisella tavalla kahdesti. No, heräsin sitä ennenkin, jo joskus neljän aikoihin. Valvoin kuuteen, jonka jälkeen heräsin suunnilleen kaksikymmentä yli siihen, että huusin ääneen. Olin nähnyt painajaista ja huutanut unessa, paitsi että olinkin huutanut myös ihan oikeasti. Nukahdin hyvin nopeasti uudestaan. Ja kesti vartti, jolloin taas heräsin omaan huutoni. Sitten äiti tuli kysymään, että mikä on vialla, kun huoneestani kuuluu aina välillä huutoa. Sanoin lyhyesti, että näin pahaa unta. Äiti meni pois ja minä nukahdin taas heti. Sitten nukuin sen kymmenen minuuttia, mitä ehdin ennen kuin äiti tuli herättämään ja sanomaan, että pitää nousta.

Eli ei mene kauhean hyvin: tänään olen paitsi herännyt omaan huutooni, myös itkenyt taas osastolla ja ollut kauhean ahdistunut siitä, että joku poika silitteli minua. Minä kyllä tykkäisin, että maailma toimisi niin, että jos jollain on paha mieli, niin aina tulisi joku toinen silittämään ja lohduttamaan, mutta minusta Alfin motiivit eivät olleet oikein puhtaat. Jos hän olisi vain halunnut lohduttaa minua, hän ei olisi vetänyt kättään pois, kun pelkäsi, että joku näkee. Raskauttava todiste. Piste.