Tänään äitini kävi. Aika lyhyesti, mikä oli hyvä. Käytiin kaupassakin ja jotenkin... En tiedä. Jotenkin oli outoa, tuntui oudolta. Yleensä minulla on vaikka mitä mitä pitäisi ostaa kaupasta kun äitini tulee, mutta nyt vain... Ehkä virhe oli se, että käytiin syömässä ennen kauppaanmenoa, niin kaupassa sitten tuntui siltä, että ei tee mieli mitään, tuntui suunnilleen siltä että ei ikinä halua edes syödä enää mitään. Varmaan ennätysvähän tavaraa kertyi sinne ostoskärryihin. Ja kun käytiin syömässä, niin yleensä se menee niin, että minä höpätän ihan kauheasti koko ajan. Nyt olin vain hiljaa. En vain keksinyt mitään sanottavaa, eikä ollut sellainen olo että olisi halunnutkaan puhua.

Jotenkin maailma tuntuu vain niin tyhjältä. Ja kun nyt ensimmäistä kertaa piti mennä jonnekin ja olla niin kuin aina ennenkin, niin kuin kaikki olisi okei, niin se oli kurjaa. Yleensä sitten kun äitini on lähtenyt, olen aina laittanut Jaskalle viestin, että huh, nyt se lähti. Mutta enää ei ole mitään viestejä Jaskalle.

Ja vieläkään en vain voi ymmärtää, että miksi Jaska haluaa elää ilman minua. Ehkä mietin myös, että onko maailma hänelle myös tyhjä, vai onko tämä ero ollut helpotus. Ja kun mietin sitä, mitä Jaska sanoi silloin kun nähtiin se kaksi päivää eron jälkeen, että hänestä on tuntunut, että minä en välitä hänestä, niin tuntuu, että olisi pitänyt ehkä lyödä häntä. Tai vähintäänkin huutaa hänelle, että miten hän kehtaa sanoa jotain tuollaista, kun jos en välittäisi hänestä, niin miksi ihmeessä olisin halunnut palata yhteen sen edellisen eron jälkeen, miksi ihmeessä olisin suostunut altistamaan itseni taas sille samanlaiselle kivulle kuin aikaisemmin. Eikä hän ole ollut helpoin ihminen jonka kanssa olla, mutta olen silti ollut hänen tukenaan kaikissa tilanteissa ja yrittänyt auttaa, ja sitten hän kehtaa väittää että en oikeasti olekaan välittänyt.

Tuntuu, että olen myös vähän vihainen Nanille. Nanilla oli se kolmen vuoden suhde siihen yhteen tyyppiin, joka päättyi siihen, että Nan löysi tämän nykyisensä ja tajusi, että ei koskaan ollut tuntenut sitä hänen poikaystäväänsä kohtaan mitään sellaista mitä tätä uutta kohtaan. Nan halusi pysyä kavereina, mutta tämä toinen osapuoli ei. Ja minä ymmärrän tätä miestä todella hyvin, voin vain kuvitella, miltä se on tuntunut hänelle, kun kolmen vuoden seurustelun jälkeen tyttöystävä sanookin että on löytänyt toisen mutta haluaisi olla kaveri, koska välittää tästä silti niin paljon. Ei se ole vain se toisen menettäminen, vaikka sekin tietysti sattuu, vaan se yhteinen maailma, se yhteinen tulevaisuus, jota on mahdollisesti suunniteltu yhdessä jo pitempäänkin.

Siksi olen ehkä vähän vihainen Nanille, tai ehkä vihainen on väärä sana. Tuntuu niin epäreilulta, että hän on ollut se toinen osapuoli, se, jolle tilanne on helpompi. Ja sitten hän tapasi sen unelmamiehen, jonka kanssa nykyään asuu yhdessä, ollessaan vain 22-vuotias. Ja hänellä on kaikki asiat kunnossa, hyvät välit perheeseen, koulutus kunnossa... Kaikki on hyvin, tuntuu niin epäreilulta, että tuntuu että hän on saanut kaiken, eikä ikinä joutunut kokemaan mitään niin vaikeaa tilannetta kuin monet muut.

Minä puolestani olen 25-vuotias nyt, ja takanani on yksi suhde, joka päättyi siihen, että suhteen toinen osapuoli ei vain halunnut olla kanssani enää. Ei riitoja, molemmat oltiin sitä mieltä että klikkasi, mutta silti suhde päättyi. Kuulostaa jotenkin säälittävältä, kun on 25 ja vain yksi suhde. Ja silti ajattelin, että se voisi olla se suhde joka kestäisi. Ja jos olisi enemmän suhteita takana, niin ehkä ne eivät olisi olleet yhtä vakavia kuin tämä, koska olisin ollut nuorempi ja ajatellut suhteesta ehkä jotenkin kevyemmin tai jotain, niin ehkä sitten nyt osaisin paremmin päästä takaisin jaloilleni. Joo, yksi suhde takana, vaikka olen jo kerran aikaisemmin eronnutkin, mutta en tiedä.

Enkä ymmärrä, miten maailma ulkona näyttää niin tyhjältä, vaikka vain yksi ihminen puuttuu. Mutta kai pitää ajatella, että jos tämä ihminen olisi ollut minulle oikea, niin sitten hän ei olisi halunnut lähteä, niinhän? Vaikka masennus muuttaa ajatuksia ja vaikuttaa tekoihin, niin eihän jos oikeasti välittäisi toisesta, niin eihän sitten siltikään lähtisi? En tiedä, on vain niin kauhean paljon juttuja kaikesta että toinen ei ollut valmis tai ajankohta oli huono, ja sitten myöhemmin on onnistunut, mutta en tiedä miten paljon painoarvoa noille poikkeuksille pitäisi antaa.

Terapeutilleni sanoin eilen sen, että yhteenpalaaminen olisi mahdollista loogisessa mielessäni vain jos Jaska saisi minut vakuuttuneeksi siitä, että haluaa olla juuri minun kanssani, että hän saisi minut vakuuttuneeksi siitä, että on valmis sitoutumaan suhteeseemme. Sitten terapeuttini kysyi, että mitä luulet, kuinka monen suhteen alussa yhtään kukaan voi luvata toiselle mitään tuollaista? Kuinka moni ylipäätään on 100% varma ryhtyessään suhteeseen, saati sitten että olisi niin varma että haluaisi tai pystyisi saamaan toisen vakuuttuneeksi siitä? Ja vaikka mentäisiin naimisiin ja valassa luvattaisiin että "kun kuolema meidät erottaa", niin silti 50% noista ihmisistä päätyy eroon. Mitä minä siis voin vaatia joltain joka ryhtyy suhteeseen kanssani?

Kai minä jotenkin ajattelin, että olisi joku mitä minä voisin tehdä, että suhteeni eivät päättyisi enää, vaan olisivat aina hyviä, tai ainakin niin hyviä, että niissä haluaisi olla. Mutta eihän mitään sellaista ole, vaan jokainen suhde on... en nyt keksi mitään hyvää suomenkielistä ilmaisua, mutta tulee mieleen "leap of faith", tavallaan hyppy tuntemattomaan. Eikä siitä ikinä voi olla varma mitä siitä tulee tai mitä se tuo tullessaan. Tulee mieleen joku elokuva, tai ehkä sarja, jossa puhutaan jotain jostain, että suru on osa elämää ja siltä ei vain voi paeta. Todella ärsyttävää, kun välillä tulee joku kohta mieleen sarjasta tai leffasta ja sitten ei vain muista sitä ja se jää vaivaamaan. Tuokin kohta tuntuu että se on sanottu jossain ehkä Taru Sormusten Herrasta -leffassa tai jossain. Mutta haluaisin, että surua ja muita kurjia tunteita voisi paeta, että niitä voisi jotenkin välttää, että se olisi osa ihmisen kehitystä, että aluksi tekee väärin ja oppii virheistään ja sitten sen jälkeen ei enää ikinä tarvitse kokea kipua ja surua enää.

Ehkä tämä on masennustakin osa tässä surussani, mutta en vain voi ymmärtää näin tieteellisenä ihmisenä, että mikä pointti siinä on, että ihminen pystyy tuntemaan näin suurta kipua ja surua. Mikä sen tarkoitus on? Siis ihan evolutiivisessa mielessä, miksi se on kehittynyt, kun tuntuu, että siitähän on vain haittaa, kun surullinen ihminen voi olla niin surullinen, että se vaikuttaa negatiivisesti ruumiiseen ja ylipäätään luulisi, että todella surullinen alkuihminen jossain Afrikan savanneilla olisi ollut helpompi saalis ja siten suru tai henkinen kipu olisivat karsiutuneet pois. Paitsi jos se on tullut jotenkin "sivutuotteena" jonkun muun ohessa, kuten vaikka välittämisen. Kun selkeästi on evolutiivista hyötyä siinä, että välittää lähimmäisestä, mutta onko siihen sitten pakko kuulua se suru myös?

Tänään kävin myös apteekissa ja sain kuulla, että se rauhoittavieni resepti on mennyt vanhaksi. Enkä ole varma onko kaikkien muidenkin lääkkeiden vuodenmittainen resepti jotenkin nyt sitten vanhentunut, vaikka lääkärini sanoi uusineensa kaikki reseptit joskus kun tavattiin ennen kesää. En sitten tiedä onko se ongelma, että ne reseptit olisivat olleet voimassa nyt elokuuhun asti, ne vuodentakaiset, niin eikö niitä voi sitten uusia etuajassa. Tai ehkä se lääkärini on unohtanut uusia juuri tuon rauhoittavien reseptin. Pitää soittaa sinne ensi viikolla ja se ärsyttää, kun en ylipäätään ikinä halua soittaa mihinkään. Kyllä minulla rauhoittavia vielä on vähän, mutta olen sattuneista syistä käyttänyt niitä aika paljon viime aikoina ja yleensä haen niitä hyvissä ajoin.

Sanoin eilen terapiassa siitäkin, että rotatkin ovat nyt aika ärsyttäviä, kun vaikka ne ovat todella ihania, ja kun itken, niin sitten ne tulevat nuolemaan niitä kyyneliäni, niin ne ovat jotenkin niin pirteitä ja hyväntuulisia koko ajan. Välillä kun haluaisi vain pitää niitä sylissä rauhassa ja silittää, niin sitten ne haluaisivatkin leikkiä ja juosta ja haluaisivat, että minä leikkisin niiden kanssa kutittamalla. Onhan se kiva, että ne vaikuttavat tyytyväisiltä. Nykyisin istun aika paljon vain katselemassa niitä häkeissään, ja sitten tämä yksi poika on kai todella tyytyväinen oloonsa, kun se tekee sitä rottien "kehräystä" varmaan joka päivä niin että näen. Ja se rottien "kehräys" on siis vähän vähemmän hellyyttävää kuin kissojen kehräys, ja tapahtuu jotenkin niin, että rotat narskuttavat hampaitaan jollain tavalla, joka saa niiden silmät tutisemaan, pullistumaan ulospäin. Ja se on tosi kiva, että niillä on ilmeisesti hyvät oltavat, mutta jotenkin se saa oman olon tuntumaan melkein pahemmalta, kun tuntuu, että on suruineen ihan yksin maailmassa, ja että ei ole ketään, joka kunnolla ymmärtäisi, miten paljon minuun tällä hetkellä sattuu.

Nyt eilen ja tänään olen ottanut rauhoittavia päivälläkin, kun itse olen jotenkin huolissani siitä, että terapeuttini on huolissaan minusta. Ei hän ole koskaan missään vaiheessa aikaisemmin sanonut olevansa huolissaan minusta, niin nyt tuntuu siltä, että okei, selkeästi nyt on jotain vialla ja pitäisikö tässä itsekin pelätä. Olen sitten ottanut niitä rauhoittavia ja ajatellut, että jokainen päivä joka kuluu, saa tämän kivun pikkuhiljaa lievenemään. En tiedä onko se niin ja tuntuu että nyt sattuu enemmän kuin vaikka viikko sitten, mutta kaikki aina sanovat että "aika parantaa" ja kaikkea, ja onhan itsellänikin ollut jotain ihastuksia joista en ajatellut pääseväni eroon, mutta nyt ne tuntuvat jo kaukaisilta muistoilta vain. Ja sekin on, että tuntuu että en halua päästä eteenpäin, en halua päästä eroon tunteistani Jaskaa kohtaan, koska sitten se tarkoittaisi, että siinä se oli, viimeinen kappale kirjassa - ei jatko-osaa. Loppu.

Olen nyt viime päivinä innostunut Hobitti-kilpailusta. Siinä etsitään maailmanlaajuisesti "suurinta Hobitti-fania". Tänään vähän petyin, kun vihdoin Suomen osalta kilpailu alkoi, kun näköjään siinä kerätään pisteitä ja suurin osa pisteistä muodostuu siitä, jos twiittaan jotain tai joku uudelleentwiittaa jonkun juttuni. Sitä varten loin twitter-tilinkin, että saisin sen 75 pistettä minkä saan, kun seuraan Hobitti-leffaa twitterissä. Typerää. Silläkö mitataan oikea fanius, että kenellä on eniten kavereita twitterissä? Voittaja matkustaa Uuteen-Seelantiin ja tapaa Peter Jacksonin ja pääsee kai kuvauspaikoille. Saahan sitä haaveilla, mutta tuntuu, että se olisi tähän kohtaan aika kiva. Ja olen suuri Tolkien-fani, ylipäätään Taru Sormusten Herrasta vaikutti minuun niin paljon, että leffan kautta opin englannin paremmin (sitä ennen halusin opiskella vain saksaa) ja nykyään opiskelen englantia, ja filologiaa ja lingvistiikkaa - samaa mitä Tolkien itse opiskeli! Ja sen perusteella mitä tuon kilpailun säännöistä luin, niin sinne Uuteen-Seelantiin pääsee sitten joku suosittu, jolla on seuraajia ja kavereita twitterissä ja joka ehkä ilmaisee faniuttaan jotenkin niin kuin sitä kai pitäisi: kirkumalla ja sekoamalla. Vaikka minä en kilju, enkä sekoa, niin se ei tarkoita että olisin yhtään vähemmän fani kuin joku muu.

En tule voittamaan kilpailua, mutta ei siinä kai mitään. Nyt voisi taas laittaa sarjan pyörimään. Sain Mentalistin loppuun, joten olen palannut katsomaan NCIS-rikostutkijoita.

On paha olla.