Oli ihan hyvä viikonloppu. Olin siellä näyttelyssä ja meni hyvin. Sain ensimmäistä kertaa ikinä ensimmäisen arvostelun. En palkintoa tai mitään, vaan pelkästään rastin ruutuun, että eläin täyttää standardin kohtalaisesti, niin hyvin, että saa arvostelun. Niitä on kaksi arvostelua, L1 ja L2, ja sain sitten sen L2-arvostelun, joka on huonompi. Ja paitsi että sain yhden arvostelun, sain myös toisen L2:n! En odottanut sitä toista L2:sta lainkaan, vaikka olen suunnitellut käyttäväni kyseistä yksilöä jalostukseen, mutta sen kuvio on aika huono, mutta näköjään sitten ne muut ruumiinpiirteet olivat tarpeeksi hyviä. Mietin sitten kun huomasin saaneeni sen toisen L2:n, että varmaan arvostelu on ollut todella löysä, vaikka arvostelijoina oli kaksi ulkomaalaista tuomaria. Sitten kuitenkin näyttelyn loppuvaiheilla ensimmäistä kertaa juttelin sen tuttavakasvattajani kanssa, ja hän sanoi, että tuomarointi oli poikkeuksellisen tiukkaa, ja että jos on saanut L2:n , niin se on todella hyvin. Hän sitten oli kiinnostunut yhdestä kiharaturkkisesta poikasestani, joka ei saanut arvostelua, vaan pelkän viivan, ja halusi tutkailla sitä vähän. Tuntuu, että monen vuoden yrittäminen noissa piireissä lopultakin palkittiin.

Lisäksi näin Jaskaa viikonloppuna. Meni ihan hyvin. Juteltiin kylläkin taas vähän niistä vaikeimmista asioista ja tuli kurja fiilis, kun Jaska sanoi, että suhde tuntuu välillä raskaalta, ja että hänen terapeuttinsa on sanonut, että sen jälkeen kun me aloitettiin uudestaan se suhde, Jaskalla on mennyt taas huonommin. Jaska kylläkin sanoi, että hän ei tiedä, että onko sillä välttämättä mitään tekemistä minun kanssani ja että se saattaa olla vain ajallisesti yhteydessä.

Sitten Jaska kuitenkin sanoi jotain, joka rauhoitti mieltäni. Hän sanoi, että vaikka hän sanookin joitain niitä asioita, että välillä on vaikeaa ja että hän miettii, että välittääkö minusta tarpeeksi, koska tunnun välillä todella etäiseltä, niin se niistä asioista puhuminen ei tarkoita sitä, että hän olisi alustamassa eroa, vaan että hänestä vain tuntuu, että olisi hyvä puhua niistä vähän negatiivisemmistakin asioista meidän suhteessa. Samalla hän sanoi, että häntä stressaa meidän suhteessa ehkä erityisen paljon se, että hän näkee, miten minä yritän todella paljon. En sano mitä ajattelen, vaan olen todella kontrolloitu koko ajan ja vain yritän tehdä kaiken meidän suhteessa jotenkin "oikein", ja että se saa aikaan Jaskassa tunteen, että olen vähän etäinen.

Tuo kävi järkeen todella hyvin, ja minäkin sitten sanoin, että yritän suhtautua todella asiallisesti kaikkeen, koska joskus hän oli sanonut jotain, että ei ole uskaltanut aikaisemmin sanoa, kun on pelännyt miten reagoin. Mutta sovittiin, että minun ei tarvitse suhtautua aina asiallisesti, vaan ihan siten miltä tuntuu, ja Jaska ei siltikään panttaa niitä mietteitään. Minä yritin sitten taas sanoa, että ymmärrän sinänsä, jos vaikutan etäiseltä, koska vaikka me nyt ollaan oltu yhdessä aika pitkään, niin Jaska on ensimmäinen ihminen, joka on yhtään ikinä tullut näin läheiseksi minulle, ja minulla on vain hankaluuksia pystyä päästämään häntä niin lähelle kuin hän ehkä tässä vaiheessa odottaisi pääsevänsä. Puhuttiin taas siitä minun vaatehuoneestani - Narniasta. Jaska ihmetteli taas, että kuinka voi olla mahdollista, että yli vuoden läheisen ystävyyden ja vähän lyhyemmän ajan seurustelun jälkeenkään hän ei ole vielä nähnyt sitä vaatehuonettani. Mutta tällä kertaa kun hän tuli käymään, en piilottanut tyhjiä kokistölkkejäni, minkä yleensä teen. Tiedän kyllä, että käyttäydyn ehkä vähän oudosti, ehkä jopa hieman pakkomielteisesti, ja että nämä esimerkit ovat vain ehkä keinoni olla kontrolloitu ja hallita sitä ympäristöäni.

Jotenkin pelkään, että tämä lähelle päästäminen kestää minulla niin pitkään opetella, että Jaska kyllästyy ja lähtee. Hän sanoi, että jotenkin hän odottaa sitä, että se meidän suhde vähän arkistuisi. Ehkä hän sillä tarkoittaa sitä, että minä vähän rentoutuisin, enkä olisi niin varpaillani koko aikaa. Lisäksi Jaska sanoi etsineensä tietoa trauman jälkeisestä stressihäiriöstä, ja löytäneensä sieltä selityksen sille, että etenkin öisin pelästyn todella helposti joitain ääniä, joita hän päästää tai jos hän vaihtaa asentoa sängyssä tai jotain. Kuulemma se on yksi trauman yleisistä piirteistä, ihan yleinen pelästymisherkkyys, ja että ehkä se menee minulta sitten pikku hiljaa ohi. Ilmeisesti asia on vaivannut Jaskaa enemmänkin kun hän on ihan jotain tietoa asiasta etsinyt. Mutta ainakin hän toivonmukaan nyt ymmärtää, että kyse ei ole siitä, että pelkäisin tietoisesti, että hän tekee minulle jotain, vaan se on vain jotenkin automaatinen reaktio. Enkä muista kaikkea edes aamulla. Ehkä siksi olen niin väsynyt nykyään, vaikka nukunkin pitkään, että se nukkumiseni on jotenkin häiriintynyttä. Kuulemma puhuin taas unissani, nousin keskellä yötä istumaan ja puhuin jotain epämääräistä. En muista tuosta mitään itse, niin on kai mahdollista, että teen sitä myös silloin kun kukaan ei ole sitä näkemässä.

Huomenna on fonologian transkriptio-koe, ja pitäisi kai vähän harjoitella sitä varten. Keskiviikoksi on paljon läksyjä ja sitten fonologian kokeen toinen osa. Ensi viikon jälkeen onkin kaikki sitten ohi, joten yritän vielä puristaa nämä jäljelläolevat päivät läpi jotenkin. Olen kuitenkin todella väsynyt ja työmäärä tuntuu aika ylivoimaiselta.

Mietin vain aika paljon sitä minun ja Jaskan keskustelua, ja sitä, miten yritän olla niin kontrolloitu kaiken aikaa, ja miten Jaskan mielestä olen etäinen. Jotenkin mielessäni sana "etäinen" muistuttaa mielestäni vähän sitä, että joku ihminen olisi jotenkin tylsä, ei olisi persoonallisuutta oikeasti, jotain jäisi puuttumaan. On kurjaa, kuulla, että joku ajattelisi niin. Ymmärrän sen kyllä, mutta en tiedä, miten voisin asiaan vaikuttaa. Jotenkin kai pelkään, että jos en ole kontrolloitu, olen jotakin inhottavaa, jos en yritä koko ajan, niin sitten Jaska huomaakin, millainen ehkä oikeasti olen ja koen, että minussa on paljon piirteitä, joista en tykkää, niin luonnollisesti yritän häivyttää niitä kun olen muiden ihmisten kanssa, mutta sen sijaan, että ajan myötä rentoutuisin, pidän siitä häivyttämisestä kiinni ihan pakkomielteisesti.

Jaska sanoo, että ei sinun tarvitse olla mikään yli-ihminen, mutta tuntuu, että etenen tuossa todella hitaasti. Sentään sain myönnettyä nyt, että okei, minä olen herkkä, reagoin herkästi joihinkin asioihin, eikä se muutu sillä että teeskentelen toisin, vaan nyt on fakta, että olen herkkä, vaikka en itse siitä pidäkään. Tuntuu, että nykymaailmassa ainakin herkkyys on vain suuri heikkous, jota kaikkien pitäisi välttää.

Äh, ehkä kokeilen ottaa pienet nokoset, kun väsyttää nyt niin kauheasti. Ei kai ole oikein muuta sanottavaakaan enää. Päivän kirjoituksen pääpointit tulivat jo käsiteltyä: Pikkupalleroiden L2-arvostelut ja ensimmäinen merkki siitä, että olen tehnyt jotain oikein, Jaskan kanssa lähentyminen mutta silti se, että olen herkkä ja etäinen, ja sitten ylivoimaiset koulujutut. Odotan vain joululomaa, vaikka se tarkoittaakin sitä, että joudun käymään kotona. Mutta Jaskan kanssa oli jotenkin tosi kivaa, ja tuntuu, että vaikka olenkin vähän etäinen hänellekin, niin tuon keskustelun myötä ehkä me lähennyttiin taas. Jotenkin alkaa tuntua siltä, että ehkä pystyn jossain vaiheessa päästämään Jaskan oikeasti lähelle. Huolimatta kaikesta, mitä on tapahtunut, ja mikä on mahdollisesti vaikeuttanut sitä. Mutta oli jännä kuulla, että Jaska ei olekaan yrittänyt pohjustaa eroa, vaan vain yrittänyt kommunikoida kanssani. Pitäisi vain jotenkin osata olla vähemmän kontrolloitu, mutta sitä ei voi ikävä kyllä suorittaa sitä rentoutta samalla lailla kuin vaikka joitain kurssitehtäviä, joten olen aiks heikoilla siinä.