Prismassa tuli joskus ajat sitten (2004) dokumentti syömishäiriöistä. Sen nimi oli Hiljainen epidemia ja minä otin sen nauhalle. En silloin ottanut yleensä Prismoja nauhalle, mutta minä valehtelin silloin äidilleni, että Thes, joka katsoi myös aina Prisman, ei ehtisi katsoa sitä ja että hän oli pyytänyt minua ottamaan sen videolle. No, Thesin takia minä sen oikeastaan nauhoitinkin. Se tuli silloin, kun minä yritin epätoivoisesti saada Thesiä parantumaan. Ajattelin, että minun täytyisi ottaa se nauhalle, jotta voisin myöhemmin katsoa sen uudestaan ja uudestaan, ja löytää sitten keinon pelastaa Thes.

Kun dokumentti oli ohi, minä soitin Thesille heti. Se oli yksi niistä huolimattomuuksista, joita Thes vihasi. Hänen äitinsä sanoi minulle myöhemmin, että hän oli laittanut merkille, että minä soitin Thesille heti kun se syömishäiriö-Prisma loppui, ja että sen perusteella hän alkoi ensimmäistä kertaa nähdä Thesin laihduttamista uusin silmin. Minun mokani.

Silloin minun BED:ni oli vielä ihan alkukuopissa ja luulisi, että kun katsoo dokumentin siitä, miten ihmiset kertovat, miten kauheaa anoreksia on ja miten se tuhoaa ihmisen fyysisesti ja henkisesti, ei jatkaisi enää pyrkimistä siihen. Kuitenkin se kaikki, mitä siinä näytettiin, oli niin vangitsevaa, että se vain veti minua syvemmälle.

Ja sitten kun minä aloin päästä BED-anoreksiani kanssa vauhtiin, se tuntui niin käsittämättömän hyvältä. Se, mitä siinä dokumentissakin sanottiin. Ne kolme tyttöä hakivat oksentaessaan ja syömättä jättämisessään hyvää oloa, ja he myös saivat sen. Niin sain minäkin silloin aluksi. Se oli ehkä se, mikä minut sitten sai jäämään koukkuun. Kun se syömishäiriöiseksi yrittäminen oli aluksi sellaista tuskallista hoipertelua, josta ei tullut mitään. Yritin syödä vain hedelmiä ja juoda vettä, mutta sitten se ei toiminut ja kun jäin yksin kotiin, ahmin itseni ihan ähkyyn. Sitten kun olin tehnyt niin, niin ajattelin, että en ikinä voisi auttaa Thesiä, koska minulla ei ollut tarpeeksi tahdonvoimaa.

Pikkuhiljaa se kuitenkin luonnistui sitten, se anoreksiaosuuskin, eikä pelkästään BED. Juoksin sitä viiden kilometrin lenkkiä monta kertaa viikossa, vaikka oli talvi. Painoin menemään toppatakki päällä oli miten kylmä tahansa ja yritin aina parantaa aikaa. Se oli parhaimmillaan jotain 26 minuutin kieppeillä. Äidillä ei ollut mitään sitä pakonomaista juoksemistani vastaan, hän jopa rohkaisi minua lähtemään juoksulenkille. Aina kun minä juoksin, minä juoksin niin kovaa kuin pystyin. Revin itsestäni kaiken vähänkin energian irti. Juokseminen oli myös hyvä keino välttää syömistä. Sanoin äidille, että en voisi syödä illallista lainkaan, koska se sai minulle juostessa niin huonon olon.

Sitten kun juoksin itsestäni kaiken irti ja pääsin takaisin kotiin, olin puolikuollut. Se oli sellaista kidutusta, koska minun piti aina yrittää parantaa aikaani, oli sää mitä tahansa. Ja kun pääsin kotiin, lyyhistyin aina lattialle, koska silloin se kaikki yrittäminen oli ohi, enkä minä jaksanut enää pysyä edes pystyssä. Sitten minä joskus itkin siinä lattialla maatessani ja uikutin äidilleni, että aika ei parantunut. Äiti sanoi, että ei sen kuulunutkaan parantua jokaisella kerralla. Hän oli kuitenkin väärässä, kyllä sen piti. Ja jos se ei parantunut, siitä tuli tietysti seuraamuksia.

Minun jalkani eivät oikein pitäneet siitä raa'asta juoksemisesta. En ole varma miksi, mutta minun oikea jalkani oli aika ihan törkeän kipeä juoksemisen jälkeen ja kävelykin teki sen jälkeen muutaman päivän ihan käsittämättömän kipeää. Ja sitten ne ranteiden auki repimiset eivät mitenkään helpottaneet sitä oloa. Se oli minun mielestäni mahtavan hyvä idea. Ihmiset eivät ihmettele yhtä tai kahta omituista haavaa, mutta useampi herättää jo epäilyksiä. Sitten minä keksin, että jos minä vain repisin ne samat haavat auki uudestaan ja uudestaan, niin sitten kukaan ei ihmettelisi kovin paljon. Ja koska käytin taiteellisia vapauksia niissä haavojen tekemisessä, enkä vain tehnyt sellaisia tylsiä suoria haavoja, niin ne eivät olleet epäilyttäviä. Ja sitä paitsi se uudelleenrepiminen tuki sitä taiteellisuuttakin. Jokainen erillinen haava oli osa sitä kokonaisuutta, ja jos päätin tehdä uuden haavan, sen oli sovittava siihen.

Sitten kun minä laihduin jonkin verran, se juokseminenkin kävi helpommaksi, koska olin kevyempi. Ja sitten yhdessä vaiheessa, kun olin laihtunut tiettyyn pisteeseen, se kaikki hohdokkuus alkoi vaihtoa epähohdokkuudeksi. Minun aikani ei enää parantunut, vaan se alkoi huonontua. Kyse ei ollut siitä, ettäkö en olisi yrittänyt yhtä paljon, vaan siitä, että minun lihakseni eivät enää jaksaneet tehdä sitä kaikkea. Kun juoksin, minua pyörrytti koko ajan ja päätäni särki ihan kauheasti. Ja kun en juossut, vaan olin koulussa, minun oli ihan käsittämätön kylmä koko ajan. Tietysti talvisin kaikilla on joskus kylmä, mutta se oli enemmän sellaista ylitsekäyvää kylmyyttä, jota ei saanut pois, vaikka olisi pukenut miten paljon päällensä. Joka paikkaa särki kylmästä ihan koko ajan. Kouluun polkeminen oli ihan kamalaa. Kun oli jotain 25 astetta pakkasta ja pieni vastatuuli, niin se oli melkein sietämätöntä. Tarvitsi vain ajatella, miten olisi koko päivä kestämistä koulussa, jonka jälkeen pitäisi vielä tehdä läksyt ja lähteä juoksemaan.

Siihen verrattuna minä voin nykyisin hyvin. Tuo pitää yrittää aina muistaa, vaikka vaikeaa se onkin. Silti, kun luen niitä Thesille lähettämiäni sähköposteja tai katselen jotain ohjelmaa, joka katselin silloin... Ei sitä voi unohtaa. Pitää vain yrittää hokea itselleen, että en minä halua sitä enää ikinä uudestaan, vaikka en olekaan siitä niin varma.

"Halusin olla täydellinen, sillä jos en olisi täydellinen, jos en näyttäisi täydelliseltä, jos selviäisi, että en ollut täydellinen, minua vihattaisiin ja minä jäisin yksin. Jos en olisi täydellinen, en olisi kyllin hyvä. Olisin keskinkertainen."

 

Tuo ei ole lainaus minulta, vaan se on lainaus siitä Hiljainen epidemia -ohjelmasta yhdeltä naiselta. Tämä on minun kanavani olla epätäydellinen. Tämä on ainoa, kun minä olen epätäydellinen tällaisessa asiassa. Sanon ajatuksiani, joista en ole varma tavalla, jota en ole ylihionut särmättömäksi. Minä en möläyttele ajattelemattomuuksia koulussa. Joillakin saattaa olla minusta kuva, että minä olen epäkohtelias ja itsekäs. En minä koulussa ole. Ikinä. Minä en ikinä loukkaa ketään suoraan, enkä ole itsekäs. Kenenkään ei tarvitse uskoa sitä, mutta niin se on. Tämä blogi ja koko internetin maailma on vain jotain, missä minua ei tunneta ja voin olla niin epätäydellinen kuin haluan.

 

"Jos selviäisi, että en ollut täydellinen, minua vihattaisiin ja minä jäisin yksin." Tämä minun epätäydellisyyteni täällä ja muiden suhtautuminen siihen lisää tätä uskoa, että minun on oltava täydellinen. En minä halua, että kukaan vihaa minua, mutta täällä jotkut vihaavat minua epätäydellisyyteni takia. Jään yksin koulussakin joskus, mutta se ei johdu siitä, että muut vihaisivat minua, vaan siitä, että he eivät vain muista huomioida, että olen olemassa. Enkä minä halua olla keskinkertainen.

 

"Kun syöminen ja oksentaminen alkaa taas, tuntuu, että hukkaan meni, että on ihan joutava ihminen, ettei pysty mihinkään. Se tuntuu todella pahalta. Se koskee. Ei ole mitään pahempaa kuin tietää, että vanhemmat ovat uhranneet rahaa hoitoon, ja se kaikki on mennyt hukkaan."

 

Minulla tätä ongelmaa ei ollut syömisen suhteen, vaan sen suhteen, että minua ahdisti mennä kouluun. Siis ala-asteella. Minua raahattiin erilaisiin terapioihin koko ajan. Sitten kun se ei auttanut, niin siitä valitettiin minulle. He vain ajattelivat, että menisin sinne ja kävisin siellä, jonka jälkeen kaikki olisi taas täydellisesti. Mutta se ei toiminut. He maksoivat siitä minun terapiastani, ja kuskasivat minua sinne 25 kilometrin päähän kerran viikossa, mutta en silti mennyt kouluun. Ja siksi he suuttuivat minulle. He huusivat minulle ja kysyivät, miksi minun piti aiheuttaa ongelmia, kun niitä oli jo muutenkin tarpeeksi (veljeni oli niihin aikoihin hyvin hankala).

 

Ja kun en pystynyt menemään kouluun, minulta vietiin kaikki kirjat pois, kaikki CD-levyt, ja isäni lukitsi minut huoneeseeni siksi aikaa, kun oli itse poissa kotoa, jotta en pelaisi tietokoneella tai katsoisi televisiota. Minua ei päästetty ollenkaan ulos talosta, enkä saanut tehdä mitään mukavaa, koska he ajattelivat, että jos he tekisivät oloni kotona mahdollisimman epämukavaksi, menisin kouluun. He sanoivat, että jos menisin kouluun, meille hankittaisiin koira, jollaista olin aina halunnut. Meille hankittiin koira, ja minä lupasin mennä kouluun, mutta en pystynyt.

 

Sitten terapeuttinikin sanoi, että olin itsekäs ja typerä, koska aiheutin vanhemmilleni huolta. Hän kysyi, että tiesinkö, miten pahaksi minä heidän olonsa tein. Miten pahaksi minä tein kaikkien olon. Ystävieni koulussa, opettajien, hänen, vanhempieni. Sitten hän määräsi, että minun vanhempieni olisi raahattava minut kouluun. Minä en uskonut, että he voisivat tehdä sen, mutta he tottelivat kyseenalaistamatta terapeutin jokaista sanaa. He raahasivat minut autoon ja lukitsivat ovet. Minä kiljuin ja itkin hysteerisesti, koska se oli kaikkein ahdistavinta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut. Yritin paeta liikkuvan auton ikkunasta, koska en välittänyt, vaikka olisinkin loukannut itseni. En pystynyt ajattelemaan järkevästi, vaan tajusin vain, että en voisi mennä kouluun. Sitten minusta pidettiin kiinni ja minut raahattiin kouluun.

 

Sitten kun olin koulussa, se minun sisäinen sensuurini lähti käyntiin. Lähdin autosta kävelemään kohti koulua sanomatta vanhemmilleni sanaakaan. Minun kasvoni olivat itkemisestä ihan punoittavat, mutta minä en itkenyt enää, vaan se minun suojamuurini oli käytössä. Käyttäydyin kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Sitä kaikki halusivat. Siksi minä sitten tein niin.

 

"Olen yhä onneton. Eikö todellakaan ole mitään keinoa päästä eroon tästä? Kuka edes kuuntelee? Ei kukaan. Elämälläni ei juuri nyt ole mitään arvoa. Hyvästien sanominen näin tylylle paikalle ei voi olla yhtä vaikeaa kuin uskoa siihen joka päivä. Suuri osa elinvoimastani on jo paennut."

 

Tuo on lainaus Hiljaisen epidemian yhdeltä naiselta, Anna Westiniltä. Tai itse asiassa hänen päiväkirjastaan, koska tuo nainen kuoli jo vuonna 2000 otettuaan yliannostuksen lääkkeitä. Se on jotenkin outoa lukea jonkun kuolleen ajatuksia. On kamalaa huomata yhteysiä omien ajatustensa kanssa, sellaisista ajatuksista, joiden ajattelija on tehnyt itsemurhan.

 

Siinä dokumentissa sanottiin myös, että nyky-yhteiskunta on jotenkin kaksijakoinen laihuuden suhteen. Yksi anorektikko kertoi, että kun hän oli kaikkein laihimmillaan, hän sai kauheasti ihailua osakseen, ja että hänelle pysähdyttiin puhumaan kadulla ja kehumaan kauniin laihaksi, ja että häntä yritettiin iskeä kahviloissa, yms. Ihmiset ihailevat laihuutta, mutta jos he tietävät, millä keinolla siihen on päästy, on tuomio täysin ehdoton. Minusta tuo esimerkki on ainakin aivan kauhea. Silti se on tavallaan rohkaiseva. Vaikka minä en onnistuisikaan tässä syömishäiriöstä lopullisesti eroon pääsemisestä, niin ihmiset pitäisivät minua vain kauniimpana. On roskaa sanoa, että kaikkien mielestä anorektikot ovat rumia. Anoreksikot ovat rumia vasta sitten, kun heidän tiedetään olevan anorektikkoja.

 

Minä en halua olla anorektikko tai buliimikko tai BED:läinen, mutta toisaalta haluan. Se on niin tuskastuttavaa ajoittain, kun tiedän, että en voi päästä siitä eroon oikeasti, jos en halua sitä ihan kokonaan. Ja silti minä en halua päästä siitä 100%:sti eroon. On tavallaan huojentavaa, kun tietää, että on se pieni osa itsessä vielä, joka estää lihomasta. Äitini huomautteli minulle aina nuorempana, että minäkin lihoisin, kunhan vähän vanhenisin, koska hänkin lihoi heti lukion alettua. Sitten hän silloin tällöin mainitsi, että kylläpä takapuoleni näyttääkin isommalta kuin ennen, ja ettei minulle vain olisi tulossa pömppöä vatsaan ja että käsissäni roikkui paljon ylimääräistä. Silloin on turvallista ajatella, että minussa on se osa yhä, joka estää minua lihomasta.

 

Ongelmana tämän pienen osasen suhteen kuitenkin on se, että minä en pysty täysin arvioimaan, olenko lihava, normaali vai laiha. Siksi olenkin päättänyt luottamasta silmiini ja luotan vain puntarin näyttämään lukemaan. Sekään ei ole kuitenkaan täydellisen mutkatonta, sillä vaikka painoindeksi sanoo, että olen normaalipainoisen ja alipainoisen rajalla, minusta tuntuu, että kaikki muut ovat laihempia kuin minä. Joskus on kauhean vaikea vain uskoa siihen vaakaan ja vielä siihen, että se paino on okei.

 

Nyt se kaikki ylitarkkailu on saanut vielä lisää puhtia, kun fysiikan elektroniikkakurssilla keskusteltiin kerran painosta ja kurssin toinen tyttö sanoi yhdelle pojalle painavansa niin ja niin paljon. Se tyttö on ehkä hieman yli 160 senttiä pitkä. Mutta vaikka hän olisi 170 sentin kieppeillä, hän olisi silti kymmenen senttiä lyhyempi kuin minä. Ja silti hän painaa enemmän kuin minä. Myös M(P) ja P painavat enemmän kuin minä, mutta TKK painaa vähemmän. Se oli kova kolaus minun ylpeydelleni. TKK ylpeili muille silloin sillä, että hän painaa vähemmän kuin he. Ei paljon, mutta vähän. Tarpeeksi. Suunnilleen viitisen kiloa vähemmän kuin minä. Okei, hän on minua lyhyempi ja näköjään pojat painavat vähemmän kuin tytöt (hmph), mutta se ärsyttää silti. Tuntuu jotenkin mahtavalta ajatella, että jos minulta joskus kysyttäisiin painoani, voisin sanoa näinkin pitkänä painon, joka olisi vähemmän kuin kaikkien muiden.

 

Niin joo, ja se on vielä siinä puntari-taktiikassa ongelmana, että ei puntari kuitenkin vain arvio sen painon, ja sillä saa eri tuloksen, jos nojaa eteenpäin, kuin jos nojaa taaksepäin. Taaksepäin nojatessa tulee pienempi luku ja eteenpäin nojatessa isompi. Nojaan eteenpäin ja jos tulee epätarkka luku, pyöristän sen ylöspäin. Olen 179,5 senttiä, mutta pyöristän sen painoindeksiä laskiessani alaspäin. En uskalla laskea sitä oikeaa painoa, koska kun teen noin, voin ajatella, että painan vähemmän kuin tuo näyttää.

 

Joo, olen taas yksin kotona ja se laukaisee aina tämän syömistarkkailun. BED valtaa taas alaa ja olen ahminut koko aamun. Enkä minä vain voi sille mitään. Tein niin viime viikollakin. Sitten seuraavana päivänä juon vain vettä, enkä syö mitään ja ajan kuntopyörällä itseni läkähdyksiin. Toisesta ääripäästä toiseen ääripäähän. Sitten kun muu perhe tulee kotiin, käyttäydyn taas ihan normaalisti ja syön normaalisti.

 

Minä vihaan olla yksin.