Tulin juuri terapiasta. Taas kuulin sen kliseisen ilmauksen: "viheltää peli poikki". En tiedä mikä siinä on, että kun alan elää normaalia elämää, sitä mitä miljoonat muutkin (eli opiskelen ja käyn töissä), minun mielenterveyspuoleni ihmiset huolestuvat ja haluavat lopettaa sen heti alkuun. Eilen aloitin kirjoittamaan kirjoitusta tänne, mutta harhauduin sivupoluille ja lopulta sitten vain deletoin sen. Viime aikoina on ollut kurja fiilis. No, viime viikolla minulla oli vain tyhjä olo, kuin olisin kävellyt sumussa päivän läpi. Se ei tuntunut miltään, joten koska se ei tuntunut pahalta, periaatteessa se oli aika miellyttävää. Tällä viikolla on ollut sitten taas kurja olo. En muista mikä päivä se oli, kun jotenkin yhtäkkiä havahduin siihen, että olenkin kauhean lihava. Se ei ollut vain ajatus tai tunne, vaan siitä tuli välittömästi koko universumin laajuinen fakta. Yritin ajatella sitä järjellä, mutten pystynyt selittämään sitä, sillä kun katsoin itseäni peilistä, katsoin kehoani, se näytti ihan erilaiselta kuin vaikka viikkoa aikaisemmin.

On tuntunut inhottavalta lähteä mihinkään, koska vaikka järkeilemällä tulen tulokseen, että näytän ihan samalta, se tunne kuin olisin yhtenä päivänä vain herännyt eri kehossa oli niin hallitseva. Olen yrittänyt keskittyä hyviin puoliini, mutta yhtäkkiä olenkin unohtanut ne kaikki. Tiedän, että esimerkiksi pari kolme viikkoa sitten oli ihan hyvä fiilis itsestäni ja olen yrittänyt miettiä että mitä seikkoja minä silloin ajattelin. Ajattelinko että no hiukseni sentään näyttävät hyvältä, tai että itsevarmuus on tärkeämpää kuin kilot vai että persoonani on kiva vai että sentään olen ahkera opiskellessani ja käydessäni töissä yhtä aikaa? En tiedä yhtään, koska en vain muista.

Terapeuttini on kuulemma huolissaan siitä, koska nämä ovat selkeitä merkkejä dissosiaatiosta ja eniten häntä huolettaa se, että minä en itse vaikuta olevani huolissaan. Hänen mielestään teen liikaa töitä ja olen uupumuksen partaalla, ja jos en tee asialle jotain nyt, kohta joudun jäämään taas pitkälle sairauslomalle ja aloittamaan koko toipumisprosessin alusta. En tiedä mitä minun pitäisi ajatella. Hän selitti minulle sen mitä dissosaatio on ja kotiin päästyäni olen googlaillut sitä vähän. Se käy ihan järkeen ja kuulostaa aika pitkälti siltä miltä minusta on tuntunutkin. Kai tunnen oloni... yllättyneeksi. Terapeuttini sanoi, että minulla on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko jään vähäksi aikaa sairauslomalle tai sitten otan palkatonta vapaata. En halua kumpaakaan. Kun hän sanoi nuo vaihtoehdot, minusta tuntui kuin kyse olisi ollut hyttysen ampumisesta tykillä. Eikö siitä ole joku sanontakin...

Minä olen menossa tänään leffaan (Bridget Jones) ja viikonloppu minulla on vapaa (ensimmäistä kertaa koko viikonloppu vapaa sitten heinäkuun alun) enkä aio ottaa ylimääräisiä vuoroja vaikka joku niitä vielä sitä ennen tarjoaisikin. Lokakuun alun vuorot tulivat ja huomasin, että minulla on taas melkein 40 tuntia töitä viikossa kun pakollista läsnäoloa ei ole enää niin paljon kuin nyt. Ajattelin, että ehkä voisin tehdä niinkin radikaalisti, että pyytäisin että minulle laitettaisiin sen jälkeen vain se 30 tuntia viikossa, joka on sopimuksessanikin. Sanoin tämän terapiassakin ja sitten terapeuttini teki melkein kuin Dr. Evil Austin Powers -leffassa:

dr-evil-aie-quotes.jpg

"Vain 30 tuntia", hän teki jopa ilmalainausmerkit. Se ärsytti, koska onhan se nyt vähemmän. Laskeskelin sitä kotimatkalla, että jos alkukuusta tein 75 tuntia, eli siitä tulisi aika lailla tasan 35 tuntia, niin sittenhän jos tekisin vain 30, niin sehän tekisi sitten kuukaudessa 20 tuntia vähemmän. Sitten kun mietin, että ehän ei ole edes yhtä vuorokautta - riittäisikö yksi vuorokausi kuukaudessa palautumiseen? Ja nyt loppukuusta minulla on vain noin 30,5 tuntia viikossa ja tämäkin viikko on ollut yhtä tuskaa, kun eilenkin lähdin heti kuuden jälkeen kotoa töihin, töistä menin suoraan yliopistolle ja pääsin sieltä kotiin vasta kuudelta illalla. Siellä kun kello oli kahtakymmentä vaille kuusi ja istuin latinantunnilla, mietin että 12 tunnin päästä minun pitää viimeistään herätä että ehtisin bussiin.

Ymmärrän sinänsä mitä terapeuttini sanoo ja aion pyytää syksyksi vähän palkatonta vapaata. Mutta olenko huolissani? En oikeastaan. Kun mietin asiaa, niin kyllähän loma voisi olla ihan jees, kun kesän kaksi lomapäivää eivät ole käytännössä mitään, eli edellisen kerran minulla on ollut oikeasti lomaalomaa... No, jouluna kun oli yliopistolta tauko. Viikonloppuja ei kai lasketa? Mutta en itse koe, että tilanne olisi niin vakava kuin mitä terapeuttini sanoo. Kun mietin järjellä, niin... no, en tiedä. Aikaisemmin kun olen ajautunut ihan täydelliseen burn-outiin, en ole huomannut mitään. Edellisenkin kerran kun jäin sairauslomalle, ajattelin että se on sellainen parin viikon juttu, korkeintaan kuukauden ja ehkä voisin samalla jatkaa silti sitä toista työtäni... Rationaalinen puoli minussa huomaa, että tämä nykyinen tilanne muistuttaa sitä jollain tasolla, ja siitä kai pitäisi huolestua.

Mutta suurin osa minusta, ehkä 99%, on vain sitä mieltä, että kyllä se tästä, kunhan yritän, niin selviän kyllä. Sillä eihän siinä ole periaatteessa paljonkaan eroa normaaliin: sen sijaan että istuisin koneen edessä kotona ja hukkaisin aikaani johonkin, istun koneen edessä töissä ja joku maksaa minulle siitä. Ja se pakottaa minut heräämään aikaisin, joten periaatteessa käyn sekä töissä, että vietän saman verran vapaa-aikaa kun ennenkin. Win-win. Jokin minussa haluaisi sanoa terapeutilleni, että älä aina jaksa, minä haluan vain käydä töissä, miksen muka saa. Ja töissä aika etenee nykyään kuin muuallakin: klumpuissa. Tänäänkin se meni niin, että hups, nyt on jo 1,5 mennyt, ensimmäinen tauko, taas hups, nyt on seuraava tunti mennyt ja taas on tauko, jne. Ja tämä nyt on vain tämä vuosi, ensi vuonnahan minulla on jo oikeata lomaakin.

Kotimatkalla mietin sitäkin, että jos tilanne on niin kuin terapeuttini sanoo, niin miksen ole itse huomannut sitä. Olen kyllä huomannut sen, että ensin tuntui tyhjältä ja nyt sitten keho on tuntunut jotenkin eriltä, mutta se meni jotenkin niin, että huomasin ne kyllä ja mietin että pitäisikö tästä huolestua, mutta sitten ajattelin vain, että no minustahan tuntuu vähän miltä melkein koko ajan ja jos ottaisin kaikki ne tuntemukset niin vakavasti niin eihän mistään tulisi mitään. Sitten jotenkin havahduin ajatukseen, että ehkä terveet ihmiset tekevätkin juuri niin. Kun tulee outo tunne, kun elää sumussa tai keho tuntuu oudolta, ehkä siihen pitäisi reagoida?

Sain kotitehtäväksi tehdä jonkinlaisen diagrammin tai muunlaisen "mittarin", jota voisin käyttää havainnoidakseni omaa jaksamistani. Kaikki niistä ovat vain niin epämääräisiä, että koko mittari tuntuu epäluotettavalta ajatuksenakin. Sovittiin, että laitan siihen seuraavat asiat: 1. miten väsynyt olen, nukahtelenko kesken kaiken, 2. tuntuuko keho tutulta vai vieraalta, 3. pystynkö palauttamaan mieleeni ajatuksia/tunteita, 4. haluanko mennä nukkumaan iltaisin. Nämä ovat kaikki niin epämääräisiä, vaikkakin tällä hetkellä kaikki noista näyttäisivätkin punaista, niin jotenkin niihin luottaminen on hankalaa. Okei olen väsynyt, en halua mennä nukkumaan iltaisin, keho tuntuu vieraalta ja minun on hankala muistaa ajatuksia/tunteita, mutta siltä on tuntunut joskus ennenkin eikä se ole ollut merkki mistään. Luulisin. Voi luoja, tämä alkaa käydä tragikoomiseksi, koska en oikeastaan muista että onko noin ollut tai onko näitä kaikkia tuntemuksia ollut yhtä aikaa. Se tuntuu melkein samalta kuin yrittäisi arvata yksityiskohtia elokuvasta jota ei ole nähnyt.

Edellinen kirjoitus oli syyskuun alusta ja mitä nyt nopeasti vilkaisin sitä ja palautin mieleeni, niin olin jotakuinkin romahduspisteessä. Se tuntuu jotenkin kaukaiselta, on vaikea samaistua siihen tunteeseen, koska nyt kaikki tuntuu tasaiselta mössöltä. Muistelisin olleeni surullinen sitä kirjoittaessani, ainakin muistelen itkeneeni. Se oli täsmälleen kolme viikkoa sitten, mutta se tuntuu melkein samalta kuin jos lukisin lukioaikaisia kirjoituksia. Terapeuttini mukaan toinen minuus ottaa vallan ja samalla menetän kosketuksen itseeni ja tunteisiini. Tuo kuulostaa joko ylidramatisoidulta tai sitten siltä että olen ihan hullu. Kuulemma se on trauman aiheuttama puolustusmekanismi, joka auttaa minua selviytymään. Tosin muutun vain koneeksi ja en tosiaan tunnista tunteita tai välttämättä edes huomaa että olen murtumisen partaalla. Mikään ei ole muuttunut edellisestä kirjoituksesta - paitsi että olen ollut kiireisempi ja tehnyt enemmän, koska yliopisto on alkanut kunnolla vasta sen jälkeen. Siitä huolimatta olen pitänyt huolta kaikesta, suunnitellut jopa aloittavani pilateksen.

Kai menetin otteen itsestäni ja se oikea minä, joka edellisessä kirjoituksessa oli niin lopussa, makaa johonkin mieleni syvään pimeään kuiluun pudonneena. Se minä on varmaan todella surkeana. Mutta tämä toinen minä toimii, nytkin lähden kohta leffaan, viikonloppuna suunnittelin tapaavani yhtä rottaihmistä, ja viikonlopun jälkeen nousen taas ylös aikaisin ehtiäkseni seitsemäksi töihin. Se kaikki toimii eikä tunnu edes pahalta. Ei se oikeastaan tunnu miltään. Olo on rauhallinen ja jotenkin seesteinen. Jos se vanha minä palaa, tulen varmaan todella surulliseksi taas. Miten sitten mistään tulisi enää mitään. Eikö olisi vain kivempi näin?

Iltaisin tuntuu välillä siltä kuin se kuiluminä saisi jotain sanottua. Katson kelloa ja mietin että seuraavana aamuna toivoisin varmaan olevani kuollut kun herätyskello soi. Mutta sitten aamu tulee ja minä vain nousen ylös, puen päälleni, pesen hampaat ja lähden. Seison yksin bussipysäkillä kylmässä ja hämärässä, ja kun bussi tulee hymyilen kuskille ja toivotan hyvää huomenta.

Nyt pitää jättää kirjoitus tähän että ehdin bussiin ja leffaan.