Tänään on ollut vähän parempi päivä taas, varmaan siksi, kun oli terapia. Ja myös siksi, että sain vihdoin vastauksen sieltä pääkaupunkiseudun firmasta, jonka paikasta en ollut varma. En tainnutkaan täällä vielä mainita, että aiemmin tällä viikolla Arrow laittoi meidän ryhmään viestiä, että hänelle oli tarjottu sitä paikkaa. Tämä oli siis sen jälkeen kun minä olin laittanut kysymyksiä pursuilevan sähköpostin firmalle, mutta ennen kuin he olivat vastanneet. Tietysti se tavallaan oli helpotus, kun minun ei tarvinnut tehdä päätöstä loppujen lopuksi ollenkaan. Arrow sanoi, että ottaa sen kyllä vastaan ja sitten kaikki onnittelivat häntä. Minäkin.

Nyt sitten tänään tuo firma laittoi minulle sähköpostia ja avasi sitä harjoittelun käytännön toimimista ja etätyömahdollisuuksia ja kysyi lopuksi, että miltä se kuulostaisi. Ilmeisesti jossain on ehkä tapahtunut joku informaatiokatkos, koska en ymmärrä, miksi he kysyisivät minulta tuota monta päivää sen jälkeen kun ovat tarjonneet paikkaa jo Arrowlle.

Samalla huomasin, että kun luin tuon viestin töissä, aloin melkein itkeä. Tajusin vasta siinä kohtaa, miten kurja fiilis minulla oli asiasta ollut. Olin käynyt haastattelussa ja siellä tuntui, että meni hyvin ja että synkkasi niiden haastattelijoiden kanssa, vaikka olin vain oma itseni. Ja sitten sain paluumatkalla tietää, että paikkaa oli tarjottu jo ennen minun haastatteluani. Ja sitten kun sähköpostiini ei enää vastattu, vaan Arrow ilmoitti että hän ottaa paikan, ajattelin, että minun on täytynyt ymmärtää jotain todella väärin siellä haastattelussa. Tuntui pahalta, että minä olin siitä porukasta ainoa, jolle paikkaa ei oltu edes tarjottu. Ajattelin, että olin varmaan tehnyt jotain väärin, olin kysellyt tyhmiä kysymyksiä ja he olivat kyllästyneet minuun niin totaalisesti, että olivat päättäneet olla vastaamatta minulle enää lainkaan ja ottaa jonkun muun, joka ei ärsytä typerillä kysymyksillä. Kaikki tuntuivat olettavan, että olin kieltäytynyt paikasta, sillä olin maininnut, että etäisyys arvelutti minua. En korjannut tätä ajatusta, koska minua nolotti. En halunnut heidän tietävän, että minulle ei tarjottu edes mahdollisuutta kieltäytyä.

Ja nyt tuli tänään se sähköposti, jossa nämä työn vaatimukset ja heidän minua varten miettimät joustot selitettiin auki. Ja lopussa oli vain se kysymys: "Miltä kuulostaa?" No, minusta se kuulostaa siltä, että he olisivat tarjoamassa minulle sitä paikkaa. Mutta miten minä muka voisin sen nyt edes harkita ottavani, kun Arrow on käynyt läpi jo sen onnitteluringin ja kaikki. Että alkaisin sittenkin kilpailemaan paikasta, jonka Arrow oletti jo saaneensa? Pitää kysyä Arrowlta huomenna että ottiko hän sen paikan sittenkään vastaan. Mutta olo tuntuu hyväksytyltä, ainakin juuri tällä hetkellä.

Terapiassa käytiin läpi tätä minun pääni myllerrystä ja terapeuttini yritti selittää, että miesasiat ovat nyt osittain sellaisia, että niitä ei saa järjellä hoitumaan. Ja kun selitin, miten tunnen oloni aika syylliseksi siitä, että pidän siitä opettajasta, mutta että en silti pysty suhtautumaan Lesteriinkään ihan neutraalisti. Meillä on huomenna taas bileet ja kun selitin terapiassa sen koodariopettajan ja Lesterin eroja mainitsemalla, että Lester on niin passiivinen: ei sano mitään, ei reagoi mihinkään ja että vaikka noista bileistä on puhuttu jo yli viikko, niin minulla ei ole aavistustakaan onko Lester tulossa vai ei, koska hän ei sano mitään mihinkään ikinä. Sen jälkeen selitin, että tuntuu, että ihastukseni häneen on hiipumassa, joten mieluummin keskittyisin vain siihen opettajaan. Terapeuttini sitten sanoi, että näkee minun kasvoistani, että Lester todella ärsyttää minua. Sitten hän kyseli vähän jotain ja käytännössä ohjasi minut sanomaan sen, minkä kyllä tiesinkin: En olisi näin ärsyyntynyt Lesteriin, jos en olisi enää ihastunut häneen. Terapeuttini otti jopa poikkeuksellisen suoraan kantaa asiaan sanomalla, että minun selittelyni siitä, että ihastukseni Lesteriin on hiipumassa kuulostaa vähän itsepetokselta.

Hän käytti myös termiä "raakatunteet" useampaan otteeseen kuvaamaan sitä, että minä yritän NIIN kovasti järkeillä tätä juttua, että koen ne tunteet "raakoina", eli siis kypsymättöminä, ja sen sijaan, että yrittäisin tunnustella, miltä minusta tuntuu, yritän miettiä, että kumpi - Lester vai Koodariopettaja - olisi järkevämpi vaihtoehto.

Toisaalta nyt kun tuntuu, että se Koodariopettaja (kyllä, käytän nyt isoa kirjainta, se olkoot hänen nimensä) reagoi johonkin, mitä minä teen ja mielessäni vaihtoehto siitä, että hän olisi kiinnostunut minusta alkaa tuntua edes jotenkin mahdolliselta, samalla myös kaikki asiaan liittyvät pelot alkavat kasvaa mielessäni. Tuntuu, että Koodariopettaja on niin fiksu ja filmaattinen ja jollain lailla vähän myös ilkikurinen, että mieleeni tulee vain ajatus, että ehkä tällainen oppilaiden iskeminen on jotain, mitä hän vain tekee. Ja tietysti mietin sitten, että onko minussa tarpeeksi persoonaa, jotta voisin olla yhtään hänen tasollaan. Toisaalta, tuota miettiessäni mieleen tulee myös se aikaisemmassa blogitekstissäni mainitsemani tapaus tunnilla, kun hän selkeästi hämmentyi sen jälkeen kun käy se kliseinen "molemmat kurottavat samaan suuntaan ja kädet melkein kohtaavat". Ja se mitä en ehtinyt viime kirjoituksessa mainita, on se, että viime tunnin alussa kuuntelin, kun Koodariopettaja jutteli sen meidän erikoistumisopintoja vetävän opettajan kanssa siitä, että hän ei tule olemaan käytettävissä enää seuraavalla kerralla opettajaksi. Syyksi hän sanoi, että hän "jatkaa kohti uusia juttuja".

Tuo tarkoittaa siis vähän niin kuin synninpäästöä minulle: ensi viikolla on viimeinen tunti ja sen jälkeen on vain se lopputyö, eikä sen jälkeen Koodariopettaja vain voi käyttää asemaansa väärin, koska sen jälkeen hän ei ole opettaja enää.

Mutta niin. Lesterissä puolestaan on jotain sellaista hiljaista karismaa, hänessä on... jotain. En oikein itsekään tiedä mitä se on, mutta selkeästi jotain, koska miksi muutenkaan pitäisin hänestä. Kun kokeilen kepillä jäätä hänen kanssaan, niin hän vain katsoo minuun sillä lailla Lisko Scamander -tyylillä, eikä sano mitään. Koodariopettaja sen sijaan reagoi. Joo, en maininnut sitä viime tekstissä, mutta siis olen googlannut tätä opettajaa ja löytänyt hänen Twitter-tilinsä, mistä löysin paljon Star Wars -aiheista kamaa. Sitä miettien puin tiistain tunnille päälleni oman Star Wars -paitani ja tietysti myös käytin niitä Star Wars -mietelauseita. Eli siis käytännössä testasin, että mitähän tapahtuu, miten Koodariopettaja reagoi vai reagoiko mitenkään. Ja vaikka olisin miten metsässä omine arvailuineni, niin sen voin sanoa, että hänen kanssaan tuntuu siltä, että se vuorovaikutus on molemminpuoleista, kun taas Lesterin kanssa tuntuu välillä siltä kuin yrittäisi kommunikoida tiiliseinän kanssa. Alan ärsyyntyä kun vain ajattelenkin sitä.

Joo. Raakatunteita. Huomenna niitä on luvassa varmaan lisää, koska on ne bileet ja Lester jopa laittoi myöhemmin illalla viestiä siihen ryhmään, että on kyllä varmaan tulossa. Jotenkin haluaisin vain kertoa siitä ihastuksestani Koodariopettajaa kohtaan niille muille. Jotenkin onnistuin summaamaan viimeisen parin viikon olotilan terapiassa aika ytimekkäästi: Minulla on ollut kauhea tarve viime aikoina puhua ihmisille ja kertoa, mikä minua stressaa, koska syvällä sisimmässäni olen toivonut, että joku olisi sanonut jotain, mitä minä olisin halunnut kuulla. Natalia on kommentoinut miesasioitani ja töissä työkaverit ovat kommentoineet harjoittelupaikkajuttujani, mutta minkään jälkeen olo ei ole helpottanut. Ongelma on kuitenkin se, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä se sitten on, mitä haluan kuulla.

Alkaa väsyttää, onneksi huomenna on vapaapäivä ja illalla vasta sitten pubiin muiden opiskelijoiden kanssa. En tiedä mitä teen Lesterin tai Koodariopettajan suhteen. Paitsi että tunnen syyllisyyttä. Ja ilmeisesti myös kaikkia muita tunteita samaan aikaan. Onko se ihmekään, että tuntuu, että pääni on sekaisin asian suhteen. Ehkä pitää kokeilla sitä tunnejuttua, siis että ihan tunnustella, miltä tuntuu. Kaikkeen sitä pitääkin ryhtyä, kun vanhaksi elää. Mutta loogisuus ja päättelykään eivät ole ratkaisseet ongelmaa, niin ehkä pitää kokeilla jotain muuta.

Jostain syystä pyörii mielessä se Dumbon "Baby Mine" -biisi. Kun olin lapsi, meillä oli Dumbo VHS:llä, englanniksi tosin, joten minulla on tänäkin päivänä vain hyvin ylimalkainen kuva siitä juonesta. Mutta biisi on hyvä.