Tänään sitten olen tuon yhden kommentin (Fishi) takia miettinyt taas sitä aikaa, kun olin pienempi ja nuorempi. Minä en ole kai koskaan kertonut kaikkea sitä kenellekään. Joku tietää palan sieltä ja joku toinen palan täältä, mutta kukaan ei tiedä sitä kaikkea. En minä ole vain halunnut kertoa sitä. Siitä on vieläkin vähän hankala puhua. Tai kirjoittaa. Nettipsykologini tietää paljon, mutta ei kaikkea. Ei kukaan tiedä kaikkea.

Kai se kaikki täytyy aloittaa aivan alusta: Siitä kun olin ihan pikkuinen napero. Ensimmäisiä asioita, jonka kykenen muistamaan, on vaarini kuolema. Minä olin silloin joko neljän tai viiden, en ole ihan varma. Me vierailimme usein vaarin (äidin isän) luona. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aiemmin, jo vuosia ennen kuin minä edes synnyin. En muista hänestä paljoa. Muistan vain sen tuoksun, mikä hänen asunnossaan oli. Sellaisen isoisämäisen tuoksun. Minä muistan, että kerran seisoin hänen ikivanhan sohvansa päällä ja ihmettelin, miksei se ole pehmeä. Sitten muistan, miten hän oli sairaalassa. Hänessä oli letkuja ja hän puhui pitkään äidin ja isäni kanssa. Minä en jaksanut kuunnella. Istuin hänen sairaalasänkynsä jalkopäässä ja söin banaania. Sitten olikin outo tilaisuus, mitä varten äitini osti minulle mustan mekon. Äiti sanoi, ettei vaaria enää ole, mutta minä en tajunnut. Tajusin kyllä, että vaari oli kuollut, mutta pidin sitä normaalina. Vanhat ihmiset kuolevat.

Hautajaiset ovat kuitenkin asia, jonka muistan hyvin selvästi. Olimme kirkossa ja arkku oli korokkeella. Me istuimme käytävästä katsottuna oikeanpuoleisilla penkkiriveillä. Emme eturivissä, mutta emme kovin takanakaan. Tilaisuus oli pitkä ja minä tunsin oloni kärsimättömäksi. Isäni oli mukana kantamassa arkkua. Muistan, miten arkun päälle laitettiin paljon kauniita kukkia. Seisoin vasemmalla heti edessä ja katselin, miten ihmiset laskivat kukkia hänen arkulleen ja sanoivat vuorotellen jotain. Kun oli äitini vuoro, hän laski kukan arkulle ja sanoi täsmälleen näin: "Rakkaan isäni muistolle." Hän itki. Hänen äänensä oli niin itkuinen, että minä pelästyin. Äiti ei koskaan itkenyt. Minäkin aloin itkeä. Muuta en sitten enää muistakaan.

Kaikki isovanhempani lukuunottamatta äidinäitiäni, joka oli kuollut jo aikaisemmin, kuolivat sinä samana vuonna. En muista isäni vanhemmista mitään, paitsi että sain mummaltani joskus lahjaksi punaisen leikkiauton. En muista miltä he näyttivät. Vaarin muistan nipinnapin, mutta mummaa ja pappaa en laisinkaan.

Minä kuitenkin kasvoin ja vanhenin. Olin lapsena äärimmäisen vilkas, mutta vieraita ujostelin. Veljeni ei osannut kunnolla puhua vielä silloin. Äiti on vitsaillut myöhemmin, että veljeni osasi puhua vain ranskaa, eikä kukaan ymmärtänyt sitä. Ainakaan kukaan muu paitsi minä. Minun piti aina tulkita mitä hän sanoi. Muuten en puhunut vieraille lainkaan, paitsi tervehdin ja kiitin. Kuitenkin vilkkaana lapsena halusin tietysti leikkikaverin. Olimme juuri ennen syntymääni muuttaneet pienelle paikkakunnalle, josta kumpikaan vanhemmistani ei ollut kotoisin. He eivät tunteneet oikeastaan ketään. Minulla ei ollut veljeni lisäksi ainoatakaan leikkikaveria. Ja veljeni ei saanut aina leikkiä. Muistan, miten kerran yritin opettaa hänelle jalkapalloa. Käskin hänen potkaista palloa, mutta hän ei potkaissut. Ryntäsin hänen luokseen näyttääkseen, miten palloa potkaistaan, mutta juuri silloin hän yritti potkaista. Hän astui vahingossa pallon päälle ja kaatui. Hänen kätensä murtui ja syy oli minun.

Kuitenkin loppujen lopuksi sain kaksi ikäistäni kaveria. Yhden äitini työkaverin tyttären ja sitten samassa hoitopaikassa olleen pojan (joka sai myöhemmin nimityksen Madonna). Poika oli minun paras kaverini ja kun menimme ensimmäiselle luokalle, hän tutustutti minut muihin kavereihinsa. Istuin hänen kanssaan takarivissä poikien kanssa. Edessäni istui poika, Jumbo/Rouli (ei oikealta nimeltään, vaan nimitykseltään, jonka minä kaverieni kanssa myöhemmin hänelle keksin) ja hänen vieressään istui Tiedät-kai-kuka. Muistan, miten minulla oli vaaleansininen peili, jota katsoen piti harjoitella suuäänteitä. Tiedät-kai-kenellä oli keltainen ja hän halusi vaihtaa sen minun kanssani. Minä vaihdoin ja se peili on vieläkin kirjoituspöytäni laatikossa.

Kuitenkin, tajusin pian ensimmäisen luokan alettua, että oli vaikeaa olla pojan kaveri. Madonna halusi pelata joka välitunti jalkapalloa, mutta minä en. Olin joskus pelannut jalkapalloa hänen kanssaan hoitopaikassa, mutta hän oli niin paljon parempi kuin minä, niin en halunnut pelata hänen kanssaan. Minä jäin yksin. Muistan erään kerran, kun istuin apinaverkossa (tai mikä lie), koulukummini (6.lk) tuli pyytämään minut leikkimään paaluhippaa. Minä opin säännöt ja sitten minä rakastin paaluhippaa.

Myöhemmin sain myös toisia kavereita. Tyttöjä tällä kertaa: M ja S. Me emme aina olleet kovin läheisiä, emmekä todellakaan sellaisia kilttejä enkeleitä, jollaisia meidän ehkä olisi pitänyt olla. Harrastuksena olimme S:n luona ja soittelimme pilapuheluita. Sitten välillä S "lainasi" rahaa isänsä rahalaatikosta ja kävelimme sukkasillamme ostamaan karkkia kioskilta. M puolestaan tutustutti minut myymälävarkauksiin. Varastin kuitenkin vain kerran, sillä se tuntui minusta pahalta, vaikka M kuinka vakuutti minulle, että se oli oikein.

Joskus he kiusasivat minua. Jättivät ulkopuolelle. Silloin turvauduin soittamiseen. "Syvälle sydämeen sattuu". Soitin sitä kerran (2.lk - 8-vuotiaana), mutta sitten huomasin, että he vakoilivat minua huoneeni ikkunasta. Vein pienen pianoni oven toiselle puolelle, minne he eivät voineet nähdä ja laitoin demon soimaan niin kovaa kuin mahdollista. Juoksin eteiseen ja vedin kengät jalkaan. Laitoin takin päälleni ja juoksin ulos pakkaseen. Näin, miten he juuri olivat livahtamassa rakosesta puuaidan ja pensasaidan välistä. Juoksin heidät kiinni ja kielsin heitä vakoilemasta minua. He kaatoivat minut ja painoivat lumihankeen. M istui päälleni ja S piteli käsiäni. M istui tukevasti selkäni päällä, enkä minä päässyt ylös, vaikka yritin tosissani. En muista lainkaan, mitä he sanoivat, mutta muistan sen ilkeästi nauravan äänensävyn. Minä en muista yhtään, mitä he sanoivat. Enkä minä erityisemmin haluakaan muistaa. Viimein he kuitenkin päästivät minut ylös ja lähtivät. Menin sisään lumisena ja väitin äidille, että olin mennyt tekemään lumienkelin lumihankeen.

Tähän kohtaan on luontevaa lopettaa ensimmäinen osa. En voi käsitellä kaikkea kerralla ja seuraava osa on vielä niitä pahimpia aikoja. En tiedä, mikä oloni on nyt. Päätäni särkee, minua itkettää ja tunnen oloni hikiseksi ja sairaaksi. Kirjoittaessani minä elän ne kaikki uudestaan. Minun on kuitenkin pakko kirjoittaa tämä. En halua kenenkään sääliä ja siksi minun pitää selittää miksi minä olen. En voi vain sanoa jotain, sillä ei ole olemassa sanoja, joilla voisin kertoa sen, mitä haluan kertoa. En voi parilla sanalla selittää Miksi. Minä kuitenkin haluan ja minun täytyy.

Ei. En ole sittenkään varma, täytyykö minun. Unohtakaa se täytyy. Minun ei täydy. Minun ei täydy kokea kaikkia kauheuksia enää uudestaan. Minun ei tarvitse muistaa niitä, eikä minun tarvitse myöntää, että ne ovat todella tapahtuneet. Minä vain haluan tehdä niin.