Tongin tietokonepöytää etsiessäni sanakirjaa ja törmäsin kirjoittamaani esseeseen, äidinkielen preliminääriesseeseen, joka sai minun toivoni niin korkealle äidinkielen suhteen. Täydet pisteet, 60/60, vaikka minä näen siellä muutamia kohtia, jotka ärsyttävät. Tuntuu kuin olisin kirjoittanut sen tuhat vuotta sitten, mutta ei siitä ole kuin reilu kuukausi. Ja NN:n viestistä oli muuten eilen tasan kuukausi. Mitähän siitäkin pitäisi ajatella... Mutta tämän essee kirjoitin 18.2.2008. Jotenkin kun luin sen, se tuntui paljon ajankohtaisemmalta kuin silloin. Olen minäkin kumma.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

***

 

Sattumaa vai suunnitelmaa?

 

Mikä on elämän tarkoitus? Muistan miettineeni sitä kerran melkein koko yön, kun en saanut unta. Vastoin alkuodotuksia, pääsin jopa ratkaisuunkin: mitään tarkoitusta ei ole. Tuota kysymystä on mietitty iät ja ajat, ja siihen on annettu myös kasapäin vastauksia. Ne riippuvat luonnollisesti siitä, miten vastaaja maailmaa katselee.

 

Eläminen on sinänsä hyvin hankala asia, vaikka se useimmiten tuntuukin tapahtuvan lähes itsestään. On kuitenkin paljon erilaisia käsityksiä siitä, miten elämä on saanut alkunsa, miten elämämme etenee ja miten se päättyy. Vastakkain ovat useimmiten yliluonnollisiin asioihin uskovat ja ne, jotka pitävät tiukasti kiinni tieteestä ja logiikasta. Pääkysymyksenä onkin se, onko elämä ja sen eteneminen pelkkää sattumaa vai onko se suunniteltua.

 

Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan tai kohtaloon, liputtavat suunnitelman puolesta; tieteen nimeen vannovat uskovat puolestaan sattumaan. Koska kumpaakaan ei voida kokonaan sulkea pois, kädenvääntö jatkuu luultavasti loputtomiin.

 

Itse pystyn samaistumaan kumpaankin malliin, vaikka kallistuisinkin hieman enemmän sattuman puolelle. On ymmärrettävää, että ihmiset haluaisivat, että olemassa olisi joku heitä mahtavampi voima: vastoinkäymiset olisivat vain haasteita, eivätkä hyvät asiat olisi vain sattumaa – ne olisi tarkoitettu tapahtumaan. Uskon, että tuolla lailla ajatteleminen olisi kauhean huojentavaa. Epäonnistumisistakaan ei tarvitsisi syyttää itseään niin paljon: voisi sanoa, että ei sille voinut mitään, koska niin oli tarkoitettu käymään. Siten voisi myös ajatella, että koska elämä on ulkoisen voiman johdattelemaa, jossain vaiheessa kohdalle osuu myös jotain hyvää. Kun vastoinkäymiset on siedetty, saa palkinnon kestämisestä. Ei tarvitsisi myöskään huolehtia niin paljon elämän etenemisestä: jollain muulla olisi ohjakset käsissä ja itse olisi vain nauttimassa kyydistä.

 

Sanoisinkin, että suunnitelmaan luottavat ovat optimistisempia kuin sattumaan luottavat. Voivathan sattuma-ihmisetkin tosin ajatella vastoinkäymisten keskellä, että matemaattisten todennäköisyyksien mukaan ei olisi loogista, että jokaista vastoinkäymistä seuraisi uusi vastoinkäyminen. Niin, ja saattaisivathan suunnitelma-ihmisetkin ajatella, että heidät on tarkoitettu kohtaamaan vain ikäviä asioita.

 

Uskon kuitenkin, että suunnitelma-ihmiset ovat optimistisempia. Suunnitelmallisuuteen uskominen on luultavasti vähän kuin olisi lapsi vanhemman valvovan silmän alla koko elämänsä. Sen sijaan, jos uskoo, että kaikki on sattumaa ja että mitään ohjaavaa voimaa ei ole, olo voi tuntua paljon orvommalta. Jos suurempaa voimaa ei ole, niin kaikki riippuu periaatteessa omasta itsestään. Mahdollisuus olisi aina joko onnistua tai epäonnistua. Mutta entä jos vaikuttaisikin siltä, että koko elämä olisi vain epäonnistumisten ja surkeiden sattumusten sarja?

 

Tällöin sattuma-ihmisetkin jakautuvat kahteen eri leiriin: optimisti-pessimisteihin ja pessimisti-pessimisteihin; niihin, jotka laittavat kurjuudet sattuman piikkiin ja niihin, jotka sanovat: ”Se olen minä. En vain osaa.” Jatkuvasti vastoinkäymisiä kohdatessaan epätoivoon vaipuminen ei ole mitenkään vaikeaa. Jos yliluonnollista suunnittelijaa ei ole, eikä elämäämme ole määrätty ennalta, niin meidän pitäisi itse nousta ylös ja ponnistella eteenpäin. Ja jos epäonnistuisimmekin, voisimme syyttää siitä vain sattumaa – ja itseämme.

 

Asia ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen, eikä ihmisiä voida suoraan jakaa joko sattuma-ihmisiin tai suunnitelma-ihmisiin, vaan me voimme olla myös jotain siltä väliltä. Joskus ilmetyiltä sattuma-ihmisiltä vaikuttavatkin haluavat yhtäkkiä uskoa tarkoitukseen. Esimerkiksi suuren rakkauden kohdatessaan on hankala olla ajattelematta: ”Me kuulumme yhteen” tai ”Meidän oli tarkoitus tavata”. Ja edelleen, jos suuri rakkaus osoittautuukin suureksi fiaskoksi, voi sanoa: ”Hän ei ollut se oikea minulle.” Tämä koskee tietysti muitakin aineettomia asioita: onni ja toivo ovat myös aineettomia ja hyvin epätieteellisiä, mutta kaikki haluavat silti uskoa niihin.

 

Varmaan joihinkin asioihin täytyykin uskoa selvitäkseen edes suunnilleen yhtenä kappaleena elämän kieputuksesta. Eikä pieneen – tai miksei suurempaankin – suunnitelmallisuuteen uskominen luultavasti pahasta olisi. Elämä tuntuu helposti kauhean monimutkaiselta ja hankalalta, jos sitä katselee laput silmillä vain sattuman näkökulmasta. Sitä, kumpi vaihtoehto olisi parempi, on hankala sanoa. Toisaalta onnistuessaan mahdottomalta tuntuneessa asiassa olisi miellyttävämpää ajatella, että on itse tuloksen takana, mutta toisaalta epäonnistuessaan haluaisi uskoa, että niin oli tarkoitettu – ehkäpä tarkoitus oli vaikka oppia jotain.

 

Sattuman ja suunnitelman kysymykset ovat hankalia eivätkä lainkaan niin yksiselitteisiä kuin aluksi saattaisi vaikuttaa. Onneksi niitä ei tarvitsekaan hallita voidakseen elää onnellista elämää. Joskus odottamattomien tapahtumien keskellä saattaa pysähtyä tosin miettimään, ovatko ne pelkkää sattuman tuotosta vai onko jossain jokin voima, joka on johdatellut asioiden etenemistä. Lisäksi jotkut asiat tuntuvat vain niin epätodennäköisiltä, että niitä on hankala uskoa pelkäksi sattumaksi. Mutta kuten on sanottu, todennäköisyyksiä ei voi laskea takaperin. Täten suunnitelmallisuuteen uskominen pelkästään sen takia, että muut vaihtoehdot vaikuttavat liian monimutkaisilta, onkin hätiköityä. Ei kai asioiden ole mikään pakko olla yksinkertaisia, jotta ne voisivat olla totta?

 

Sattuman ja suunnitelman kysymys on kuitenkin edelleen auki, ja se tuntuu vaatimalla vaativan itselleen jonkinlaista vastausta. Onko elämä sattuman mukaan kulkevaa elämää vai etukäteen määrättyä ja suunniteltua elämää? En tiedä. Se on elämää. Piste.

 

***

 

Heh, oma mielipiteeni paistaa jotenkin törkeästi tuosta läpi. Kauhean mustavalkoinen ja kärjistettykin. Mutta jos olisin tunkenut siihen kaikki mahdolliset näkökulmat ja näkökulmien näkökulmat, niin se ei olisi mahtunut siihen viiteen sivuun. Ja minulla on ihan selkeästi joku pakkomielle tunkea toinen toistaan huonompia esimerkkejä tuollaisiin teksteihin. Jos vain saisi siitä varsinaisestakin esseestä vähintään sen 45 pistettä, että napsahtaisi edes yksi L.

 

Olen miettinyt biologian kirjoituksia ja tullut tulokseen, että saan hyvin todennäköisesti kolmekymmentä jotain pistettä. Vaikka miten yritän katsella asiaa ylipositiivisesti, en voi saada mitenkään kuin maksimissaan 39 pistettä. Jos sitten katsoo toisaalta sitä, että miten paljon vähintään, niin sanoisin, että... Hmm... 29. Mutta en usko, että se menee niin alas. Jossain tuolla välillä uskon, että se lopullinenkin pistemäärä on. Vähintään M, mutta toivon törkeästi, että sieltä tulisi E. Laudaturiin ei ole kylläkään niin mitään mahdollisuuksia. Paitsi hyvin marginaaliset.

 

Huomenna kouluun kräväämään lisää tuloksia. Naniltakin jo kyselin, että millainen päivä hänellä on huomenna, että tiedän, koska joku etsimäni opettaja on ainakin varmasti koulussa. Että varmaan näen hänetkin sitten. Pitäisi mennä kysymään kemiaa, äidinkieltä ja englantia. Äidinkieli ja englanti vähintään E, jompikumpi mieluiten L. Haluan edes yhden laudaturin! Jotenkin hirvittää.