Yhtäkkiä tuli taas paha mieli. Joskus sitä haluaa muistella joitain asioita, mutta joidenkin asioiden tapahtumisen haluaisi vain unohtaa. Oli Kylässä keskustelua taas vanhoista asioista, vanhoista väittelyistä. Minulla on huonoja muistoja väittelyistä. Tulee aina mieleen se kerta, kun wanhojen tanssipäivänä ajauduin väittelyyn ja sain Shoutbox-kiellon. Talletin Print Screenillä kaikki ne sanomiset kansiooni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Ei tee mieli puhua siitä. Tai tekisi, mutta silti ei. Jotkut siinä mukana olleet ihmiset voivat vieläkin lukea blogiani, enkä minä halua saada heitä kimppuuni. Se oli ajat sitten. Olen ihan hyvissä väleissä niiden siihen osallistuneiden ihmisten kanssa nykyisin, mutta silti se vielä jotenkin painaa. Kun sitä kertaa mielessä, niin siitä tulee vain niin kauhean paha mieli. Ei minun ollut tarkoitus loukata, en minä tarkoittanut pahaa. En minä muista siitä enää kauhean tarkkaan yksityiskohtia, pääpiirteittäin kuitenkin. Ja sitten sen kauhean tukahduttavan tunteen, joka minulla oli seuraavana päivänä, kun menin kouluun. Ja siitä eteenpäin, kun oli ne kauhean puimiset joka paikassa.
Ne ovat tulleet muutenkin mieleen, kun yhden uuden ihmisen kanssa vaihdellaan yksäreitä ja keskustellaan peleistä yleisesti. Keskustelu on käväissyt siinäkin, että pitäisi saada ihmiset tekemään oman tahtonsa mukaan. Ei käskeä mitenkään suoraan, vaan puhua niin, että kaikki ihmiset kokevat suurta halua olla samaa mieltä tämän ihmisen kanssa. Pitää saada ihmiset omalle puolelleen.
Kuten sanoin tällekin henkilölle, se ei ole koskaan ollut juonittelupeleissä minun vahvuuteni. Eikä se ole sellainen ollut muussakaan elämässä. En minä halua sanoa ihmisille jotain, joka saa heidät tekemään niin kuin haluan heidän tekevän. En halua ihmisiä puolelleni vain sen takia, että vaikutan heihin niin, että he haluavat tulla puolelleni. Minä haluan, että ihmiset ajattelevat itse. Eivät tee niin kuin kaikki muut, eivät päädy kannattamaan jotain mielipidettä, vaikka eivät ole edes ajatelleet sitä tarkemmin. Kun pyysin NN:ääkin ulos, en yrittänyt mitenkään manipuloida häntä suostumaan. Minä en halunnut sitä. Se olisi ollut kamalaa. Minä annoin hänelle hyvän mahdollisuuden sanoa ei, joten jos hän olisi sanonut kyllä, hän olisi todella halunnut nähdä minut. No, hän sanoi ei, niin eipä tarvinnut miettiä sitä enää sen pidemmälle.
En halua olla sellainen ihminen, jota melkein kaikki katsovat ylöspäin ja jonka sana on melkein kuin laki. On tietysti kivaa, jos joskus esim. jossain Kylän pelissä tekee jonkun päätelmän ja suunnitelman, niin muut tulisivat heti tukemaan sitä, mutta vain siinä tapauksessa, että he ovat itse ajatelleet asiaa ja tulleet samaan tulokseen.
Vähän niin kuin pääsykokeissakin huomasin taas seikan, joka on aina ärsyttänyt minua suuresti. ”Kuka palauttaa kokeen ensimmäisenä” –syndrooma. En sano, että olisi mitenkään hyvä palauttaa koetta ensimmäisenä, mutta minusta on ärsyttävää, kun jotkut saavat kokeensa valmiiksi niin, että voisivat palauttaa sen ensimmäisenä, mutta eivät viitsi, koska sitten he olisivat oikeasti niitä ensimmäisiä palauttajia. Sen sijaan he odottavat niin kauan, että joku toinen palauttaa kokeen ensimmäisenä ja lähtevät heti siihen perään. Minusta tuo on vain niin ärsyttävää. Jos saa kokeen tehtyä ensimmäisenä, niin miksi hitossa sitä ei sitten voi myös palauttaa silloin? Ja sen vielä ymmärtäisi, jos naamioisi sen ja jäisi vielä pitemmäksi aikaa, mutta kun tuollaiset ihmiset säntäävät heti palauttamaan, kun ensimmäinen rohkea on paperinsa jättänyt.
Miten sitten selittää se tälle henkilölle, joka jankuttaa siitä, että olisi äärimmäisen tärkeää saada ihmiset tekemään oman tahtonsa mukaan? Vaikka hyvispelaajanakin pyrin voittoon, niin jos olisin sattumalta oikeassa, mutta muut eivät ottaisi sitä minun ajatustani kuuleviin korviinsa, niin en minä heitä halua pakottaa tekemään kuin minä. Jos eivät kuuntele, niin sitten eivät kuuntele. Jos muut hyvispelaajat eivät löydä pahista, jonka äänestää ulos, niin en minä voi yksikään yhdellä äänellä mitään tehdä. Eikä paljon kiinnostaisi tehdäkään. Jos hyvispelaajista tyhmiä/väärässä, niin sitten he ovat tyhmiä/väärässä ja häviö on ansaittu.
Tuolla ei kuitenkaan ole niin mitään tekemistä sen Kylä-episodin kanssa. Mutta pitipähän sanoa, kun otti päähän. Kylä-episodissakin sellaiset ulkopuoliset, jotka eivät tienneet tapauksesta yhtään mitään, ehdottivat vain, että jos ylläpidolla on jotain minua vastaan, niin hehän voisivat vain bannata minut ja sillä ongelma selviäisi.
Ikuinen dilemma. Toisaalta minusta olisi hauska, että mahdollisimman monet ihmiset pitäisivät minusta, mutta toisaalta se olisi äärettömän epämiellyttävää. ”Hei, toi Amia on kaikkien kaveri, varmaan sen siksi täytyy olla oikeassa.” Viihdyn itsekseni ja olen mieluummin ulkopuolinen kuin sisäpiiriläinen. Miiteissäkin haluaisin vain, että kaikki kohtelisivat kaikkia täsmälleen samoin, eikä mitään vanhoja sisäpiirejä muodostettaisi, eivätkä ennestään tutut vain juttelisi keskenään.
Ensimmäisessä miitissäni ikinä – se oli Vuotiksen miitti kolme vuotta sitten – olin ihan ulkopuolinen koko ajan. Mentiin porukalla piknikille ja jo istumapaikan valitseminenkin oli selkeä osoitus siitä, että mikä meininki oli: ahkerat miittaajat ja sosiaaliset ja äänekkään ihmiset istuivat keskelle parhaalle paikalle. Ne, joille miitti oli ensimmäinen tai jotka olivat hiljaisempia, saivat luvan istua jonnekin syrjemmälle. Mitään rinkiä ei muodostettu, vaan se oli melkein kuin ympyrämalli: keskipisteessä istuivat ne hypersosiaaliset vanhat tutut ja sitten seuraavassa ringissä vähemmän sosiaaliset, jne. jne. ja uloimpana, sellaisena, joka ei enää edes kuullut, mitä keskipisteporukka sanoi, istuin muun muassa minä.
Ja sitten alkoi: ”Muistattehan te kun silloin sinä kesänä miitattiin siellä ja kävi sitten niin?! Mutta kuinka sitä voiskaan unohtaa, se oli ihan älytöntä!” Ja sitten päätettiin tanssia. Pornopolkkaa. Minä en tiennyt sääntöjä ja se oli paritanssi. Meitä oli pariton määrä, joten sattumalta minä jäin sitten yli. Siinä minä sitten istuin ja katselin, miten koko muu miittiporukka (lukuun ottamatta yhtä keskipistetyttöä, jolla oli lintu ja joka ei siksi voinut osallistua tanssiin) tanssi ja piti hauskaa. Eikä tämä lintutyttökään edes katsonut minuun. Minähän istuin siellä ihan reunalla, niin olin niitä epäsosiaalisia friikkejä.
Muutenkin tuollaisesta on vähän liikaa kokemuksia. Ala-asteella suosituimmat tytöt päättivät, että minä olin kummallinen ja outo ja että käytin ihan vääränlaisia vaatteita ja että haisin ja että minun kanssani ei saanut olla missään tekemisissä. Se oli heidän mielestään tosi hauskaa. Ja aina kun joku sanoi minulle ilkeästi, joko tahallaan tai vahingossa, niin sitten nämä suosikkitytöt alkoivat kikattaa. Minua ei kuulunut ottaa mukaan mihinkään, koska olihan se todella hassua jättää juuri Amia kaiken ulkopuolelle ja kikattaa sitten porukalla, kun Amia jäi ihan yksin, eikä sillä ollut ketään. Olihan se siis todella hauskaa katsoa, miten Amia reagoi, kun sille tehtiin noin.
Ja sitten yläasteella yksi kovaääninen tyyppi keksi, että voi kun Amialla on kummallinen sukunimi, sehän kuulostaa ihan siltä kuin sen nimi olisi tämä. Ja sitten sekin oli kaikkien mielestä hauskaa. Sellaisetkin eri luokka-asteella olevat oppilaat, jotka eivät tienneet minusta muuten mitään, olivat myös sitä mieltä, että siltähän sen sukunimi kuulostaakin, vitsit se on kanssa outo, kun sillä on noin kummallinen sukunimi. Ja kun se on outo, niin pitäähän sille näyttää, että se on väärin.
Tuo koko kuvio on vain niin älytön. Ihmiset ovat niin laumaihmisiä, että kun joku johtavassa asemassa oleva tyyppi keksii, että onpas kumma nimi, niin sitten kaikki tuntevat tarvetta olla samaa mieltä hänen kanssaan. Ja sitten se minun outo sukunimeni oli monen mielestä täysin pätevä syy sille, että minua voitiin heittää palavalla tupakantumpilla tai pikkukivillä tai muilla esineillä, tai sitten töniä käytävillä, jättää ulkopuolelle tai yrittää saada kaatumaan portaat alas.
Tai sitten jos on oma kaveriporukka, joka on ihan tarpeeksi ja jossa on todella hauskaa, niin se on hyvä syy sille, että jos joku on yksin, katsotaan vain muualle, teeskennellään kuin ongelmaa ei olisikaan. Eihän ole heidän syy, että sillä Amialla ei ole kavereita ja että se on ihan yksin. Olisi sosiaalisempi ja yrittäisi itse tehdä jotain asialle! Mutta ei, ei meidän ryhmään saa tunkea, meillä on kivaa näin, ei me tarvita ketään uutta, menisi asiat vain hankaliksi, kun osa on parempia kavereita keskenään kuin toiset, eikä sitten voisi kertoa niitä inside-juttuja, eikä se kuitenkaan olisi samanlainen kuin me, että siitä voisi koskaan tulla osa meidän joukkoa.
Kaikessa on aina kyse ryhmistä ja siitä, että ihmisillä tuntuu olevan joku ylivoimainen halu tehdä aina niin kuin kaikki muutkin tekevät. Se sattuu. Se sattuu niin kauheasti, että ei tule heti mieleen paljon mitään muuta, joka sattuisi enemmän kuin tuollainen. Siksi minä en ikinä halua olla osa mitään ryhmää, joka sanoo, miten tehdään tai jättää jonkun yksin. Jos minä näen jonkun yksin, niin minä todellakin menen puhumaan tälle tai hankkiudun yksin hänen läheisyyteensä. Ei ole niin kauheaa olla yksin jos on joku toinenkin joka on yksin. Tietysti se on kivaa, että on kavereita ja joiden kanssa voisi olla vaikka koko ajan ja olisi todella hauskaa, mutta minä muistan liian hyvin sen, miltä tuntui olla yksin, kun kaikilla muilla oli joku.
Jos minä olen yksin, niin sitten minne ikinä menisinkin, niin jos siellä olisi joku toinen, joka olisi myös yksin, niin minun yksinäisyyteni saattaisi tuoda hänelle lohtua. Jos minä vain voin edes jotenkin vaikuttaa ihmisiin positiivisesti, ettei heistä tulisi sellaisia kuin minä olen nyt, niin sitten minun pitää tehdä se. Minä olen jo kuollut. Menetetty tapaus. Minun sydämeni on jo liian rikki, että sitä voisi enää korjata. En usko, että voin ikinä olla sillä lailla onnellinen kuin suurin osa muista. Minä en halua olla kuin kaikki muut, koska ne kaikki muut ovat liian itsekeskeisiä. Voisi tehdä jotain toisen hyväksi, mutta kun siitä koituisi itselle niin paljon pahaa, niin ei viitsi – ja miksi juuri minun pitäisi tehdä jotain, kun kukaan muukaan ei tee? Miksi minun pitäisi uhrata pala onnellisuudestani jonkun tuntemattoman vuoksi?
Joo, heittäydyn marttyyriksi taas. Niinhän ne ihmiset sanovat, että teen. Mutta ehkä minä teenkin niin. Onko siinä jotain niin pahaa, että olen valmis auttamaan ihmisiä, vaikka se tekisi oloni kurjaksi? Toisaalta on tyhmää ajatella näin. Miksi juuri minun pitäisi yrittää pelastaa kaikki mahdollinen? Onhan minulla olut kurjuuksia jo koko elämän edestä ja olisi ihan oikeudenmukaista, että minäkin saisin joskus osakseni jotain hyvää. Olisi ihan oikeudenmukaista, että koska minun elämäni tähän asti on ollut ajoittain hyvinkin kamalaa, niin että saisin loppuelämäni olla rauhassa ja onnellisena.
Ehkä se on osasyy sille, että olen vielä hengissä. Olen itsekäs ja niin narsistinen, että ajattelen, että jos minä, jolle on käynyt näin, selviän ja saavutan jotain, mistä olen unelmoinut ja pääsen ihmisten tietoisuuteen, niin sitten joskus tulevaisuudessa ne jotkut ihmiset, jotka ovat samanlaisessa toivottomassa tilanteessa kuin minä nyt, samaistuvat minuun ja saavat minun ajatuksistani ja toiveistani voimaa jaksaa seuraavaan aamuun. Jos voisin kirjoittaa jotain sellaista kaunista, sellaista epätoivoista, mutta samalla kaunista, että sittenkin kun olisin jo kuollut, niin minä voisin silti vielä auttaa joitain ihmisiä.
Niin kuin Taru Sormusten Herrasta. Se on ollut minulle tällainen kirja. J. R. R. Tolkien on kuollut ajat sitten, jo ennen kuin synnyin, mutta se hänen kirjoittamansa tarina elää ja vaikuttaa ihmisiin ja jotkut saavat siitä juuri sitä voimaa, että kaiken epätoivonkin keskellä he jaksavat toivoa yhä ja selviävät siten eteenpäin.
Jos minä voisin vain luoda jotain, ihan mitä tahansa, joilla voisin tehdä edes jotain! Minä tiedän, että on asioita, jotka menevät vikaan. On perheitä, jotka eivät ole sellaisia kuin niiden kuuluisi. On hyviä ihmisiä, jotka vain jostain syystä jäävät yksin. Ihmisiä, jotka ilman omaa syytään vaipuvat murheeseen, eivätkä jaksa eteenpäin. Minä haluaisin vain tehdä jotain heidän hyväkseen. Minä niin haluaisin auttaa heitä. Kirjoittaa jotain, jota joku minunkaltaiseni tyttö jossain voisi siteerata ja josta hän saisi voimaa.
Nykyisin minusta tuntuu vain, että olen ihan merkityksetön. En poistu talon sisältä, enkä tee mitään. En ole yhtään merkityksellinen ihmisille, minulla ei ole mitään väliä kenellekään. Jos yhtäkkiä vain kuolisin, niin eivät monetkaan sitä huomaisi. Ja niistäkin, jotka huomaisivat, ei moni välittäisi.
Olen varmaan liian vaativa ihminen. Minulle ei riitä se, että itse olisin onnellinen ja huolehtisin vain omista ongelmistani. Ei riitä, että on yksi ihminen, joka välittää edes vähän. En voi vain asettua aloilleni jonkun kiva ihmisen kanssa ja elää rauhallista elämää. Minulle on yhä voimakkaampana ja voimakkaampana tullut halu tehdä jotain merkittävää. Joku julkisuus-himo varmaan, mutta se ei tunnu sellaiselta pinnalliselta ja typerältä. Kyllä, haluaisin, että joskus pystyisin kirjoittamaan sellaisen kirjan, jonka kaikki tietäisivät, josta kaikki puhuisivat ja josta lainattaisiin lauseita eri yhteyksiin.
En tiedä edes tarkkaan miksi. Toisaalta haluan todistaa niille kaikille ilkeille ja poiskatsoneille ihmisille: ”Minä osaan! Minä pystyn! Minä en ole friikki!” Toisaalta sitten haluaisin sanoa tilassa olevilleni: ”Katsokaa, minä pystyin siihen! Jos minä pystyin siihen, niin kyllä tekin pystytte! Älkää ikinä lakatko yrittämästä!” Ja sitten edelleen toisaalta, vihaan rutiineja, vihaan ajatusta, että minun pitäisi tehdä jotain tavistyötä monta vuotta ja elää sellainen taviselämä. Vähän niin kuin pelata varman päälle. Ajaa vain ykkösvaihteella. Tyytyä johonkin helpompaan ja lakata tavoittelemasta unelmia, koska ne ovat epätodennäköisiä.
On taas mahtipontinen olo. Tulee aina tällaisessa olotilassa mieleen se ammatinvalintapsykologi. Aina kun mietin, että mitäköhän minusta tulee vai tuleeko mitään, niin palaa mieleeni se, mitä se ammatinvalintapsykologi sanoi. Hän sanoi, että minä vaikutan sellaiselta ihmiseltä, että hän ei yllättyisi lainkaan, jos näkisi minun kuvani joskus jossain lehdessä tai jos näkyisin televisiossa tai jotain. Hän ei kylläkään tarkoittanut ihan julkkisjulkkista, vaan sellaista asiantuntijaa ja sellaista, joka nyt vain sattuu sanomaan jonkun alan asioita lehdessä ja telkkarissa.
Ehkä tuo on juuri minun ongelmani. Se, että lapsen tavoin pidän kiinni unelmistani ja naiivisti uskon ainakin jossain määrin, että pystyn saavuttamaankin ne, sen sijaan, että hyväksyisin totuuden ja alistuisin elämään sellaista elämää, jota kaikki muutkin elävät. Sellaista tavallisten ja onnellisten ihmisten elämää.
Nääh. Jotenkin taas innostuin vähän liikaa. Sentään itkemiset jäi tuonne kirjoituksen alkuosaan, niin ehkä aamulla ei ole ihan kauhean turvonneet silmät kuin yleensä iltaitkemisen jälkeen. Pitää mennä huomenna optikollekin testauttamaan taas näkö, kun siitä on ikuisuus kun olen ollut viimeksi. Vähän pelkään, että näkö on huonontunut hieman, mutta näkee nykyisen vahvuisillakin laseilla ihan hyvin. Ilman laseja sen sijaan tuntuu siltä, että näkee paljon huonommin kuin ennen. Mutta saa nähdä.
Heh, mikään ei varmaan saa tämän kirjoituksen loppua tuntumaan latteammalta ja tavallisemmalta kuin tuollainen. Ensin pauhaan innostuneena maailman muuttamisesta, mutta sitten totean, että huomenna pitää mennä mahdollisesti hankkimaan vahvemmat linssit.