Tänään on paha päivä. Eilen oli paha päivä. Jokainen päivä on paha päivä, ei hyvää päivää koskaan tulekaan.

Veli lähti eilen aamulla takaisin opistolle. Minä en olisi halunnut, että hän menee. Olin toissapäivänä Nanillakin. Siellä huomasin, miten paljon olen muuttunut tässä kahden kuukauden aikana. Tunsin oloni epämukavaksi. Tuntui siltä, että puhuin liian paljon itsestäni ja omista asioistani, ja kun kysyin Nanilta jostain hänelle tapahtuneesta, se kuulosti minusta sellaiselta kuin olisin väkisin yrittänyt keksiä jotain small talkattavaa. Minua oikeasti kyllä kiinnosti, mutta en osannut kysyä mitään ilman että se vaikutti jotenkin typerältä.

Nan pyyteli anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt sähköpostia niin pitkään aikaan. Sanoin, ettei se haitannut. Mutta samalla minusta tuntui pahalta. Minusta tuntui pahalta siellä hänen luonaan, koska minusta tuntui, että en ole lainkaan tärkeä osa hänen elämäänsä. Hänellä on kirjahyllynsä päällä paljon valokuvia. Pääasiassa kavereistaan. Minusta siellä ei ollut yhtään kuvaa. Ja hän sanoi, että hän näkee sitä poikaystäväänsä melkein joka päivä – lomallakin.

Ei sillä, että minulla olisi jotain hänen poikaystäväänsä vastaan, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi seurustelusuhteesta pitää tulla koko elämä. Joo, varmaan en vain ymmärrä sitä, koska en ole koskaan kokenut sellaista, mutta kuitenkin. Nanilla on aikaa nähdä poikaystäväänsä lomallakin kuutena päivänä viikossa, mutta hänellä ei ollut aikaa moneen kuukauteen lähettää minulle sähköpostia. Eikä tekstiviestiä. Näin hänet viimeksi monta kuukautta sitten.

Yleensä juttelu hänen kanssaan on tuntunut aina niin kauhean hyvältä, mutta tällä kertaa ei. Tuli muutamia hiljaisia hetkiä, kun minä en osannut sanoa mitään ja minusta se tuntui epämiellyttävältä. Mainitsin Nanille kylläkin tästä kunnostani ja lääkkeistä ja lääkärikäynneistä. Nan sanoi sitten, että jos hän olisi lääkäri, niin hän veikkaisi, että se minun tilani on psykologinen. Joko hän sitten poimi minun sanoistani ja eleistäni ne tärkeimmät pointit onnistuneesti tai sitten hän tuntee minut paremmin kuin ajattelinkaan – siis myös tämän synkemmän puoleni.

Minulla on kuitenkin niin yksinäinen olo. Tyhjä ja yksinäinen olo. Olen lopettanut syömisen taas. Paitsi siis sen osalta, mitä äiti melkein väkisin tunkee minuun. Olen laihtunut taas. Pian olen takaisin siinä kunnossa, jossa lähdin Kuopiosta.

Nan kylläkin toi esille pointin, jota minä en ole tullut lainkaan ajatelleeksi. Olen täälläkin valittanut, että ne lääkkeet eivät toimi ja että en huomaa mitään mainittavaa eroa entiseen. Nan sitten sanoi siihen, että ehkä ne lääkkeet ovatkin vaikuttaneet, kun enhän minä voi tietää, miten paljon se tilani olisi huonontunut entisestään, jos niitä lääkkeitä ei olisi ollut. Minulla ei ole tullut tuo edes mieleen. Aikaisemmin kyllä tosiaan valitin, miten olen entistä väsyneempi ja miten se olo pahenee jatkuvasti. Nyt olen sen sijaan valittanut, että en huomaa muutosta olossani. Ei siis muutosta pahempaankaan. Että kai se ainakin sitten on hyvä?

On niin yksinäinen olo, kun velikin lähti. Ja alle viikko, niin minunkin pitää lähteä. Enkä minä halua. En ole lukenut tenttiin, en jaksa. Minä en vain halua mennä sinne enää ikinä. Minä en jaksa muuttaa. Se on liian raskasta. Ja mitä minä sen jälkeen muka tekisin?

Kävelin Nanilta kotiin. Matkaa on suunnilleen kilometri, ei siis mitenkään kauheasti. Alkumatkasta oli ihan hyvä fiilis. Tuntui jopa siltä, että olisi tehnyt mieli juosta. En ole juossut niin kauhean pitkään aikaan. En kuitenkaan viitsinyt, mikä oli hyvä. Loppumatkasta minua alkoi pyörryttämään kauheasti. Pääsin kotiin ihan uupuneena ja kalpeana. Ei vaikuta siltä, että tuo puoli olisi ainakaan parantunut.

Tänään on ollut kaunis ilma. Nukuin suhteellisen hyvin yöllä (lääkkeen otettuani), mutta on tuntunut heräämisen jälkeen entistä surullisemmalta. Luulisi, että kaunis ilma piristäisi, mutta se saa olon vain surullisemmaksi. Pihalla näyttää melkein keväältä. No, näyttäisi, jos lunta ei olisi niin paljon. Mutta näyttää vähän sellaiselta alkukevään päivältä, kun aurinko paistaa ja lämmittää ja pystyy melkein kuvittelemaan, miten vettä tippuisi räystäältä. Oikeasti ei tipu, koska on suunnilleen kymmenen astetta pakkasta, mutta sisältähän sitä ei tiedä.

Minä olen aina pitänyt keväästä. Ihan aina. Se on aina tuntunut toiveikkaammalta ja sellaiselta, että ei se mitään, että asiat onkin huonosti, mutta ainakin tulee kevät. Nyt ei tunnu siltä. Minä en halua, että kevät tulee lainkaan. Minä vihaan kevättä. Tyhmä kevät.

Minulla on ikävä häntä. Se on ihan typerää. En ole nähnyt häntä sen Miljoonarockin jälkeen, mutta mikään ei ole muuttunut. Kohta tulee täyteen vuosi siitä, kun hän antoi minulle pakit. Ja tunteeni häntä kohtaan ovat yhä samanlaiset. Minä olen miettinyt sitä paljon, mutta en tykkää puhua tai kirjoittaa siitä. Nanillekin mainitsin NN:stä vain sivulauseessa.

Tuntuu typerältä. Hän antoi pakit, sen olisi pitänyt olla loppu, mutta tunteeni häntä kohtaan vain jatkuvat ja jatkuvat. En halua sanoa Nanille, en halua puhua hänelle NN:stä, koska pelkään, että hän pitäisi minua outona ja pakkomielteisenä. En halua sanoa asiasta täälläkään, koska pelkään täsmälleen samaa. Minä itsekin miettiessäni asiaa mietin, että mikä minussa on vikana, kun tunteet häntä kohtaan eivät laimene tai katoa.

Ja koska tunnen edelleen häntä kohtaan, mutta hän ei selkeästikään tunne minua kohtaan mitään erityistä, niin siitä tulee loogisesti johtopäätöksenä ajatus, että minähän elän sitten koko loppuelämäni yksin. Se tuntuu epäkivalta. Ei minulla ole ollut koskaan mitään erityistä tarvetta pariutua, mutta nykyään se tuntuu olevan entistä enemmän jotain, mitä muu maailma minulta odottaa.

Nyt Nan seurustelee, on seurustellut kohta vuoden. Kun olin hänen luonaan, hän kertoi yhden entisen luokkatoverini häistä, joissa hän oli ollut uutena vuotena. Keskusteltiin neiti AK:sta, joka on edelleen kihloissa ja asuu yhdessä kihlattunsa kanssa Kuopiossa. Ja T. Toukasta, joka on Nanin poikaystävän kaveri, ja joka asuu myös yhdessä tyttöystävänsä kanssa.

Tulee taas sellainen fiilis, että kaikki muut, paitsi minä. Enkä ole koskaan seurustellutkaan. Kukaan ei ole koskaan halunnut seurustella minun kanssani. Ja siellä lääkärissäkin se nainen kysyi, että seurustelenko. Sitten kun sanoin, että en, niin hän vastasi sillä tavalla, mitä kaikki vastaavat aina tuon jälkeen: ”No ei kannata hermoilla, kyllä sinä ehdit vielä.” Siitä tulee kyllä aivan päinvastainen tunne. Jos kerran ehdin vielä, niin miksi hitossa se pitää sanoa joka välissä?

Ärsyttää. Ja on surullinen olo. Päätäkin särkee. Tänään menee viimeinen onnellisuuspillerin puolikas. Saa nähdä sitten, että mitä sen jälkeen. Varmaan jotain todella kivaa. Ja sitten kun todennäköisesti minulle kuitenkin määrätään niitä sitten lisää, niin tuleeko siitä aloittamisesta sitten taas ne järkyttävät haittavaikutukset kuten aivan alussakin? No, saapahan nähdä sitten. Tuleepahan testattua sitäkin, että mitä tapahtuu, jos jättää kuukauden käytön jälkeen masennuslääkkeet pois.

Neljän päivän päästä muutan takaisin sinne kidutuslandiaan. Jee, halkean riemusta pelkästään ajatellessani sitä.