"Moikka, anteeks etten vastannu, stressasin ja juttelin yhen kaverin kanssa kunnes pitikin jo lähteä. Ei oo mitään hätää, kirjottelen sulle huomenna jotain. Toivottavasti sait nukuttua etkä liikaa stressanu mistään. Kaikki on ok."

***

Yleensä ei ole kyllä tapanani lainata suoraan muiden viestejä, mutta nyt oli pakko lainata tuo Thomasin aamuyöllä laittama viesti. Fiilis on nyt sellainen kuin Taru Sormusten Herrasta -leffassa, siinä ensimmäisessä, kun tyypit ovat Moriassa ja Pippin sitten tiputtaa sen luurankotyypin sankoineen sinne kaivoon. Siinä on se kauhea kohta, kun kaikki ovat hiljaa ja kuuntelevat ja odottavat kauhuissaan, mitä tapahtuu, kun se hemmetin sanko kolahtelee sinne kaivon seiniin. Sitten Boromir lopulta huokaisee hiljaa helpotuksesta ihan ääneenkin, kun mitään ei tapahdukaan.

"Fool of a Took! Throw yourself in next time and rid us of your stupidity!"

Vitsit että on helpottunut olo. Näin ei ole varmaan ikinä käynyt, kun aina kun on tullut joku riita, jossa toinen on sanonut niin ilkeästi, että se on sattunut ihan hemmetisti, niin ne kaveruussuhteet ovat sitten aina enemmän tai vähemmän loppuneet siihen. No, nyt tyyppi ainakin tietää tunteistani häntä kohtaan, mikäli huomasi lukea sen kommenttini sen kaiken keskellä, mutta mitään ei ole sen jälkeen aiheesta sanonut, niin jos ei sanokaan mitään, jatkan kaverilinjalla.

Tänään olin päiväkeskuksessa ja oli ensimmäinen poliklinikkakäynti puoleen vuoteen samalla tyypillä. Yritin sitten summata sitä 6kk aikana tapahtunutta ja sanoa, että nyt on mennyt vähän huonommin, mutta sitten yhtäkkiä se tyyppi sanoi tällaisen kommentin:

"Mä olen ihan hämmentynyt siitä, miten paljon sä olet mennyt eteenpäin, on ihan vaikea uskoa! Sun silmiin on tullut elämää! Johtuu varmaan lähinnä siitä vertaistuesta ja yhteisöstä siellä päiväsairaalassa, selkeästi sillä on ollut ihan valtava merkitys sulle!"

Sanoi sitten vielä toiseen kertaan tuon, kesken jonkun selostukseni, että sun silmiin on tullut elämää. Ihan kiva kuulla, kun itse tuntuu, että junnaan vain paikallani. Lisäksi hän sanoi, että minun pitäisi kokeilla nyrkkeilyä. Sanoi yhden mielenterveyskuntoutujien tuetun kuntosalin, jossa on nyrkkeilysäkki ja lupasi ottaa selvää, että voiko sinne mennä hakkaamaan sitä säkkiä niin että kukaan ei sitten ole siinä vieressä katsomassa tai tekemässä jotain omaansa. Kuulemma terveyteni takia tarvitsisin jonkun keinon purkaa vihaa, vaikka sitten olla välillä ei-niin-rakentava, sillä suuri ongelma minulle vaikutti olevan se, että vaadin itseltäni niin paljon, enkä hyväksy inhimillisiä tunteitani, kuten vihaa ja kostonhalua, vaan yksinkertaisesti kiellän ne itseltäni kokonaan, jolloin ne eivät tule käsitellyiksi.

Päiväkeskuksessa sain yhden opettamaan minulle Nintendo Wiin käyttöä. Olin ihan surkea, en oikein vain osannut. Siinä se tyyppi laittoi minulle itse asiassa nyrkkeilymatsin ja otteli minua vastaan ja jotenkin satumaisesti minä hakkasin tämän tyypin ihan totaalisesti ja voitin koko matsin! Tyyppi vain sanoi siihen, että ei tiennyt, miten siinä kävi niin. Vitsit oli hyvä fiilis. Sen sijaan tenniksen hävisin häntä vastaan sitä ennen, eikä tyyppi enää tuon nyrkkeilytyrmäyksen jälkeen halunnut pelata kanssani. No, pelasin sitten itsekseni.

Lopulta tämä yksi tyyppi, Leevi, tuli siihen ja sanoi, että ihan itseksesikö pelaat. Sanoin, että joo, ja kysyin, että haluaisiko hän tulla mukaan. Siihen hän sanoi, että ei ehdi. Pelasin sitten varmaan jotain 10 minuuttia, minkä jälkeen suljin Wiin ja menin soittamaan pianolla parit kappaleet. Sitten kun palasin, oli tämä Leevi pelaamassa Wiillä jonkun muun kanssa. Vähän ärsyttää tuo tyyppi. Lisäksi Jaska kävi tänään tutustumassa paikkaan.

Hitto kun en nyt tiedä, miten suhtautua Jaskaan. Tai Thomasiin. Sentään nyt on parempi fiilis, kun ei tunnu enää, että olisin pilannut kaiken ja Thomas vihaisi minua ja kaikki muutkin vihaisivat minua, koska olin pilannut ne yhteiset lauantait kaikilta. Saa nähdä mitä Thomas sanoo, sentään ei ilkeillyt taas. Hitto, kunpa sanoisi mitä tahansa siitä ihastus-ilmoituksestani, niin tietäisin, että homma on joko kokonaan ohi ja tyyppi ei tunne mitään kaveruutta enempää tai sitten antaisi toivoa. Ja minulta on niin typerää toivoa taas tuollaista, mutta en vain voi uskoa, että tyyppi ei olisi koskaan tuntenut minua kohtaan mitään. Eerokin sanoi miehenä minulle kun kolmestaan Natalian kanssa aiheesta juteltiin, että jos mies kutsuu yöksi kylään, niin kyllä se on myös ihastunut. Ja se Thomasin kommentti siitä, että ei "esim. halua kenenkään meidän kanssa seurustella", oli aika tyly, kun siihen liittyi se alku, että oot oikeassa, te ette vain riitä mulle. En tiedä, ehkä tyyppi jotenkin hajosi kanssa.

Huomenna pitäisi nähdä tätä yhtä osastolaista naista, joten pitäisi saada kämppä siihen mennessä kuntoon, mikä tuntuu ihan valtavalta projektilta, mutta pakko kai lopultakin siivota.

Selkeimpänä ja konkreettisimpana ongelmana on nyt taas ruokahalun katoaminen. Viimeisen kolmen vuorokauden aikana en ole saanut alas paljon mitään. Sunnuntaina sain pakotettua itseni syömään kolme omenaa. Eilen lämmitin kaksi karjalanpiirakkaa ja voitelin ne, mutta vain juuri ja juuri sain ne alas, kun pakotin itseni. Illalla keitin itselleni teetä hunajalla, sellaisen normaalin kahden kupin satsin, mutta sain vain puoli kupillista alas. Tänään söin päiväkeskuksessa sentään kulhollisen maissihiutaleita maidolla, kupillisen kaakaota ja hieman salaattia, minkä lisäksi kävin karkkikaupassa ja olen nyt yrittänyt sitä kautta saada kaloreita kehooni, mutta sekin on vaikeaa.

Enkä suostunut näyttämään viimeisintä arpeani tälle psyk. tyypille. Hän sentään kysyi asiasta. Keskustelu meni jotakuinkin näin ja se on oikeasti ainoa tapa, jolla minut saa asiasta sanomaan:

Psyk.nainen: "Onko sulla ollut miten muuten viime aikoina itsetuhoisia ajatuksia?"
Amia: "No joo, oikeastaan aika paljonkin viimeisen kuukauden aikana kun vertaa aikaisempaan."
Psyk. nainen: "Onko sitten ollut sellaisia ajatuksia, että vahingoittaisit itseäsi?"
Amia: "Joo, silloin tällöin."
Psyk. nainen: "Onko ihan tehnyt mieli vahingoittaa itseä?"
Amia: "Joo, pari kertaa."
Psyk. nainen: "Ootko ihan vahingoittanutkin?"
Amia: "Joo, kerran."

Sitten tuli taas lisäkysymyksiä, että miten ja koska ja voisitko näyttää, jne. En voinut edes katsoa siihen naiseen, lyhyesti vastasin ja sanoin, että en halua näyttää. Sitä se kysyi varmaan jotain kymmenen kertaa, että näyttäisitkö kuitenkin, mutta aina sanoin, että en. Tuo on sellainen asia, josta minä en vain pysty oikein puhumaan, saati sitten, että näyttäisin jälkiä jollekulle. Paitsi välillä jos olen oikein uskaliaalla päällä, saatan hetkeksi laskea suojaustani niin, että en käytä kaikkea energiaani jäljen kätkemiseen.

Sain nyt sitten tunnepäiväkirjan jota minun tulee pitää seuraavaat 2-3 viikkoa, kunnes on seuraava tapaaminen taas. Ja nyt on ihan pakko ruveta siivoamaan, oikeasti. Olen sanonut siitä vaikka miten monta kertaa ties miten monen viikon ajan - kai pääsiäisestä lähtien, jolloin vaatehuoneen siivous käynnistyi - mutta nyt on pakko pakko pakko!

Mutta se on vielä sanottava, että tajusin vasta eilen, että on itse asiassa olemassa biisi Sentencediltä nimeltä "Cross my heart and hope to die", joka oli se "hieno" ristiriitainen sananparsi, jota mietin joskus kun hajosin silloin vuoden lopusta kun olin vielä töissäkin. Ja on muuten vielä hieno biisi, olenkohan joskus kuullut sen, kun se kuulostaa niin tutulta... No, ehkä laitan sen siivousmusaksi taustalle, mutta nyt on siivottava!