Aamupäivän ja iltapäivän positiivisuus on nyt vähän haihtunut ja on lannistunut olo. Olen saanut tänään luettua vähemmän kuin toivoin, olen tällä hetkellä näköjään 40 sivun saldossa ja tuntuu siltä, että riittää jo, vaikka eilen meni 90 sivua. Sain mietittyä sen Koodariopettaja-suunnitelmankin valmiiksi. Kyllä siinä on vielä paljon avointakin, mutta jossain vaiheessa aion tiivistää sen lähestymisyritykseni ensin kommenttiin siitä, että hänen tuntinsa olivat kivoja ja sen jälkeen vielä lisäyksenä: "Mielellään sua näkis kyllä jatkossakin." Tai jotain. En ole varma verbimuodosta - passiivi tuo jotenkin etäisyyttä ja turvaa minulle, kun taas toisaalta aktiivin ensimmäinen persoona ("Mielelläni näkisin sua kyllä jatkossakin.") on hyvin suorasukainen ja alleviivaa sitä, että MINÄ haluaisin nähdä häntä, vaikka tulee se kyllä epäsuorasti esiin tuossa passiivissakin. Mutta ainakin näin kielitieteilijänä näen siinä merkittävän eron, jota tulee miettiä tarkemmin.

Mutta. Meidän porukan WhatsApp-ryhmässä kyselin taas siitä Endgame-ryhmäkatsomisesta ja kyselin kaikille sopivaa päivää. On ollut niin vaikeaa saada sitä päivää sovittua, kun tuntuu, että heiltä pitää nyhtää väkisin kaikki vastaukset ja jos en tiukkaa niitä, niin sitten asia unohdetaan. No, mutta Korpinkynsi ilmoittikin nyt, että hänelle ei sovikaan se viikonloppu jota oltiin mietitty. Harjoittelupaikkarohmu sanoi, että hänelle ei sovi ehkä sen viikonlopun lauantai ja Kissanainen oli hiljaa. Korpinkynsi sentään ehdotti sitten jotain toista päivää, eli sentään jollain tavalla yritti tulla asiassa vastaan. Harjoittelupaikkarohmu totesi siihen, että hänelle ei se päivä käy, mutta että hän voi jättää sen väliin, kun hän ei ole vielä ehtinyt nähdä sitä edellistäkään (!!!) leffaa. Kissanainen on edelleen hiljaa. Myös yksi viides oli puhunut, että voisi tulla... Mikä ihme hänen koodinimensä oli? Ei luoja, minä olen unohtanut nimetä tämän naisen kokonaan... Ups. No, hän olkoon vaikka Ramona. Niin hän sanoi silloin heti alussa, kun ehdotin tätä yhteistä leffasuunnitelmaa, että häntä kiinnostaa, mutta sen jälkeen hän ei ole sanonut mitään mihinkään ehdotukseen.

Ja minua turhauttaa, kun tämä on niin vaikeaa ja tämä kaikki vaikeus saa oloni tuntumaan siltä, että muita ei oikeasti kiinnosta, että minun tekemäni suunnitelmat tai ehdotukset ovat huonoja ja että sen sijaan että he ehdottaisivat jotain heille sopivaa takaisin, he vain menettävät mielenkiintonsa asian suhteen. Minä siellä yritän ehdottaa yhtä päivää, sitten seuraavaa, sitten sitä seuraavaa, sitten sitä seuraavaa, sitten seuraavaa viikkoa... ja mitä saan vastauksiksi? "Mulle ei sovi se." "Eikä mulle käy tuo." "Mulle ei käy kuin viikonloput." "Mulle ei käy se koko seuraava viikko." NO VITTU SANOKAA SITTEN JOTAIN MIKÄ SOPII!

Tietysti Korpinkynttä lukuunottamatta. Tyypillistä Korpinkynttä, hän vain on jotenkin niin herttainen ja pystyy ottamaan kaikki aina niin hyvin huomioon. Mutta jos muut tekevät oharit, niin haluaako Korpinkynsi lähteä minun kanssani kaksistaan leffaan sen helmikuisen pubi/bussi-episodin jälkeen. Siis kuten Paradise Circus -kirjoituksessa tarkemmin kuvasin, silloin minulla oli jotenkin huono päivä ja jotenkin silloin oli hyvä idea haastaa häntä, että missä vaiheessa hän sanoo "ei". Ja joo, sanoin häntä legendaksi, kysyin tuleeko hän samalla bussilla ja sain kai sadistista tyydytystä siitä, kun siellä bussissa "nelinpaikalle" istuttuani Korpinkynsi pysähtyi hetkeksi ja näytti kuumeisesti pohtivan istuuko minun viereeni vai minua vastapäätä. Ja hän istui lopulta minua vastapäätä. En tietenkään tiedä miksi, mutta jotenkin siinä hetkessä ajattelin sen niin, että hän piti sitä turvallisempana - että hän koki fiksuna pitää minuun hieman etäisyyttä sen kaiken jälkeen. Jotenkin se nolottaa vieläkin, vaikka en sinänsä tehnyt mitään konkreettista, joka olisi ollut ihan avoimen noloa.

Mutta silloin pääni oli sekaisin ja olin väsynyt ja Lester ja Kovaääninen tyyppi vain lähtivät, niin ja kun siihen yhtälöön lisättiin vielä vähän alkoholia, niin sitten minulla olikin jo sellaiset fiilikset, että haista sinä Lester paska, Korpinkynsi ei sano ikinä ei, joten ehkä viettelen sitten hänet. En tiedä näkyikö se jotenkin ulospäin, mutta ainakin hän oli sen illan ajan huomioni keskipiste ja sen hän varmasti huomasi. Yleensä alkoholi ei kauheasti vaikuta minuun, mutta silloin en ollut syönyt mitään koko päivänä. Ja ehkä se alkoholi oli ennemminkin tekosyy sillä hetkellä.

Toki Korpinkynsi kuuli edellisessä yhteishengauksessa, kun kysyin heiltä, että olenko ainut, vai onko heidänkin mielestään Koodariopettaja ihan kuumis. Joten ehkä hän ajattelee, että minusta ei ole enää vaaraa.

Mutta koko paskan fiiliksen pointti on nyt se, että kun lopulta sain ehdotettua tuota yhteisleffailua, se onkin nyt kuivumassa kasaan. Jossain vaiheessa minulle tuli oikeasti sellainen olo, että sanon heille, että harkitsen hyvin vakavasti tekeväni oharit tälle omalle idealleni ja meneväni katsomaan sen leffan vain ensi-iltaan ensimmäiseen näytökseen, kun sitä hommaa ei saada sovittua. Mutta nyt kun muut ovat luovuttamassa sen suhteen, tunnen oloni jotenkin torjutuksi.

Tiedän, että se on jotenkin tyhmää, mutta tuo koko juttu saa oloni tuntumaan siltä, että minussa on jotain vikaa. Että minun seurani kelpaa vain silloin, jos onnistun tarjoilemaan heille valmiin paketin, joka sopii heille täydellisesti: oikea leffa, oikea päivä, oikea kellonaika, oikea salityyppi... Jos paketissa on jotain, mikä ei sovi heille ihan justiinsa, niin sitten minun on korjattava pakettia ja tarjoiltava heille toinen ehdotus. Jos taas en pysty tarjoilemaan tällaista täydellistä pakettia juuri heille, niin sitten he voivat olla vain vastaamatta enää lainkaan.

Eli tässä ei ole kyse vain tästä yhdestä typerästä leffasta, vaan siitä, että koen itseni jotenkin vääränlaiseksi. Lesterkään ei tarttunut siihen eiliseen tilaisuuteen jatkaa keskustelua kanssani jostain uudesta aiheesta. Ja Koodariopettaja hyväksyi LinkedIn-pyyntöni, mutta... niin no, mitä muuta hän olisi voinut tehdäkään? Se oli vain jotenkin niin antikliimaksi, kun vaikka tavallaan pystyin jollain tavalla osoittamaan sillä pyynnön lähettämisellä, että hän tuli minun mieleeni tänään ja se hymiön lisääminen siihen on myös tavallaan viesti, mutta vaikka sillä olisikin ollut jokin merkitys hänelle, minulle se on tässä hetkessä ihan se ja sama, koska minulla ei ole mitään keinoa saada tietoa siitä, mitä hän sillä hetkellä ajatteli - vai ajatteliko mitään. Yliajattelin tämänkin, mutta ihan sama.

Tekee mieli kuunnella taas Paradise Circusia. Muuten biisi on hyvin keskinkertainen, minun mielestäni siis, mutta rakastan sitä kohtaa: "Look at her wear the smile like a flame. She will love you like a fly will never love you again." En ole ihan varma, mikä siinä on niin upeaa, mutta se vetää minua puoleensa kuin... äh, mikä on sopiva sanonta "moth to a flame" -sanonnalle? Mutta siinä on jotain synkkää, joka vetää minua puoleensa. Kai se on tavallaan se pelkoni, että muut kokevat niin, että muut ovat sellaisia, että heidän rakkautensa on niin kuin kärpäsen rakkautta: voi sanoa "ikuisesti", koska huomenna se ikuisuus on jo ohi.

Toisaalta, minä olen se, joka sitä rakkautta meidän porukalle osoittaa - minä olen se, joka pukeutuu hymyyn joka on niin kuin liekki. Ehkä minä olen se, joka kykenee rakastamaan vain kuin kärpänen, koska eiväthän minulle kuinakin hetkinä tärkeitä olleet ihmiset ole kauheasti minun elämässäni pysyneet. Ovathan rotatkin lemmikkeinä sen osoitus: rakastan niitä nyt, koska hetken kuluttua ne eivät enää ole täällä. Ja aina välillä mielessäni pyörii ajatus, että vain muuttaisin jonnekin ihan muualle ja aloittaisin kokoaan alusta. Kukaan ei tietäisi kuka olen joskus ollut, voisin pyyhkiä tämän kaupungin jakson pois mielestäni yhtä hyvin kuin kaikki muut aikaisemmatkin jaksot. Joten onko edes realistista pelätä, että muiden rakkaus loppuu, kun minä olen se, joka miettii koko ajan pakenemista.

Tälläkin hetkellä, sillä nyt tuntuu taas, siltä, että en selkeästikään ole päässyt tarpeeksi kauas niistä aikaisemmista murheistani. Hmm, voinko lainata itseäni? Ilmeisesti tämä sama asia on vaivannut minua aikaisemminkin, kun olen kirjoittanut siitä katkelman sitä tarinaa varten, jota kirjoitan pakonomaisesti uudestaan ja uudestaan.

***

"If you want to lose somebody, all you have to do is to move to the other side of the metropolis and the chances are you'll never see them again. But if you can go anywhere... anytime... you could literally start a new life every morning for the rest of your days."
   "A new life", I repeated.
   "Well, it's basically what you did", S said and gave us a friendly smile.
   "Well, no, not really. We are all still together. We are still the same", Arrow controverted.
   "Exactly", G said suddenly, "wherever you go, you're still the same."