Vaihteeksi oli periaatteessa todella hyvä päivä, joka kylläkin osoitti, että itsetunnossani oikeasti on paljonkin parantamisen varaa vielä.

Toissapäivänä, siis sunnuntaina, kasasin kokoon rottien "lemmenmajan", eli poikashäkin, johon laitoin Sisin ja Chaplinin, kun parin viikon yrittämisestä huolimatta mitään näiden kahden välillä ollut tapahtunut. Eilen, kun oli toinen ilta pariskunnalle yhteisessä kämpässä, Sisi oli ihan selvästi kiimassa ja vaikka Chaplin oli aluksi niin kovin kiinnostunut syömisestä ja turkkinsa pesemisestä, elän toivossa, että kaikki on sujunut onnistuneesti ja Chaplinin osa on hoidettu. Mikäli näin on, niin nyt on korkeintaan 22 päivää rotanpoikasiin! Olen ihan innoissani ja tuputan Sisille kaikkea terveellistä herkkua koko ajan.

Erica on myös tämän edellisen kirjoituksen jälkeen synnyttänyt ja heillä on nyt pieni poikavauva. Hän oli itse asiassa ainoa tuttu, jonka voin oikeasti sanoa tuntevanituntevani, joka on saanut lapsen. Olen jotenkin osunut sellaiseen sukuun ja sosiaaliseen tilanteeseen, että minulla ei ole mitään kokemusta vauvoista, enkä ole koskaan edes pidellyt vauvaa/lasta. En myöskään ole kokenut kenenkään läheisen kuolemaa niin, että muistaisin siitä jotain.

Tänään oli taas feissausta ja olin jotakuinkin kauhuissani. Vaikka minulla on mennyt ihan kohtalaisesti, olen ollut huolissani, että osaanko minä sittenkään oikeasti tätä työtä niin hyvin, että kehtaan jatkaa. Tänään oli vuoro ensimmäistä kertaa kuukausiin Markuksen kanssa ja vaikka tulemme ihan hyvin toimeen, niin välillä hän ärsyttää minua niin paljon. Tänäänkin varmaan neljä tai viisi kertaa vuoron aikana hän puhui puhelimeensa yhteen menoon yli kymmenen minuuttia. Sen lisäksi oli myös "pakollinen" tupakkatauko, jonka aikana istuttiin molemmat rauhassa ja juteltiin jotain samalla kun hän poltti tupakan. Minä en polta edelleenkään, mutta itse asiassa pidän todella paljon tupakkatauoista.

En tehnyt mitään erilailla tänään, mutta minulla oli mielettömän hyvä päivä. Tosiaan kun tavoite on 20 euroa vuoron aikana, niin aikaisemmin olen saanut jotain kymppiä tai vähän reilua. Tänään minä sain yhteensä 44 euroa. Todella harvassa ovat kerrat, kun joku saa yli tuplasti tavoitteen, joten minun pitäisi olla ylpeä.

Tavallaan olenkin ylpeä, mutta sen voittaa pettymyksen tunne vuoron yleisestä sujumisesta. Tuo 44 euroa oli myös koko tiimin tulos, sillä Markus jäi nollille. Totta puhuen en periaatteessa liiemmin ihmettele sitä, sillä hänen panoksensa oli aika vähäinen. Vuoro lopetettiinkin etuajassa, lähinnä koska Markusta ei kiinnostanut tehdä töitä enää enempää. Kuulin myös pariin otteeseen, miten hän esitti asiansa ovella. Hän sanoi vain, että olen tästä järjestöstä, tunnetteko järjestöä. Siihen kun hän sitten sai sen yleisimmän vastauksen, että vähän joo, mutta en ole oikein kiinnostunut osallistumaan, hän sanoi vain, että okei ja lähti pois. Kaikki sanovat noin, eikä sillä saa lappuja kuin älyttömällä tuurilla.

Sitten oli vielä se Markuksen yleinen huono asenne. Hänellä lähti kyllä hyvin käyntiin tämä syksy ja silloin hän oli se, joka sai yhden vuoron aikana 40 euroa, mutta nyt minun piti koko ajan tsempata, että nyt hyvällä asenteella, kyllä niitä lappuja tulee, käydään nyt vielä vaikka tuosta nuo talot, jne. Sinänsä se ei ole minun tehtäväni, koska en ole tiiminvetäjä. Minä olin kuitenkin se, joka lähti muista töistä puoli tuntia aikaisemmin, koska minun piti hakea kartat keskustasta Juulialta ja siltä ex-feissarilta, jonka kanssa hän seurustelee. Minä todella pidin hänestä, mutta huomasin, että minä en vain osaa suhtautua samaa sukupuolta oleviin pareihin. Minä kannatan ehdottomasti heidän oikeuksiaan, mutta käytännössä en tiedä vain, miten minun pitäisi suhtautua.

Me tehtiin sen ex-feissarin kanssa paljon kaksistaan töitä ja pidettiin kesän kuumimpaan aikaan ns. "ylimääräisiä" taukoja, eli istuttiin vain hetkeksi alas ja juteltiin ja sellaista. Se oli todella kivaa. Nyt kuitenkin sitten pelkään, että jos suhtautuisin samalla lailla häneen, Juulia voisi ottaa sen minun puoleltani niin, että hän ajattelisi, että yritän iskeä hänen tyttöystäväänsä, jonka kanssa hän on muuttamassa yhteen. Tiedän, ettei se toimi niin, mutta taas on pakko paljastaa, että nämä kaksi tyyppiä ovat ensimmäiset ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, jotka ovat homoseksuaaleja. Olen kai tyypillinen pienessä kunnassa kasvanut, kun en tiedä mitään mistään, vaan olen esimerkiksi tällaisten asioiden suhteen ihan hukassa.

Kuitenkin, minä olin se, joka haki kartat, vaikka Markus ei tee muuta kuin on kotona ja tulee suoraan sinne, missä sitä työtä tehdään, eli esimerkiksi verrattuna siihen, että minä olisin vain ilmestynyt feissauspaikalle ja joku muu olisi hoitanut nämä asiat, minä jouduin käyttämään 45 minuuttia ylimääräistä. Ensin piti mennä työpaikalta keskustaan, missä meni n. 15 minuuttia. Siellä sain kartat ja ohjeet ja neuvot, yms. minkä jälkeen piti lähteä oikealle alueelle. Sattumalta tämä alue on siellä suunnassa kuin työpaikkani, eli piti lähteä bussilla takaisin sinne, mistä olin tullut. Bussia jouduin odottamaan melkein vartin, sillä edellinen oli ehtinyt lähteä juuri ohjeiden antamisen aikana. Sitten olin ruuhka-aikaan ruuhkabussissa, mistä meni n. 20 minuuttia päästä siihen kohtaan, josta olisin ilman ylimääräistä kierrosta noussut vasta bussiin.

Minä huolehdin kartoista ja siitä, mitä aluetta me käytiin, mikä ei ollut ongelma, koska väitän olevani todella hyvä karttojen kanssa ja jopa nautin siitä, että saan tavallaan vastuuta, mutta sellaisessa muodossa, että pystyn suoriutumaan siitä hyvin. Ongelma oli tosiaan se Markuksen asenne. Kun oltiin käyty kaikki omakotitalot, oli suunnilleen tunti aikaa ja sanoin sitten, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kerrostalot. Siinä kohtaa Markus aloitti sellaisen vääntämisen ja vetkuttamisen, että teki mieli avautua, että et ole saanut mitään aikaiseksi tänään, joten sulla ei ainakaan ole varaa olla kranttu sen suhteen että kaikki talot ei kelpaa. Minä sain siitä ainoasta kerrostalosta, jonka kävin, vielä kymmenen euroa, jota ilman tiimin tavoite olisi jäänyt täyttymättä. Sen jälkeen oli tarkoitus jatkaa seuraaviin kerrostaloihin, mutta Markus käveli vain niiden ohi ihan kuin olisi sovittu, että niihin ei mennä. Tällaisissa tilanteissa olen heikoilla. Minun pitäisi osata laittaa vastaan ja sanoa Markukselle vaikka vähän ankaramminkin, että ei voida kulkea ohi, jonkun on kuitenkin pakko käydä ne.

Lisäksi Juulia sanoi kartat minulle antaessaan, että edellinen viikko oli mennyt hyvin ja tiimitulos oli huomattavasti tavoitetta parempi, joka on sekin jo yleensä vaikea tavoittaa. Tänään meni siis yleisellä tasolla ajatellen hyvin, mutta minua vain vaivaa edelleen, että se olisi voinut mennä paremminkin. Jos olisin näyttänyt Markukselle, että nyt tehdään töitä eikä leikitä kännykällä, yms. tulos olisi voinut olla vielä huomattavasti parempi. Tietysti tällaisissa korkeissa tuloksissa mitä minä sain tänään, on aina mukana sitä tuuria, että kuka menee mihinkäkin taloon, mutta kyllä jos toinen saa 44 euroa ja toinen ei yhtään mitään, on silloin yleensä näiden työntekijöiden välillä muutakin eroa kuin pelkästään tuuri.

Siis muuten päivä olisi voinut olla ihan loistava ja minun pitäisi olla tyytyväinen itseeni ja iloita siitä, että selkeästi tässä on todiste siitä, että olen hyvä feissari, mutta jotenkin käännän sen taas niin, että koen, että tämän päivän tulos oli paljolti tuurista kiinni pikemmin kuin taidoista. Kyllä kun ajattelen loogisesti, tiedän, että saamastani neljästä lapusta kolme olisi voinut jäädä saamatta, jos en olisi osannut puhua heitä ympäri, sillä vain yksi tänään oli heti alusta lähtien positiivisella mielin lähtemässä mukaan. Jotenkin se vain tuntui niin helpolta saada niitä lappuja, että kyseenalaistan koko jutun, että miten näin voi käydä, kun välillä minulla menee niin huonosti. Lisäksi tunnen oloni todella syylliseksi siitä, että en pakottanut Markusta töihin. Tavallaan minun olisi pitänyt ottaa vastuu siitä tiimistä, kun Markus ei sitä ottanut ja pitää huoli siitä, että me tehdään kaikkemme sinne loppuun asti.

Kello on taas PALJON ja huomenna herääminen on taatusti todella hankalaa. Puhelintöissä on ollut parempi fiilis tällä viikolla, vaikka viimeksi tänään sain kuunnella huutoa puhelimitse ja koko projektini laitettiin jäihin, kun se kiukustunut haastateltava uhkasi tehdä valituksen paitsi tutkimuksen toimeksiantajista, niin myös meidän haastatteluyrityksestä. Kun menin pomolle sanomaan, niin ensiksi tutkittiin, että olinko minä kenties tehnyt jotain todella pahasti väärin. Eli periaatteessa tuollaisessa tilanteessa voi olla helpompi laittaa työntekijän viaksi, jolloin päästäisiin helpommalla valitustapauksessa, kun saataisiin joku syntipukki, mutta suurempaa vahinkoa ei pääse tapahtumaan.

Jotenkin silloin tunsin oloni ylpeäksi, kun en edes pelännyt omasta puolestani, koska vaikka se työ on todella epävarma ja toiminta ajoittain vähintäänkin epäilyttävää, niin olin varma, ettei minua irtisanottaisi. Teen työni hyvin ja sillä lailla kuin on ohjeistettu, joten on todella epätodennäköistä, että jokin ongelma johtuisi nimenomaan minun toiminnastani. Ainoa, mihin myönnän olevani syyllinen, on se, että välillä en ilmoita poissaolojani tarpeeksi ajoissa ja en tee töitä 100% jokaisena minuuttina. Plus välillä saatan tulla viitisen minuuttia myöhässä tai muuta, mutta periaatteessa se ensimmäinen tunti töissä on kuitenkin sitä, että tilanteet katsastetaan, ihmiset juoruavat keittiössä tai muuta vastaavaa, joten aloitan työt ihan samaan aikaan kuin muutkin. Lisäksi kyllä korvaan niitä viiden tai kymmenen minuutin myöhästymisiä tekemällä ylitöitä ilman että merkitsen sitä mihinkään.

Siis periaatteessa tiedän, että olen hyvä työntekijä ja että minun tulisi olla jopa ylpeä tavastani tehdä töitä ja etenkin tämän päivän tuloksesta feissatessa, mutta jotenkin tapanani on unohtaa ne hyvät päivät ja kokemukset ja kuitata ne vain ohimennen tuurina tai muuna, mutta huonosti menneet päivät otan itseeni ajoittain todella raskaasti.

Koulu on hienoa, vaikka se viekin tällä viikolla jopa n. 6 tuntia aikaa, jota ei muutenkaan niin kauheasti ole. Olen ryhmän nuorin, selkeästi, mutta tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Lisäksi se opiskelupuoli on piristävää, kun työt on sellaista, että periaatteessa mitä vähemmän ajattelee, sitä parempi.

Josko nyt sitten lopettaisi vihdoin tämän kirjoittamisen.