Olen onnistunut rikkomaan polveni jotenkin. Tyhmyyksissäni kylläkin, joten ei voi oikein syyttää kuin itseään. Jo tuossa edellisessä kirjoituksessa sanoin, että polveni oli kipeä, mutta lähdin siitä huolimatta juoksemaan. Arvelin myös, että seuraavana päivänä se olisi luultavasti kipeämpi. Ja näin kävi. Se oli kuitenkin yllättävän paljon pahempi, joten käveleminen oli vaikeaa.

Eilen sitten polvi oli jo vähän parempi, mutta ajattelin silti ottaa rauhallisesti. Keskiviikko on kuitenkin lyhyempi päivä osastolla, joten minulla oli auto, joten jouduin ajamaan keskustaan ja tappamaan aikaa siellä käveleskellen kaupoista toisiin. Luulin, että se menisi kyllä siitä ihan itsekseen, mutta tänään aamulla kipu oli pahempi kuin kertaakaan aikaisemmin. Polvi on myös turvonnut aika paljon, samoin pohje ja sääri.

No, osastolla sitten tietysti huomattiin, kun kävelin varovaisesti ja kysyivät, että onko se jalkakipuni pahentunut. Sitten kun sanoin puolihuolimattomasti, että joo vähän, ja että joo, on se turvoksissa koko jalka, niin sitten päättivät, että koska tänään oli lääkärin kierto, niin minä ehdottomasti näyttäisin sitä jalkaani sitten. Kauhistuin. Voisi luulla, että olisin ilahtunut, mutta kauhistuin. En siksi, että en olisi halunnut sitä vaivaa tutkittavan, vaan siksi, että minulla oli säärikarvat ajamatta. Kun siis on vielä niin kylmä, että joutuu käyttämään pitkiä housuja joka tapauksessa, niin miksi sitä turhaan koko ajan sheivata. Olin sitten niin kauhuissani, että yritin sanoa, että ei sitä nyt tarvitse näyttää, kyllä se varmaan menee, kun vain otan rauhallisesti.

Menin kuitenkin sitten tapaamaan lääkäriä sen uuden lääkkeen, Doxal, takia. Siitä ei kuitenkaan kysytty paljon mitään, niin ilmeisesti minut huijattiin sinne huoneeseen näyttämään karvaista jalkaani. Tuntui aika kauhealta. Katsoivat sitä jalkaa kuitenkin ja vääntelivät ja tökkivät ja kokeilivat. Sanoivat sitten, että kirjoitetaan lähete keskussairaalaan, koska se jalka on niin paljon turvoksissa ja aika kuumakin. Lähetteessä lukee sitten, että epäillään, että voi olla nivelsiteet katkenneet tai sitten jalassa voi olla veritulppa.

Tuon lähetteen saamisen jälkeen soitin sitten äidille saadakseni vähän mielipidettä siihen, että kannattaisiko minun mennä näyttämään sitä. Äiti oli sitten sitä mieltä, että ehdottomasti. Hätäisesti yritin perustella, että mennään ensin kotiin ja vaikka syödään ja lähdetään sitten uudestaan. Siis pääasiassa siksi, että pääsisin kotiin hankkiutumaan eroon niistä karvoista ennen kuin joutuisin näyttämään sitä enää yhtään kenellekään.

Jotenkin tuntuu tämän ja edellisen kirjoituksen perusteella, että olen jotenkin pinnallinen. Jalka on kyllä kipeä, mutta edelleen ajattelen, että se menee kyllä itsestään. Hieman tietysti huolettaa veritulppapuheet, etenkin kun se kipu on välillä ihan toisaalla kuin aikaisemmin, ja kun ajoittain koko jalkaa särkee reidestä polveen ja pohkeeseen asti.

Ei sitten ilmeisesti tule juoksusta mitään vähään aikaan. Toisaalta jalka rajoittaa kauheasti muutakin toimintaa, etenkin pikkupikku rottien valvomista olohuoneen lattialla. Lattialle on hankala päästä istuutumaan, koska pari kertaa on käynyt niinkin, että tuo kipeä jalka on pettänyt allani. Ja rotat juoksevat välillä niin kovaa, että niiten perässä pitäisi kontata ja ryömiä, jotta ne olisivat edes jotenkin hallinnassani.

Tuntuu, että minä olen joku kauhean heikko ihminen, sellainen ruikuttaja, kun koko ajan pitää rampata sairaalassa milloin minkäkin takia. Mutta toivottavasti tässä polvessa ei nyt ole mitään, mikä uusiutuisi ainakaan, koska siinä tapauksessa sitten saisin luultavasti heittää armeijalle lopulliset hyvästit. Olen kuitenkin aika toiveikas, sillä minulla ei ole siis ikinä koskaan tullut kumpikaan polvi kipeäksi yhtään mistään. Lonkka on kyllä, mutta ei polvi. Tämä voi siis olla pelkästään joku revähdys esimerkiksi siitä, kun harjoittelin sitä korkokenkäkävelyä ja muutamaan otteeseen meinasin kaatua ja horjahtelin ja tein kaikkeni, jotta en kaatuisi. Ja sitten tosi fiksusti päätin tuollaisen päätteeksi vielä lähteä juoksemaan. Joo ei.