Vaihteeksi kamalan väsynyt olo, kun eilen tuli seurattua vaalien ääntenlaskentaa. Vaikka olen yleensä vaalien aikaan aina todella kiinnostunut politiikasta ja väittelen netissä ihmisten kanssa, niin näin vaalien jälkeen mielenkiinto katoaa melkein kokonaan. Tuntuu, että vaikka vaaleissa tapahtuisi mitä, ei mikään muutu. Periaatteessa kaikki ajaa samaa asiaa vain hienoisilla vivahde-eroilla, joten minulle on melkeimpä se ja sama, ketä siellä istuu. Ja jotenkin lannistavaa, kun kertaakaan se, jota itse olen äänestänyt, ei ole saanut tarpeeksi ääniä.

Hajosin vaihteeksi töissä lauantaina. Olin kadulla feissaamassa ja oikeasti todella tykkäisin siitä, jos saisin yhtään mitään aikaan. Tämä oli jo toinen katuvuoro minulla ja en saanut taaskaan yhtään lahjoitusta. Tiimitavoite tuli kuitenkin täyteen, sillä ne kaksi muuta saivat reilusti yli oman tavoitteensa. Siellä oli se laiha 16-vuotias Juuliakin ja tuntui että olisi kääntänyt veistä haavassa, kun valitteli lopussa, että kuinka voi käydä niin huono tuuri, että saa vain sen minimisumman kokoisia lappuja. Ja kun minä en saanut mitään, niin oli tosi paska fiilis. Lisäksi kun Juulia valitteli sitäkin, että voi kun hänen keräysprosenttinsa ei laskisi liikaa tai hän ei pääsisi mukaan matkoille muille paikkakunnille feissaamaan. Siihen on joku raja ja minulla ei ole mitään pelkoa, että ikinä pääsisin sellaiseen mukaan, kun olen niin surkea.

Olo tuntui siis aivan kauhealta. Olin yrittänyt tehdä kaikkeni etenkin tauon jälkeen ja pistin peliin kaiken energiani. Silti melkein kukaan ei edes pysähtynyt, muutamat sanoivat vain, että ovat jo äänestäneet, joten sitten piti tuskailla sitäkin. Osa ihmisistä lähinnä naureskeli minulle. Ne jotka pysähtyivät, tuntuivat olevan valmiiksi jo puolustuskannalla ja ottivat asennon, joka viestitti: "Selvä, pysähdyin, nyt ylipuhu mut tai jatkan matkaa." Selitin kaikkea ja yritin olla innokkaan oloinen ja annoin esimerkkejä enkä antanut periksi ensimmäisen ein kohdalla, mutta kaikki pysähtyneet sanoivat lopuksi, että ehkä jatkavat jonkun muun järjestön tukijoina tai että heidän pitää miettiä vielä, tms.

Sitten lopussa en vain enää kestänyt. Kun käveltiin Juulian kanssa sinne lopputapaamispaikalle, en vain voinut pidätellä kyyneliä. Juulia ei sanonut mitään, mutta sitten se kolmas loppujen lopuksi huomasi ja kysyi sitten, onko kaikki hyvin.

Jotenkin vaikka voi kuulostaa typerältä ja kliseiseltä, mutta tuona päivänä tuli taas niin ikävä Lontooseen, kun vaikka se oli niin iso kaupunki ja luulisi, että siellä ihmiset olisivat epäkohteliaita, niin Suomi on ainakin tuhatmiljoonaatriljoona kertaa epäkohteliaampi. Jotenkin sinä päivänä kadulla ihmisiä analysoidessani ja valitessani sopivia pysäytettäviä, varmaan neljännes niistä kaikista, joita yritin lähestyä, olivatkin ulkomaalaisia, eivätkä puhuneet suomea. Suomalaisia toki pysähtyi ja moni sanoi, että on jo lahjoittaja, mutta sitten oli niitäkin, jotka tosiaan naureskelivat minulle tai käyttäytyivät kuin eivät olisi kuulleet tai nähneet minua lainkaan. Sellainen käytös oli mielestäni kaikkein lapsellisinta. Jos joku tulee vastaan kadulla, blokkaa hieman kulkureittiä, tervehtii ja kysyy, että olisiko hetki aikaa, niin voisi vaikka pudistaa päätään, jos ei muuta.

Mukavimmat ihmiset olivat sinä päivänä nuorehko maahanmuuttajamies, jonka feissasin englanniksi ja joka sanoi, että ryhtyy kyllä heti lahjoittajaksi kun hänellä on siihen varaa ja sitten se toinen feissari, joka on siis myös maahanmuuttaja. Tai pikemminkin pakolainen.

Tämä feissari sitten kyseli minulta huolestuneena, että oliko kaikki hyvin ja kun vakuutin itkien että oli, niin hän sitten kyseli lisää, että oliko jotain tapahtunut ja lopulta sitten kysyi, että harmittiko minua niin paljon se, että minulla oli mennyt niin huonosti se päivä. En sitten itkun keskeltä pystynyt sanomaan mitään, mutta nyökkäsin. Hän sitten lohdutti minua ja sanoi kaikkea kivaa, mikä ei kuitenkaan auttanut. Hän sanoi, että kaikilla tulee nollapäiviä ja että koska siitä oli niin pitkä aika kun olin kadulla, niin oli todella epätodennäköistä, että olisin saanut lahjoituksia niin paljon kuin muut. Sitten hän sanoi, että hänelläkin oli ollut sillä viikolla jopa kolme nollapäivää putkeen, vaikka hän oli sentään kokenut katufeissaaja.

Ei mikään oikein lohduttanut, vaikka arvostin kyllä hänen lohduttamisyrityksiään todella paljon. Juulia oli vain vähän matkan päässä ja katsoi muualle. Niin kuin koko feissausryhmä edellisen romahdukseni aikaan.

En vain voi sille mitään, että nytkin tuntuu, että jos en näkisi kauheasti vaivaa pitääkseni itseni kasassa, voisin alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Feissaus vain stressaa minua niin kauheasti tällä hetkellä, kun minulla menee taas vähän huonommin. Otan sen todella raskaasti, koska ilmeisesti olen vain liian tunnollinen edelleen. Muistan todella tarkkaan kaikki tulokset ja jotenkin mielessäni lasken, että jos en jonain päivänä saa tavoitetta täyteen, se siirtyy seuraavalle vuorolle sen kertaisen tavoitteen lisäksi. Ja kun sitä kertyy ja kertyy, niin oloni tulee kauhean syylliseksi ja joudun miettimään, minkä asetan rajaksi sille, että joutuisin irtisanoutumaan, koska kokisin olevani pelkkä taakka koko feissariryhmälle ja tuntisin olevani niin häpeissäni, että en pystyisi katsomaan muita feissareita edes silmiin palkkapäivän jälkeen.

Nina2 ei ole tänään tullut töihin. Informoin asiasta pomolle, joka antoi minulle ohjeita tutkimuksen materiaalien jakamisesta hänen kanssaan, jolloin hän sanoi, että Nina2 tulee tänään töihin vasta klo. 9. Häntä ei ole kuitenkaan näkynyt, vaikka kello lähestyy jo kymmentä. Olin niin toivonut, että hän olisi tullut töihin, niin olisi ollut joku, jolle purkaa tapahtumia. Nina2 selittää usein itse sitä, miten hän reagoi, jos hänellä on töiden suhteen liikaa stressiä: Hän tulee uupuneena kotiin ja itkee suunnilleen koko illan. On mukava, kun on joku sellainen tuttu, joka vaikuttaa täysin järkevältä ja normaalilta, mutta jolla on samantyyppisiä ongelmia liiallisen stressin suhteen.

Yöllä näin unta, että olinkin päässyt Suomen Huippumalli Haussa -kilpailuun. Minusta otettiin kuvia ja olin aivan innoissani.

Tällä viikolla on kaksi feissausvuoroa ja nyt on ihan pakko saada tavoitteita täyteen, kun kerran viime viikon tavoite oli yhteensä kohdallani 60€, mutta sain siitä kokoon vain kymmenyksen, 6€. Feissareiksi on palkattu taas lisää työntekijöitä ja se tarkoittaa sitä, että kaikki eivät automaattisesti jatka, vaan voi olla, että peliin tulevat irtisanomiset, jolloin minä olisin ainakin meistä vanhemmista varmaan ensimmäisenä tulilinjalla. Se ei todellakaan paranna oloani.

Olo on kurja ja itkettää, eikä yhtään huvittaisi tehdä typeriä haastatteluja. Elämä tuntuu taas kurjalta ja tunnen oloni hyvin yksinäiseksi.