Joo, jo toinen kirjoitus yhden päivän sisällä, mutta hei, se ensimmäinen oli niin lyhyt, niin tätä ei voi sanoa edes kunnolla ylikuluttamiseksi.

Minua ärsyttää. Minua ärsyttää ihan käsittämättömästi. Ja taas vaihteeksi se, joka minua ärsyttää, on minun oma äitini. En ollut hänen kanssaan ajamassa tänään missään, mutta hän laukoi vitsin, joka sai minut näkemään niin punaista kuin mahdollista.

Amia: *ottaa ruokaa*<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Äiti: "Hei, Amia, ota maitoa myös."

Amia: "Enkä, ei tällaisella ilmalla voi juoda maitoa." (Tarpeellista taustatietoa: Lämpimällä ilmalla Amia juo ruoan kanssa aina vettä (kuten myös sairaana ollessaan), viileämmällä ilmalla maitoa.)

Äiti: "Jaa, no älä ota sitten, mutta oluttakaan ei anneta!" *ulvoo naurusta* "Tai siis olethan sinä jo 18, mutta ei siltikään anneta!" *ulvoo naurusta kahta kauheammin*

 

Tuosta tuli sellainen, "aha" -olo. Tuon vitsin olisi ymmärtänyt, jos minä olisin jotain seitsemänvuotias, mutta minä olen 18 ja lain mukaan täysin yhtä oikeutettu juomaan alkoholia (ainakin tiettyjä juomia, kuten kyseessä ollutta olutta) kuten äitinikin. Joten tuo äidin reaktio oli jotenkin vain niin törkeän tuntuinen.

 

Okei, minä en ole koskaan juonut alkoholia ja siihen minulla on ollut oikeastaan vain yksi syy: Minulla ei ole koskaan ikinä ollut mitään pienintäkään kiinnostusta tehdä niin. Kerran meillä oli tosin todella kiva huuto-episodi alkoholista äidin kanssa, kun minä olin 14-vuotias. Äiti oli huomauttanut jotain, että oli nähnyt joitain humalaisia teinejä, ja viitannut siihen siten, kuin kaikki maailman humalaiset teinit olisivat pahoja ja tyhmiä koulukiusaajia, jotka ovat samalla nuorisorikollisia. Sitten minä huomautin äidilleni, että sori vain, mutta melkein kaikki kiltit hikipingotkin juovat. Jotenkin se sitten kehittyi ja kehittyi, ja lopulta minä sitten kiljuin äidilleni, että hänen luvallaan ei ollut mitään tekemistä minun juomattomuuteni kanssa: jos haluaisin kännätä joka viikonloppu aivot narikassa, niin minä myöskin tekisin sen ilman että äitini voisi sille yhtään mitään. Äitini puhisi siihen ja sanoi virallisäänellään (hänellä on sellainen), että jos alan viihtyä sellaisissa paikoissa, niin hän hakee minut itse kotiin ja kiertää vaikka koko Suomen tehdäkseen niin.

 

En tietenkään tehnyt mitään, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Jos haluan juoda jotain rentouttavaa ja kivaa, niin juon teetä tai vaikka Coca-Colaa. Eikä minulla ole koskaan ollut mitään ongelmia sekoilla kavereideni kanssa, enkä minä tarvitse siihen alkoholia. Ja nyt sitten oli tuo kommentti, joka sai äitini ulvomaan naurusta vedet silmissä. Hmph.

 

Minusta tuntuu äärettömän epämiellyttävältä ja ärsyttävältä, että minun äitini kohtelee minua kuin pientä lasta. Ajatus, että hän antaisi minun juoda alkoholia, on jotain, mikä saa hänet nauramaan katketakseen. Ja kun viime kesän lopulla Sinkkuelämää tuli mtv3:lta, minä halusin tietysti nähdä sen viimeisen osan, jossa selviäisi kaikki, kun kerran olin katsellut sarjaa silloin tällöin läpi kesän. No, se tuli myöhään illalla ja äitini oli jo nukkumassa, mutta hän tuli sitten unenpöpperössä kysymään puolenvälin aikoihin, että mitä minä oikein katsoin. Täräytin sitten pokkana, että katson Sinkkuelmään viimeistä osaa. Äitini näytti ihan tyrmistyneeltä ja sanoi sitten: "Älä nyt sellaista viitsi katsoa. Siinähän on paljon kaikkea höpsöä, joka ei sovi sinulle."

 

Siis oikeasti! Minä olin 17 vuotta ja katsoin jotain sarjaa, jota Merry oli joskus sanonut katsoneensa äitinsä kanssa ollessaan 12. Ja äitini sanoo, että siinä on "paljon kaikkea höpsöä"? Eh... Ja nyt sitten, kun se tuli koko kesän subtv:ltä (jota meillä ei näy, koska meillä ei ole digiboxia), minä ostin omilla rahoillani kaikki kuusi tuotantokautta DVD:inä. Salaa tietysti. Ja katson niitä vain salaa. Ja se laatikko, jossa ne DVD:t ovat (ihana vaaleanpunainen kenkälaatikon näköinen ^__^), on piilotettu minun huoneeseeni.

 

Jos minun äitini löytäisi sen, niin hän taatusti heittäisi sen pois, koska olisi kauhuissaan siitä, että minä katson sellaista turmiollista ohjelmaa. Tai vaihtoehtoisesti hän tulisi juttelemaan minulle sillä virallisäänellään ja kysyisi, että haluaisinko minä mennä ehkä juttelemaan jollekin kivalle tädille siitä, mitä minä olen katsonut. Hah. Onneksi olen sentään oppinut pitämään varani kaikkien vähänkin kyseenalaisten asioiden suhteen. En ikinä katso edes nauhoitetuista Everwoodeista mitään jaksoja, joissa on jotain "höpsöä", kun äitini on läsnä. Ja kerran viime kesänä, kun olin ajellut sääreni, niin unohdin sheiverin vessaan. Ja äitini löysi sen ja heitti pois. Tuosta vain. Ja kun kysyin häneltä, oliko hän nähnyt sitä, hän totesi heittäneensä sen pois, koska minä en tarvitse "sellaisia hömpötyksiä".

 

Niin, eikä siinä vielä kaikki, sillä silloin kun minulla on tiedätte-kyllä-mitkä-päivät, niin minä teen kaikkeni, jotta äitini ei huomaisi sitä (joskus se menee todella äärimmäisyyksiin: alaselkä kramppaa niin että silmissä melkein pimenee, mutta minä yritän olla kuin ei mitään, jotta kukaan ei vetäisi oikeita johtopäätöksiä). Minun äidilläni on nimittäin ongelmia suhtautua niihin. Se oli joskus viime vuonna, kun hän huomasi sen viimeksi, ja sitten hän tuli nolostellen ja punastellen sanomaan minulle, että siteitä on siellä siinä yhdessä kaapissa ja että niitä ei saanut laittaa wc-pönttöön. Niin, eihän minulla ollut niitä ollutkaan siihen mennessä kuin vaivaiset viisi vuotta joka kuukausi (ja äitini tiesi tämän varsin hyvin, ihan vain selvennyksenä), joten mistäs minä mitään tuollaista tietäisin.

 

Minä en yleensä kirjoita noista asioista, vaikka joskus tuntuisi siltä, että tekisi mielikin. Heh, mistäköhän johtuisi, että ne kaikki vähänkin ihmisruumiiseen liittyvät asiat tuntuvat jotenkin ylinoloilta minulle? Kasvatuksella ei varmaan ainakaan ole mitään tekemistä asian kanssa... Hmph. Tai eivät sillä lailla noloilta, että minua itseäni nolostuttaisi niiden ajatteleminen, mutta minun ei vain tarvitse mainita kenellekään että vaikka ajelen sääreni kesäisin tms. Ja sen sijaan, että kysyisin äidiltäni tai joltain kaveriltani (vaikka on kaikesta tullut Nanin ja C:n kanssa jonkin verran juteltuakin) jotain, minä googletan joitain muiden ihmisten keskusteluja, lueskelen niitä ja hankin tietoni sitä kautta.

 

Tässä on tietysti se ongelma, että äitini pitää minua tämän salailukäytökseni takia aina vain sellaisena pikkutyttönä, jota pitää varjella kaikelta, mikä on hänen mukaan jotenkin turmiollista. Minusta tuntuu, että tästä on kyse siinäkin, että hän neuvoo minua aina autolla ajettaessa. Hän ajattelee, että olen pikkulapsi, enkä tajua tai osaa, vaan että hänen pitää neuvoa minua koko ajan, ja että minä kiellän häntä tekemästä niin vain koska "olen teini ja kaikki teinit kiukuttelevat", kuten hän joskus ilmaisi toisen asian yhteydessä. Joo, periaatteessahan 18-vuotias on vielä teini (eighTEEN), mutta jotenkin minä koen, että tuolla lauseella kaiken käytökseni selittäminen, on jotenkin minua halventavaa.

 

Ja minä minä voin tälle tehdä? En niin yhtään mitään, paitsi tietysti sen, että menisin tyynesti baariin ja tulisin umpikännissä kotiin raahaten jotain miespuolista ihmistä mukanani ja näpelöimällä häntä äitini silmien edessä. Minulla ei ole mitään erityistä kiinnostusta tehdä niin, mutta joskus tuntuu, että se kannattaisi ihan vain siksi, että saisin kauhistettua äitini todellisuuteen. Vaikka toisaalta, jos tekisin niin, niin äitini luultavasti soittaisi heti johonkin ongelmanuorten osastolle ja heittäisi minut pihalle talosta, kun hänelle sanottaisiin, että minulla on ihan lain mukainen oikeus juoda itseni känniin ja harrastaa muita ikärajallisia huvituksia. Hah hah.

 

No joo, en minä nyt tosissani tuollaista harkitse. Joskus vain tuntuu ihan käsittämättömän turhauttavalta, että äitini laukoo tuollaisia kommentteja minusta ja kohtelee minua tuolla lailla. Hänkin joutuu toisaalta sitten kovan paikan eteen, kun minulla on YO-juhlat ja hänen pitäisi antaa minun juoda shampanjaa tervetulotoivotusmaljana.

 

Ja muutenkin minua ärsyttää hieman hänen pakkomielteensä minun elämäni suhteen. Hän on todella loukkaantunut siitä, että en selosta hänelle yliyksityiskohtaisesti kaikkia suunnitelmia tulevaisuuteni suhteen. Ja voisin laittaa Tampereenkin hakupaikkana mustalle listalle ihan vain siksi, että saisin tehtyä hallaa äitini suunnitelmille. Äitini nimittäin suunnittelee jo (katselee ihan aikatauluja netistä ja kaikkea!), että KUN minä menen Tampereen yliopistoon lääkikseen, veljeni voi tulla loma-aikoina asumaan minun luokseni pariksi päiväksi ja minä voin sitten auttaa hänet oikeaan bussiin, joka vie hänet myöhemmin kotiin.

 

En minä halua olla mitenkään itsekäs ja sanoa, että en halua veljeäni minun kotiini, mutta minusta tuntuu turhauttavalta, että äitini ei edes kysy minulta, että mitä mieltä minä olisin, jos tehtäisiin sellainen järjestely. Hän vain täräytti, että joka lomalla veljeni tulee minun tulevaan Tampereen opiskelija-asuntooni yhdeksi yöksi ja sen jälkeen minä autan hänet oikeaan bussiin. Noin vain ihan faktana, joka ei riipu lainkaan siitä, mitä mieltä minä satun asiasta olemaan.

 

Tietysti minä haluan auttaa veljeäni matkustuksen helpottamisessa, mutta tämän asian kanssa minulla ja äidilläni oli aikaisemminkin jo kädenvääntöä. Äitini etsi yhtenä päivänä kaikkien tutun tutun tuttujen osoitteita, jotka saattaisivat asua strategisesti hyvillä paikoilla veljeni auttamiseksi bussiin. Minä sitten kysyin äidiltä, että miksi bussiin, miksei junaan, joka on paljon mukavampi. Äitini sanoi sitten, että minun veljeni ei osaa matkustaa junalla. Noin vain faktana. Siihen minä totesin, että hänet voisi opettaa kulkemaan junalla. Hän vain nauroi minulle. Minä sitten sanoin kovemmalla äänellä, että osasihan minun veljeni kouluaikoinaankin lähteä yksin kotoa aamuisin koulutaksiin ja tulla yksin tyhjään kotiin. Äitini vain tyrmäsi sen sanoen, että se on ihan eri asia.

 

Minun äitini on muutenkin yliholhoava veljeni suhteen. Okei, okei, veljeni on kehitysvammainen ja tarvitsee apua joidenkin asioiden suhteen, mutta äitini menee siinäkin äärimmäisyyksiin. Minun veljeni osaa ihan täydellisesti syödä itse: kuoria perunat, käyttää veistä ja haarukkaa ja syödä, kuten normaalit ihmiset. Olen huomannut sen silloin, kun äiti on ollut poissa (esim. työmatkoilla). Mutta kun äitini on kotona, hän laittaa ruoan veljeni lautaselle ja pilkkoo kaiken valmiiksi. Ja hän pukee veljeni, jos sattuu olemaan kotona silloin. Muutoin veljeni pukee itse itsensä ihan täydellisesti. Hän pesee veljeni hiukset aina ja kuivaa hänet suihkun jälkeen. Kun veljeni oli kauempana opistossa, hän pesi ja kuivasi itsensä ihan omin voimin, sitä hän jaksoi aina kertoa uudestaan ja uudestaan meille.

 

Minä olen joskus sanonut äidilleni ärsyyntyneenä, että lopettaisi sen typerän ylihuolehtimisen, koska veljelläni on omat aivot ja hän osaa käyttää niitä. Äitini on sitten vain näyttänyt aina loukkaantuneelta ja sanonut minulle vihaisesti, että minä olen typerä, koska sanon niin, sillä veljeni ei osaa, sillä hän on x. Äitini ei sano x, vaan hän jättää sen sanan kokonaan sanomatta ja se kiukuttaa minua. Eikä vain kiukuta, vaan raivostuttaa. Minun veljeni on lievästi kehitysvammainen, mutta hän pystyy liikkumaan itse ja huolehtimaan itsestään. Tai ainakin pystyisi huolehtimaan itsestään, jos hänelle olisi ikinä annettu pienintäkään tilaisuutta opetella sitä.

 

Mainitsin tästä nettipsykologilleni ja sitten tunnustin ensimmäistä kertaa yhden asian, joka vaivaa minua ehkä kaikkein eniten koko maailmassa. En minä ollut tunnustanut sitä edes itselleni, vaan kieltänyt sen aina itseltäni ja kirkunut pääni sisällä itselleni, että en saa ajatella sitä, sillä se ei ole oikein eikä sallittua.

 

Kun minun vanhempani kuolevat, niin tuleeko minusta veljelleni uusi äiti? Minä rakastan veljeäni ihan mielettömästi ja hän on hyvin tärkeä minulle, ja siksi tunnen olevani kauhean itsekäs, kun myönnän, että minä en halua elää koko elämääni kiinni hänessä. Minä haluan elää omaa elämää, sellaista ihan omaa, johon kukaan ei tule tunkemaan mitään ilman minun lupaani. Että jos minusta tuntuu, voin lähteä matkustamaan yhtäkkiä moneksi kuukaudeksi, jos rahat vain sallivat tai jotain muuta vastaavaa. Haluan veljeni olevan osa elämääni aina, mutta en halua sitä, että hän asuu minun luonani kaikilla lomilla ja että minun täytyy valvoa hänen rahojaan ja niiden käyttämistä ja huolehtia veljeni asumisesta, työn hankkimisesta yms.

 

Joskus minä mietin, miksi minä synnyin. Olinko minä vahinko? Vanhemmillani oli jo yksi lapsi, kehitysvammainen, enkä minä välttämättä sen jälkeen olisi itse ryhtynyt hankkimaan yhtään enempää jälkeläisiä. Kun olin pieni, kai suunnilleen viiden vanha, minä luulin, että olin itsekin kehitysvammainen, koska veljenikin oli. Myöhemmin, kun tulin vanhemmaksi ja ymmärsin, miten lapsia syntyy ja että syntyvien lasten määrään voi vaikuttaa, minä mietin aina, miksi minä synnyin. Ajattelin joskus, että ehkä vanhempani (eli periaatteessa isäni) halusi jatkajan suvulleen. Ja sitten olinkin tyttö (mikä on ilmeisesti isäni mielestä yksi suurimmista rikoksista maan päällä). Sitten mietin myös sitä, että ehkä minä synnyin vain pitämään huolta veljestäni, kun vanhempani olisivat poissa. Minä en usko, että minä synnyin vain siksi, että minua toivottiin ihmisenä. Minun on koko elämäni ajan oletettu olevan äänetön ja ongelmaton. Että kasvaisin vähän niin kuin itsestäni samalla kun vanhempani keskittäisivät kaiken huomionsa veljeeni.

 

En minä kanna kaunaa veljelleni, ei mikään ole hänen vikaansa. Kannan kaunaa vain vanhemmilleni. Miksi minun piti syntyä tähän kamalaan paikkaan? Olemaan lapsena aina huomiotta veljeni takia, elämään koko elämäni eristäytyneenä muista, koska vanhempani eivät tunteneet ketään, koska kaikki vapaa-aika kuului veljelleni. Minua ei ikinä viety leikkikentille eikä mitään, vaan minä sain leikkiä yksin barbeilla huoneessani tai sitten vaihtoehtoisesti joskus yliharvoin serkkuni kanssa, jos heidän perheensä tuli kyläilemään Suomen toiselta puolelta. Onneksi sentään minut lykättiin päivähoitoon, niin koin edes jotain sosiaalisia kontakteja vieraisiin ihmisiin. Ja siirtyessäni lapsuudesta nuoruuteen, sain ympäri korvia jatkuvasti jokaisesta poikkipuolisesta sanasta, ja minulle pidettiin puhutteluja, että minkä takia minun piti aiheuttaa vaikeuksia, kun veljessänikin oli tarpeeksi. Ja nyt kun olen aloittamassa omaa elämääni, mitään kysymättä minut laitetaan toimimaan veljeni avustajana. Äitini jopa sanoi, että jos minusta tulisi neurologi (mitä suunnittelin jossain vaiheessa), minä voisin toimia veljeni lääkärinä. Tämän takiako minä synnyin? Tämän takiako minä elän?

 

Taas yksi hyvä syy kuolla. Ei kukaan voi sanoa: "Ei, en halua huolehtia loppuelämääni kehitysvammaisesta veljestäni." Jos joku sanoisi noin, hänet tuomittaisiin ja kaikki moralistijärjestöt kävisivät hänen kimppuunsa syyttelemään itsekkääksi. Mutta jos joku kuolee, niin sitten se on siinä. Voihan sitä syytellä ja osoitella sormella, mutta eipähän minua ainakaan liikuttaisi sitten, jos makaisin kuolleena haudassa, vaikka koko maailma tuomitsisi minut itsekkäänä ihmisenä.

 

Se nettipsykologi sanoi tästä minun tuskailustani:

 

"Veljesi varmasti löytää paikkansa jostain ympärivuorokauden valvotusta vammaisille tarkoitetusta hoitokodista. Missään tapauksessa vastuu hänen hoidostaan ei tule kuulumaan sinulle. Sinun on saatava ja voitava elää normaalia terveen ihmisen elämää. Siihen sinulla on oikeus."

 

Mutta onko minulla? Tämä on taas jotain, johon haluaisin sanoa, että "voi, minulla todellakin on oikeus siihen samaa elämään kuin muillakin", mutta en ole lainkaan varma siitä. Tuntuisi epäreilulta, että minulla ei olisi oikeutta samanlaiseen elämään kuin muilla, vain joidenkin päätösten takia, joita vanhempani ovat ennen minun syntymääni tehneet. Veljeni on kuitenkin minulle sukua ja minusta tuntuu, että minulla on velvollisuus tehdä kaikkeni sen eteen, jotta hän voisi elää mahdollisimman hyvää ja vaivatonta elämää.

 

Kiva. Perhe-elämäni on siis ihan mallillaan. Ei mitään ongelmia, vaan kaikki on vähän niin kuin jostain unelmaperheen käsikirjasta.