Jotenkin tähän pitkäaikaiseen suhteellisen hyvin menneeseen tallaamiseen tuli tänään kuoppa. Ihan tyhmä kuoppa, joten siksi se tuntuu niin idioottimaiselta, mutta jostain syystä se vie mieleni alas.

Kaikki alkoi hyvin. Menin irtisanomaan sen Kuopiossa käyttämäni nettiyhteyden, kun lopultakin se kahden vuoden minimiaika täyttyi, jonka jälkeen suuntasin ostamaan veljelleni taiteilijakamoja. Hän ei ole tehnyt mitään taiteellista koko kesänä, eikä äiti koskaan rohkaise häntä, joten ajattelin, että nyt minä teen jotain tukeakseni veljeä käyttämään hyväkseen koulutustaan ja ammattiaan. Olin varautunut maksamaan paljon, joten vaikka hinta olikin hyvin lähellä kahdeksaakymmentä euroa, se ei itsessään saanut hyvää tuultani lannistetuksi.

Minulla oli kauhea kiire, koska äiti on tällä viikolla lomalla, joten hän lähti kotoa asti hakeakseen minut kaupungista. Lisäksi nettiliikkeessä oli kauhea ruuhka ja siellä meni ikuisuus, jonka takia olin sitten myöhässä.

Näytin sitten äidilleni, mitä olin ostanut, eikä äitikään ihan kauheasti hermostunut. Tuon jälkeen sitten piti mennä vielä hakemaan huonekalumaalia, kun minun pitää taas kerran maalata se sama pöytä- ja tuolisetti, joka minulla oli mukana Kuopiossakin. Mutta kun tulin kotiin, olin ihan innoissani. Menin veljeni luo sen suuren muovipussin kanssa ja sanoin, että se oli hänelle. Hän oli todella yllättynyt ja innostunut. Hän purki sitten tavaroita muovipussista pöydälle ja minä selitin hieman, että mitä kaikkea siinä oli ja miten mitäkin käytettäisiin. Siinä vaiheessa sitten huomasin, että ostamani superhieno sivellin (oikeasti, kun pitäsi ostaa edes hieman parempilaatuinen sivellin niin se pieni puunpala, jossa on karvoja toisessa päässä, maksaa ihan tolkuttomasti!) ei ollutkaan pussissa.

No, sinänsähän se ei ollut mikään iso juttu. Oli sopivaa paperia, puinen paletti (itse en ymmärrä palettien päälle, mutta veli tykkää) ja akryylivärejä. Järkeilin sitten, että minun oli täytynyt unohtaa se sivellin sinne kassalle. Ei ollut ensimmäinen kerta ja kun kiirehdin niin kauheasti, niin ei kai se suuri ihmekään ole.

Veli ei kuitenkaan tykkää, kun joku menee vähänkin pieleen. Siveltimen unohtuminen kassalle näytti olevan kauhea tappio hänelle, ihan kuin olisi ollut parempi jos en olisi tuonut yhtään mitään. Veli sanoi yhä uudestaan vain että "höh" ja näytti tyytymättömältä. Ei kiittänyt eikä mitään, vaan selitti sitten äidillekin, miten minä olin unohtanut siveltimen kassalle. Ja äiti sanoi, että hyvä homma, ei kannata käydä edes kysymässä jos myyjä siinä kassalla olisi huomannut, kun korkeintaan 0,2% todennäköisyys että sitä saa takaisin.

Eilenkin veli järjesti kohtauksen. Hän käy jonkinlaisessa päiväkeskuksessa nykyään kotoa päin ja siellä ilmeisesti on jonkinlainen kirja, jossa on kaikkien valokuva. Veli sitten päätti, että hän haluaa valokuvan sinne myös. Eikä käynyt opistolla otettu koulukuva, eikä mikään, vaan sen piti olla juuri oikean kokoinen ja näköinen. Veli ei saanut oikein edes selitettyä millainen sen pitäisi olla, vaan hän toisteli pelkästään, että hän haluaa ja että kaikilla muillakin on. Veli itki ja huusi ja mökötti vaikka kuinka kauan. Sitten minä jossain vaiheessa kuljin ohi ja kysyin, että mistä valokuvasta oikein huudettiin. Sitten sanoin, että voisin etsiä koneelta kuvan veljestäni, rajata sen sopivaksi ja tulostaa vaikka heti.

Ensiksi piti lypsää tieto veljestäni, että minkä kokoinen pitää olla, jonka jälkeen piti käydä läpi tulostimen ohjetta ja lopulta tulostuksen vianmääritystä, jotta sain raidattoman kuvan. Vein sen sitten veljelleni ja hänestä se oli ihan okei. Myöhemmin hän hylkäsi sen ja päätti että se äidin tarjoama vanha koulukuva olikin ihan hyvä, kun siinä tulostamassani kuvassa näkyy hieman jonkun toisen ihmisen kyynärpäätä veljeni takaa.

Tiedän kyllä, että ei pitäisi tehdä hyviä asioita kiitoksen takia, mutta jotenkin tuntuu niin kurjalta, kun vaikka teen kauheasti töitä saadakseni aikaan jotain, niin veljeni ei edes kiitä, vaan löytää aina jotain vikaa kaikesta. Olo tuntuu sitten tyhmältä. Sellaiselta, että vaikka näen vaivaa ja lopputuloskin on yleisesti ottaen keskivertoa parempi, niin se ei ikinä ole tarpeeksi hyvä, jos se ei ole täydellinen. Mutta sen jälkeen sitten äidin ehdotukset ja kämäiset kuvat kyllä kelpaavat.

Alkaa väsyttää ja ranteita särkee ja joka paikkaa muutenkin särkee kun olin eilen uimassa pitkästä aikaa ja uinkin sitten oikein kunnolla. Joten nyt on pakko lopettaa, koska ranteet huutaa tuskasta.