Ei tunnu taaskaan hyvältä. Olen koko päivän yrittänyt olla niin kuin ennenkin. Olen ollut pihalla vaalentamassa hiuksiani auringossa, lukenut Harry Potteria, katsonut telkkaria, puhunut jopa pari sanaa Kylässä. Minä yritän kyllä olla onnellinen tai edes vähemmän surullinen, mutta se ei vain onnistu. Minä yritän katsoa kaikkea hauskaa ja nauraa ja huvitella itsekseni ja estää itseäni itkemästä koko aikaa, mutta se ei toimi.
Nyt juuri olo on taas keskivertoa angstimpi ja tunnen oloni vielä entistäkin yksinäisemmäksi. Ennen saatoin ajatella, että minulla ei ole ketään muuta kuin Nan, mutta nyt hänkin on Lontoossa ja minä olen ihan oikeasti yksin. Koulun ajatteleminen ei vielä kauheasti tuskastuta, mutta kesä kylläkin. Kesällä Nan reissaa taas Euroopassa (matkustaa perheensa kanssa jonnekin Itä-Eurooppaan) ja on loput ajasta töissä. Jos minä päätänkin tehdä jotain, teen sen yksin. Jos päätän raahata itseni Helsinkiin shoppailemaan, yms. niin minä menen yksin.
Ajattelin, että tänä kesänä varaisin Helsinkiin enemmän aikaa, jotta ehtisin kiertää kaikki mahdolliset paikat ja että ehtisin vielä Linnanmäellekin. Mutta sitten minä ajattelin, että miksi minä tekisin niin. Minä en pidä shoppailusta, koska tunnen oloni niin ulkopuoliseksi jossain hienossa kaupassa, jossa on kauniita ihmisiä kokeilemassa kauniita heille sopivia vaatteita. Ja entäs sitten Linnanmäki? Viime vuonna olin siellä äitini kanssa, mutta koska äitini kieltäytyi tulemasta laitteisiin, menin yksin. Ovathan ne kaikki laitteet siistejä ja vaikka mitä, mutta jotenkin sitä siisteyttä nakertaa se, että niissä joutuu olemaan yksin.
Ja tuosta päästään sitten minua uudelleen ja uudelleen tuskastuttavaan asiaan - miitteihin. Minusta olisi niin ihanaa lisätä kesän "tehtävää" -listaani Kylän miitti, mutta kun ajattelen sitä tarkemmin, niin sitten se ahdistaa. Olisi niin mahtavaa tavata ne kaikki upeat ihmiset ja vaikka se olisikin luultavasti hermostuttavaa nähdä heidät livenä, niin se olisi silti mahtavaa. Kyse on vain siitä, että minä en olisi sitä mitä he haluaisivat minun olevan.
Tuntuu musertavalta ajatella, että he ovat monta kertaa saaneet minut iloisiksi ja vaikka mitä, ja että minä olisin heille sitten miitissä yhtäkkiä kauhean iso pettymys ollessani niin erilainen kuin netissä. Sitten he kuvittelisivat sen miitin perusteella, että en minä oikeasti pidäkään heistä, vaan että he saavat minut tylsistyneeksi ja pitkästyneeksi. Sitten kukaan heistä ei olisi minulle enää ystävällinen, koska minä en voisi antaa ystävyyttä takaisin. He alkaisivat pitää minua sellaisena ärsyttävänä mukanaroikkujana, joka kuvittelee olevansa osa heidän joukkoaan, ja sitten minä menettäisin heidätkin.
Olo on angst. Ei sillä lailla tuskaisen angst, mutta sellainen surullisen angst. Sellainen, että toivoo, että kesä ei tulisikaan. Että huominenkaan ei tulisi. Varmaan pitää mennä katsomaan taas joku itkettävä leffa, jos olo vaikka helpottuisi edes vähän.