http://www.kyronmaanopisto.fi/R09_0003.MP3
Minä en laula tuossa nauhoituksessa, koska se nauhoitettiin viime viikonloppuna, mutta laulan kuitenkin huomisessa juhlassa. Tänään oli harjoitukset ja huomenna on vielä kenraali. Ja se meidän kuoronohjaajamme sanoi, että se meni niin hyvin, että olemme nyt "virallisesti" netissä. Tosi virallisesti: sivuilla, joita kukaan ei tiedä, paitsi nyt kuorolaulajat.
No, mutta tuossa se nyt on, koska olen törkeän ylpeä meidän kuorostamme. Nuorisokuoron osuus on siinä alussa, kun laulamme englanniksi. Tosi kiva, kun minä olen altossa, ja tänäänkin meitä oli vain kolme. Me laulamme yksin omaa ääntämme ja sitten 1. ja 2. sorpaanot laulavat yhdessä perusääntä. Laula vähänkin pieleen, niin kaikki kuulevat sen. Hmph.
Myöhemmin tulee sitten suurkuoro, joka laulaa saman biisin kokonaan suomeksi. Myös me olemme mukana laulamassa, ja meidän lisäksemme alueen naiskuorot, mieskuorot, veteraanikuoro ja sitten vielä joku sekakuoro. Eli yhteensä sata laulajaa, viisi eri äänialaa. Vaikka itse sanonkin, niin se kuulostaa niin pirun siistiltä.
Olo on vähän parempi. Vähän kyllä hermostutti mennä kuoroon, kun minun piti ajaa, kun Nan ja hänen pikkusiskonsa olivat kyydissä. Melkein kuin toinen inssi. Mutta se meni törkeän hyvin, kun kumpikaan heistä ei hokenut koko ajan jotain, mitä piti tehdä. Auto ei sammunut kertaakaan, enkä möhlännyt yhtään missään. Paitsi että ihan viime metreillä unohdin melkein laittaa vilkun päälle. Muistin sen lopulta, mutta vasta lopulta. Hyvin meni kuitenkin ja Nan sanoi, että oli odottanut minun puheideni perusteella jotain paljon kamalampaa.
Kättä särkee. Se muistuttaa vielä siitä eilisestä angst-kohtauksesta. Siitä, mikä pitää minusta kiinni, vaikka miten yrittäisin päästä siitä eroon. Mutta nyt se haava ei kuvasta enää totuutta, kuten se ennen kuvasti. Se kuvastaa valhetta. Sen luoma totuus ei ole enää totta minulle. Kai sitten olen oikeasti vähän ainakin parantumassa, kun viiltely ei tunnu enää oikealta. Ei siistiltä eikä pakokeinolta.
Ja minusta tuntuu käsittämättömältä, miten muka onnistuin salaamaan sen kaiken angstin silloin. Minulla oli käsi täynnä haavoja, joista puolet vähintäänkin näkyi hihan alta. Silti kukaan ei huomannut tietääkseni mitään. Kotona ei ainakaan, vaikka saunassa oleminen olikin melko kidutusta, kun hikivesi valui niihin haavoihin. Siinä oli vain pakko purra hammasta ja pitää käsi sopivan luonnollisessa asennossa, jossa kaikki jäljet peittyivät.
Vähän silti huolettaa se, että kun olen onnellinen, niin että siitä seuraa kauhea angst. Voi olla, että muutkin asiat vaikuttivat siihen, mutta olen huomannut, että jos olen onnellinen, niin kauhean usein sen jälkeen olen angst. Se on vähän niin kuin vastareaktio sille onnellisuudelleni. Tai rangaistus siitä. Mutta ainakin tällä hetkellä minä uskon, että pystyn olemaan onnellinen ilman sitä vastareaktiotakin. Minä ainakin haluan pystyä.
Doubly blest are those who dwell - in harmony and peace. In harmony and peace.
