Minä olen tänään todella surullinen.

Katsoin tänään sen leffan, joka tuli Sub-tv:ltä. Sen korealais-japanilaisen. Hetki lyö. Se oli mahtava leffa, en muista koska olisin viimeksi nähnyt yhtä hyvän elokuvan.

Olin tänään siellä psykiatrisella poliklinikalla taas. Juttelin jonkun erikoistyypin kanssa. Ihan kiva se nainen oli, hänellä oli violetit hiuksetkin. Mutta hän oli samanlainen kuin kaikki neljä aikaisempaa tapaamaani lääkäriä/psykologia, niin alkoi jo hieman tympiä vastata samoihin kysymyksiin. Sentään tämä ihminen puhui suomea melkein virheettömästi, vaikka ruotsinkielinen olikin.

Aloin melkein itkeä siellä. En ole itkenyt oikeastaan aika pitkään aikaan lainkaan. Se on vaikeampaa nykyään. En muista edes missä kohtaa se oli tai minkä takia, mutta se jäi silti mieleen. Muuta ei sitten paljon jäänytkään mieleen.

No hyvä on, jotain jäi sentään tuonkin lisäksi päähäni. Siellä oli kello, joka tikitti aika äänekkäästi jossain yläpuolellani. Huoneessa oli kolme sinistä nojatuolia ja sininen pörröinen matto. Matossa oli painaumia niissä kohtaa kahden nojatuolin edessä, koska istujan jalat tulivat aina siihen kohtaan. Nämä kaksi nojatuolia olivat siinä matolla, mutta kolmas oli hieman kauempana seinän vieressä ja paljaalla lattialla. Kahden matolla olevan nojatuolin välissä oli pöytä. Kolmannen nojatuolin läheisyydessä oli sen naisen työpöytä ja sillä oli reunimmaisena kasa ruotsinkielisiä kirjoja. En muista, mikä päällimmäisen nimi oli.

Huoneen seinällä oli taulu. Sellainen kankaalle maalattu taulu, jossa oli kehykset. Ei sellainen kopioitu ja lasin alle laitettu, vaan sellainen, joka tuntuu ihan taiteelta, kun sellaista koskee. En kylläkään koskenut siihen, mutta kuitenkin. Siinä oli jonkinlainen maisema kai. En muista ihan tarkkaan. Tyypillinen maalaus, mutta taiteilijan signeeraus oli vasemmassa reunassa. Se ei ollut sutaisusigneeraus, vaan siitä erotti nimen. En muista mikä se oli. Sukunimi alkoi ehkä S-kirjaimella.

Huoneessa oli viisi kasvia. Tai no, neljä kasvia, mutta jonkinlaisia kukkia maljakossa sen lisäksi. Ja ikkuna. Ja ikkunaverhot.

Kun menin huoneeseen, se nainen sanoi, että saisin istua mihin tuoliin vain haluaisin. Minä istuin siihen kolmanteen tuoliin, joka oli sen tikittävän kellon alapuolella. En koskaan nähnyt sitä kelloa, mutta kuulin sen koko ajan. Minä pidän äänekkäästi tikittävistä kelloista. Se nainen istui ikkunanviereiseen tuoliin, joka oli toinen niistä matolla olevista. Hän käänsi sitä tuolia, jotta voisi helpommin katsoa minuun. Normaalisti potilaat kai sitten istuvat siinä toisella matolla olevassa tuolissa.

Ja hän kyseli ihan samoja asioita kuin kaikki muutkin. Siis ihan täsmälleen. Ei voi käsittää. Miksei kenelläkään ole mitään muuta kysyttävää kuin vanhempieni ammatit? Onko sillä oikeasti jotain merkitystä. No, vastailin sitten tavalliseen tapaan, samalla lailla kuin aina ennenkin. Samoilla sanoilla ja eleillä. Reagoin kaikkeen samalla tavalla – paitsi muutamaan kertaan.

Nämä muutamat kerrat jäivät parhaiten mieleen. Kai niillä on sitten enemmän väliäkin. Se nainen kysyi minulta saman kuin se Kuopion lääkärikin. Siis sen, että olenko joskus ajatellut itsemurhaa ja sitä tapaa, jolla sen suorittaisin. No, en sitten jaksanut valehdella, niin selitin aika pitkästi siitä, miten olin etsinyt netistä tietoa erilaisista lääkkeistä, joita meillä kotona oli, ja miettinyt sitä, että millä saisi hengen lähtemään kaikkein varmimmin.

Selitin myös siitä kipulääkkeestä, jota minulla oli ja siitä, miten olin kylmävesierotellut kodeiinin muista aineista, koska olin lukenut, että kodeiini tuottaa elimistössä morfiinia. Morfiini on myös käsittääkseni aika lailla paras aine saada henki pois. Ja jos kodeiinia ottaa yliannostuksen, etenkin jos siihen liittyy myös alkoholia, se voi lamauttaa hengityksen. Selitin myös sen, että minulla ei ollut sitä enää, koska se auttoi minua nukahtamaan ja minä käytin sen sillä lailla.

Jee, koska se on opiaatti, niin lasketaankohan tuo huumekäytöksi vai lääkkeiden väärinkäytöksi?

No, sitten se lääkäri alkoi selittää siitä, miten ihmiset oikeasti paranevat masennuksesta ja sanoi sitten, että koskaan ei voi olla varma, että saa hengen pois, niin siksi ei kannata yrittääkään mitään. Siis loistava ajatusketju, mistähän hän oli oikein keksinyt tuollaista? Jos ei voi olla varma jossain asiassa onnistumisessa, niin kannattaa olla kokonaan yrittämättä? No, sitä en sitten sanonut ääneen.

Sitten se nainen vain jatkoi ja jatkoi ja selitti, miten hän ei voisi lainkaan toimia psykiatrisena lääkärinä, jos ei tietäisi, että potilailla on mahdollisuus parantua. Sitä hän hoki koko ajan. ”On mahdollisuus” ja ”mitä jos parantuukin”. Minun teki mieli sanoa siihen, että mitä jos ei parannukaan. Minulla tulee tuollaisissa tilanteissa mieleen paljon sellaista, mitä tekisi mieli sanoa, mutta en vain viitsi. En käy tuollaisissa paikoissa kinatakseni ihmisten kanssa.

No, se lääkäri vain jatkoi ja jatkoi ja selitti itsemurhan haittapuolia ja pääsi lopulta siihen, miten itsemurha on kauhean raskasta läheisille. Minä vihaan tuota tekosyytä. Siis vihaan. Vihaanvihaanvihaan. Sanoin sitten siihen naisen selityksen päälle aika tylyyn sävyyn: ”Ei se ole heidän elämänsä.”

Joten mitä opimme tästä? Ainakin sen, että jos kesken pitkän selostuksen Amia sanoo jotain toisen puhujan päälle, niin se on todellinen Amia, ei vain se joku, jonka kaikki näkevät aluksi, koska Amia uskoo, että he haluavat nähdä jotain sellaista todellisuuden sijaan.

Myöhemmin se lääkäri kysyi myös, että tuntuiko se raskaalta. Minä olin sitten ihan pihalla, että mikä ”se”. Hän sitten selitti viittaavan siihen meidän keskusteluumme. Sanoin, että en tiennyt. Sanoin niin hyvin monessa kohtaa. Tarkensin sitten vielä, että ei tunnu ainakaan kauheasti siltä, että se olisi ollut raskasta, mutta että en tiennyt varmasti. Sitten lisäsin, että ei se keskusteleminen mitenkään erityiseltä ainakaan tuntunut, kun kerran kaikki kysyvät aina samat asiat samassa järjestyksessä ja selittävät minulle samat asiat kuin kaikki aikaisemmatkin.

Ärsyyntynyt Amia psykiatrin puheilla. Loistava yhdistelmä, voitte uskoa. Ja nyt olen hyvin surullinen. Olen paljon vakuuttuneempi siitä, että minä en parane koskaan. Minä olen yrittänyt sitä monta kertaa, olen ollut lääkkeillä jo kohta kaksi kuukautta, mutta mitään eroa ei ole. Ei mitään eroa. Kierrän vain lääkäriltä toiselle, eikä mikään muutu. Mitään oivalluksia ei tule – olenhan itse käynyt läpi ne samat ja normaalit ja todennäköisimmät masennussyyt jo läpi, enkä ole tajunnut mitään. No, jotain olen tajunnut, mutta en mitään sellaista, joka olisi antanut minulle voimaa voittaa masennuksen.

Ihmiset, jotka yrittävät auttaa minua, lääkärit ja kaikki sellaiset, pystyvät työskentelemään siinä toivottoman tuskalliselta tuntuvassa työssä sen takia, koska uskovat. Eivät välttämättä Jumalaan tai mihinkään sellaiseen, vaan siihen, että jokainen voi parantua, kyse on vain ajasta ja välineistä. He uskovat, että jokainen voi saada itselleen onnellisen elämän loppujen lopuksi. He ovat sellaisia ihmisiä, jotka uskovat, että jokaisen ihmisen elämä voi saada ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” –lopun.

Minä tiedän, että kaikki eivät saa onnellista loppua. Ihmisiä kuolee yksin, sairaina, surmattuina, pahoinpideltyinä. Joitain ihmisiä elämä kohtelee kuin silkkihansikkain, kun taas jotkut saavat kaiken kuran niskaansa. Joillain kura loppuun ajan mittaa, joillain ei. Ja jotkut selviävät ikuisestakin kurasta niskassa, mutta jotkut eivät.

Minä olen yrittänyt niin kovasti, yrittänyt niin kovaa kuin kukaan vain voi pystyä, mutta en ole onnistunut muuttumaan iloiseksi. Se lääkäri sanoi, että kurjuuden määrään pystyy myös vaikuttamaan sillä, mitä itse tekee. Oman elämänsä pystyy muuttamaan paremmaksi, jos vain yrittää. Mutta minä olen yrittänyt. Olen yrittänyt monta vuotta. Monta ikuisuuden pitkää vuotta, joista yksikään ei ole tuonut mitään lohtua. Olen yrittänyt yrittämisen jälkeenkin ja olen analysoinut kaikkia ongelmia ja tapojani ja ajatuksiani uskoen, että joskus vielä löydän jotain, joka saa minut tajuamaan jotain ihmeellistä ja jonka jälkeen elämäni muuttuu vihdoin helpommaksi ja onnellisemmaksi. Olen yrittänyt niin paljon kuin yhtään kukaan ihminen koko maailmassa pystyy yrittämään eikä kenenkään kannata tulla mussuttamaan, että ei se siltikään ole tarpeeksi.

Ja minä olen yrittänyt. Kaatunut naamalleni maahan, mutta lopulta noussut takaisin ylös ja yrittänyt uudestaan. Ja siitä huolimatta, huolimatta kaikesta, mitä yritän, elämäni menee nykyisin pelkästään ihan päin helvettiä. Kurjuus, joka oli ennen tätä, ei ole mitään verrattuna nykyhetkeen. Minulla ei ole koulua, ei ketään tuttua, paitsi Nan, joka ei piittaa minusta pätkän vertaa. Sanon vain aina lääkäreissä, että hän on minun ystäväni, mutta en tiedä, onko hän enää.

Ja äsken melkein kuristin Tolstoin kuoliaaksi. Se oli täällä tietokonepöydällä Dostojevskin kanssa ja alkoi järsiä äidin kirjoja. Minä olen vain niin vihainen! Haluan vain rikkoa tavaroita! Pirstoa sirpaleiksi! Mitä hemmetin väliä millään enää on, kun ei mikään kerran auta?! Minä en pysty yhtään mihinkään! Tekisi mieli mennä Nanin luo, ihan yllättäen ja kirkua hänelle lujaa rumasti itkien, että hän ei ole minun ystäväni, koska kukaan ystävä ei tekisi tällaista toiselle. Kukaan ystävä ei jättäisi toista näin yksin. Hän jopa tietää, että olen jollain tavalla sairas ja ylikuormittunut ja että asiat ovat erityisen raskaita minulle nyt, mutta ainoa, joka meistä kahdesta ottaa toiseen yhteyttä, olen minä.

Minä olen aina yrittänyt olla hänelle hyvä ystävä. Hän on ollut minun ainoa ystäväni pitkän aikaa. Hän tietää sen myös. Ja silti hän jättää minut näin yksin. Ei ota yhteyttä, ei lähetä sähköpostia, ei tekstiviestiä, ei mitään. Hän on minun ainoa ystäväni, enkä minä tiedä hänestä enää mitään. En tiedä hänen elämästään enää mitään, eikä hän tiedä minun elämästäni mitään. Olen ihan yksin. Ei ole edes ketään sellaista, joka pelkästään vain katsoisi minuun vaikka koulun käytävällä, että tiedostaisi sen, että olen olemassa.

Mutta ketään sellaista ei ole. Elämäni vain toistuu ja toistuu samanlaisena, aina se olen minä, joka jää yksin. Aina loppujen lopuksi löydän itseni seisomassa ihan yksin. Ei ole väliä sillä, miten kovasti yritän tai toivon tai välitän, vaan minä jään aina yksin. Miksi sen pitää olla niin? Miksi minä en voi saada edes yhtä, josta voisin olla varma, että hän välittää ja että hän ei unohda?

Minähän sanoin, että olen tänään surullinen. Ja siitä tässä tarkemmin kertoessani olen itkenyt sitä rumaa vesiputousitkua. Olen ihan kyynelissä. Paidan altakin, koska kyyneleet valuivat ensin leualle ja sitten kaulaa pitkin paidan kaula-aukosta sisään. Ja kasvot ovat punaisenkirjavat. Ja silmätkin punoittavat. Jos nyt menen nukkumaan, niin sitten aamulla silmät ovat taas turvonneet.

Niin, aamulla on penkkarit. Nanin viimeinen koulupäivä. Enkä minä tiedä edes miksi hän pukeutuu. Ja päivän päätteeksi hän varmaan lähtee abi-risteilylle. Hänellähän on paljon kavereita, niin hän voi lähteä sinne pitämään hauskaa, vaikka minä en viime vuonna mennytkään, koska tiesin, että ei siellä olisi mitään minulle. Tai jos hän ei mene, niin sitten hän menee varmaan hänen poikaystävänsä ja kavereidensa kanssa juhlimaan. Vaikka hän ei juokaan, niin hän menee silti kavereidensa kanssa juhlimaan kaikenlaista. Lakkiaisissanikin viime keväänä hän sanoi, että ei voi viipyä kauan, koska he lähtevät tyttöjen kanssa juhlimaan koulun loppumista.

Kukaan ei halua ikinä juhlia minun kanssani. Kukaan ei ikinä sano: ”Hei Amia, haluatko tulla juhlimaan alkoholittomasti meidän kanssa? Emmekä me kysy tätä vain siksi, että meidän asemamme velvoittaa sitä tai että haluamme uskotella jollekulle olevamme kilttejä ja välittävämme, tai siksi, koska tiedämme sinun kieltäytyvän joka tapauksessa. Kysymme tätä siksi, että nautimme seurastasi ja meistä olisi aivan järjettömän kivaa saada sinut mukaan.”

No, on kyllä syitä, miksi ihmiset eivät sanasta sanaan sano noin, mutta luultavasti tajusitte pointtini kuitenkin. Viime Kylä-miitissä tajusin, miten kivaa ja mukavaa ja jollain tapaa äärettömän ihmeellistä autuutta on vain istua ihmisten kanssa jossain kahvilassa porukalla ja syödä jotain kivaa tai juoda jotain kivaa ja jutella jostain epämääräisestä epätärkeästä ja epäsyvällisestä.

Siinä miitissä olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kahvilassa. En ole ollut kahvilassa koskaan ennen, koska ei täällä pienellä paikkakunnalla ole paljon kahviloita joihin mennä, ja siksi, että ei ole ollut ketään, joka olisi halunnut minun kanssa jonnekin sellaiseen, ja siksi, että ei minulla ole kauheasti ollut sellaisia, joiden kanssa mennäkään. Nankin menee muiden kanssa juhlimaan porukalla, mutta kun hän tapaa minut, niin se on aina jommankumman meistä kotona kaksistaan, eikä tehdä muuta, paitsi jutellaan, paitsi jos pelataan jotain laivanupotusta tai jotain.

Ja kun me olimme silloin siellä miitissä siinä jälkimmäisessä kahvilassa, niin katselin ympärilleni niitä ihmisiä, joita siellä oli. Yksi miittaajista, joka oli kuopiolainen, sanoi käyvänsä siellä aina silloin tällöin kavereidensa kanssa. Mietin sitten, että millaista olisi elää sellaista elämää. Siellä minä istuin – vieraiden netti-ihmisten seurassa jossain tavallisessa kahvilassa tavallisen pöydän ääressä tavallisessa kaupungissa, ja olin lumoutunut siitä, että sellaista voi ylipäänsä olla olemassakaan. Kuinka voi olla olemassa sellainen lämmin ja rento ja hyvä tunne noin yksinkertaisessa tilanteessa, ilman että minä olen koskaan kunnolla tuntenut sellaista?

Mutta kaikki miitit eivät ole sellaisia. Eivät kaikki hetket miiteissä ole saman tasoisia tuollaisen tunteen osalta. Välillä voi olla todella kivaa, välillä voi taas puolestaan olla todella kurja olo. Toiset miitit ovat sellaisiakin, että tekee mieli vain purskahtaa itkuun, kun siellä tulee niin paha ja surullinen olo. En ole vielä keksinyt, mitä eroa on miiteillä, joissa viihdyn ja niillä, joissa en viihdy.

Pitäisi mennä nukkumaan. Otin eilen vaihteeksi kolme sellaista rauhoittavaa pilleriä, joita ei saisi käyttää edes niin paljon eikä näin pitkään, mutta minkäs teet, kun ei uni muuten tule, eikä minulla ole mitään muutakaan, jonka avulla saisin nukuttua. Ja minun on hyvin vaikea pyytää joltain lääkäriltä, että haluaisin sellaista lääkettä. Hänellä on lääketieteen tutkinto, ei minulla, joten varmaan jos lääkäri kokee tarpeelliseksi, hän määrää minulle sellaista nukkumista auttavaa lääkettä. Kaikille olen selittänyt siitä, mutta kukaan ei ole ilmeisesti pitänyt sitä niin tärkeänä, että siihen jotain lääkkeellistä apua tarvitsisi.

Ja olen opetellut uudestaan sen Saksikäsi Edwardin biisin pianolle, sen Ice Dancen. En ole soittanut sitä niin pitkään aikaan, joten olin unohtanut, miten se meni. Minulla ei ole siihen nuotteja, mutta katsoin YouTubesta videon, jolla yksi tyyppi soitti sen ja opettelin sen siitä. Kyllä minä sen nyt taas muistan. Se on surullinen kappale ja siihen liittyy paljon surullisia muistoja, mutta tuli yhtäkkiä fiilis soittaa sitä.

Huomenna on kolmastoista päivä ja perjantai, joka on muka epäonnen päivä. Ja Nanin penkkarit. Ei ku! Piti tarkistaa kalenterista, paljonko aikaa on ”vuosipäivään”, niin tajusin, että tänäänhän oli vasta keskiviikko. Jaa. No, näittepäs nyt, miten hyvää tällainen mitääntekemättömyys tekee minun ymmärrykselleni. Ja vuosipäivään on kaksi viikkoa. Sitten siitä on tasan vuosi. Se tuntuu pelottavalta. Ja surulliselta.

Minä olen tänään vain niin surullinen.