Tänään oli raskas päivä. Oikeastaan olisi oikeampaa sanoa, että koko viikko on ollut raskas, koska asunnossani on vieraillut taas remonttimiehiä, kun ilmeisesti se tämän taloyhtiön tammikuussa alkanut operaatio ei vieläkään ole täysin valmis. Joten nukuin vähän ja lisäksi latinanopettajamme huomasi nyt (viikko ennen koetta) että mehän ollaankin menty liian hitaasti eteenpäin, joten nyt sitten kiritään loppuun. Yksi kappale jouduttiin jättämään kokonaan poiskin, joten kokeeseen tuleekin "vain" 17 tekstikappaletta kielioppeineen. Ja oikeasti en tiedä että mitä siellä latinan jatkokurssilla voi enää olla, koska me ollaan käsitelty kaikki pluskvamperfektin infinitiiviin asti. Periaatteessa mikään ei ole oikeasti vaikeaa, mutta kaikki pitää vain opetella ulkoa. Olen viimeiset pari viikkoa yrittänyt päntätä substantiivien, adjektiivien ja verbien taivutusta, mutta sekin tuntuu olevan vasta ihan alussa. Esimerkiksi substantiiveissa on opeteltavana 12 erilaista kuviota, jolla ne voivat taipua. Luonnollisesti jokainen näistä kuvioista sisältää yksikön ja monikon ja 5 (jotkut 6) sijamuotoa. Ja oma lukunsa ovat tietysti sitten myös epäsäännölliset sanat, kuten 30 eri muotoa sisältävät ille/illa/illud ja muut demonstratiivipronominit. Ne toimivat vähän niin kuin adjektiivit, koska niilläkin on maskuliini, feminiini ja neutri, mutta ne taipuvat kuitenkin täysin epäsäännöllisesti.

Ja tuossa on vain nuo yksittäisten sanojen taivutukset, jotka vasta nyt alkavat pikkuhiljaa jäädä mieleen, mutta kokeessa pitäisi myös tietää, että mitkä rakenteet vaativat minkä muodon (esimerkiksi genetiivin partitiivi esiteltiin tänään, josta minulla ei ole yhtään mitään käsitystä mikä se on ja mihin sitä käytetään, saati sitten että osaisin muodostaa sellaisen lauseen oikein).

En tiedä että olenko tyhmä, kun tuo tuntuu ihan mahdottomalta, vai onko tässä kurssissa (ja opettajassa) jotain pahasti vialla.

Mietin myös joulua ja sitä, että minun pitää silloin mennä käymään siellä meidän mökillä missä vanhempani nykyään asuvat. Viime viikolla terapeuttini kysyi, että mikä siellä oikeastaan pelottaa minua, ötökät vai mitkä. Olen miettinyt sitä koko viikon ja tänään tuntui että sain ehkä vähän siitä kiinni. Mietin toista yhtä pahaa pelkoani, eli sitä mitä tunsin sitä meidän koiraa kohtaan. Enkä minä sitäkään pelännyt aina, olin monta vuotta pelkäämättä vaikka se oli purrut minua useasti. Nyt ehkä ymmärrän miksi: se kävi minulle järkeen, sain sen puremisen olemaan loogista. Puremisten jälkeen ajattelin aina, että okei, nyt yritän käyttäytyä toisin jotta se ei purisi minua enää. Nyt tajuan, että se oli melkein kuin olisin laatinut matemaattisen kaavan: koira puree, jos A tai B tai C tai D toteutuvat. Joten jos pitäisin huolen siitä, että mikään niistä ei toteutuisi, minulla ei olisi mitään hätää. Ja jos se puri minua uudestaan, lisäsin listaan E:n ja se kävi taas järkeen. Minun tarvitsisi vain muistaa ne kaikki mahdollisesti uhkaavat skenaariot ja välttää niitä. Ja välttäminen onnistuisi hyvin, koska ne nyt olivat aika yksinkertaisia seikkoja, kuten että en saa olla liian lähellä mitään minkä se koira kokee omakseen, esimerkiksi luuta, ruokakuppia tai jopa silputtua nenäliinaa.

Mutta sitten kun oli se viimeisin pureminen, koira ei vaikuttanutkaan reagoivat varsinaisesti siihen mitä tein, vaan siihen miltä minusta tuntui. Olin vihainen ja se reagoi siihen. En tehnyt mitään, mikä olisi osoittanut sitä, nousin vain sohvalta. Mutta sekin kävi tavallaan järkeen, mutta silloin minun piti lisätä listaan kohta F: älä ole vihainen. Ja sitä pystyin jotenkin kontrolloimaan ja se on ollut melkeimpä tämän syksyn teema terapiassa, koska ilmeisesti on minun psyykeelleni haitallista, että siitä on tullut ilmeisesti automaattinen prosessi. Minun ei aina tarvitse tietoisesti yrittää olla olematta vihainen, koska aivoni tekevät sen itsestään. Vihaisuuden sijaan minut valtaakin ahdistus.

Mutta koira-asiaan liittyen. Edes se viimeinen pureminen ei välittömästi saanut minua pelosta hysteeriseksi. Se oli ehkä muutama viikko sen jälkeen, varmaan olen kertonut siitä joskus aikaisemminkin, mutta ihan sama. Makasin sohvalla ja se meidän koira nukkui jaloissani. En tehnyt mitään, en reagoinut mitenkään, vain ajattelin. Ajattelin, että tuossahan se koira on ja minä makaan tässä, sehän voisi ihan helposti nousta ja käydä kimppuuni, nyt se jopa ylettyisi kasvoihini tai kurkkuuni tai mihin tahansa. Sitten pelko humpsahti minuun. Muistan miten se tuntui sellaiselta melkein kuin olisi niellyt jotain kylmää, joka sitten levisi koko kehoon. En tehnyt mitään muuta. Silti se koira reagoi siihen heti ja alkoi katsoa minuun sillä tietyllä tavalla ja sitten se murisi. Nousin ylös ja pääsin ajoissa keinutuolin toiselle puolelle. Se vieläkin murisi ja katsoi minuun ja yritti päästä kimppuuni, joten siinä me sitten kiersimme sitä keinutuolia. Sitten äiti tuli viemään sen pois.

Ja sitten minä olin hysteerinen. Ja nyt uskon, että se varmaan oli siksi, että tilanne ei ollut enää millään lailla hallinnassani. Tai siis, en voinut keksiä mitään sellaista loogista lauseketta puremisen ehkäisystä, jota voisin helposti noudattaa. Pystyin kontrolloimaan vihan tunnetta, mutta pelkoa en. Ja pelko voisi vain tulla, se voisi tulla koska tahansa ihan niin kuin se oli tullut siinä sohvalla. En pystynyt estämään sitä siinä, eikä näyttänyt mahdolliselta että voisin estää sitä jatkossakaan.

Uskon, että tilanne on hieman sama mökin suhteen. En tykkää ötököistä, mutta ehkä se ei ole se suurin ongelma siellä. Sillä ötökät eivät ole pelottavia kaikissa tilanteissa. Jos minulla on joku kaveri mukana ötökkätilanteessa, en edelleenkään pidä niistä, mutta en ole lainkaan hysteerinen. Se ylivoimainen pelko muuttuukin vain pikkuiseksi inhotukseksi. Mutta perheeni läsnäololla ei ole mitään tuollaista vaikutusta. Yksi kerta ötökkäpelosta tuli mieleen erityisesti.

Olin varmaan 14- tai 15-vuotias ja nukuin varmaan ensimmäisiä kertoja uudessa huoneessani mökillä. Katto oli siinä sängyn kohtaa matalammalla, niin matalalla että saatoin maatessani käden ylös nostamalla koskettaa sitä. Ja sitten sinä yönä sieltä katon ja seinän välistä alkoi tulla muurahaisia. Ne kävelivät hetken siellä ylhäällä, mutta sitten aika nopeasti ne tippuivat alas - siis minun päälleni. Ja tulin taas hysteeriseksi, tai ainakin olin hyvin, hyvin peloissani, mikä tuntuu todella tyhmältä, mutta se oli silti ihan hirveää. Menin alakertaan ja herätin äitini ja sanoin että en voi nukkua huoneessani koska katosta tippuu muurahaisia. Olin kauhuissani ja miten he reagoivat siihen? No tietysti suuttumalla. Isäni oli ihan raivoissaan ja tönäisi minua kun marssi yläkertaan nukkumaan minun sängyssäni, koska hän ei "pelleilyä ja saatanan vinkumista jaksanut kuunnella".

Tuon jälkeen olin kyllä huoneessani vielä muutaman yön, mutta vain valvoen. Se oli hirveää, se oli käytännössä vain sitä, että koko yön tiirailin ympäri huonetta, kaikkia katon ja seinän yhtymäkohtia, jos jostain tulisi joku ötökkä. Pian sen jälkeen kieltäydyin menemästä huoneeseeni enää lainkaan. Nukuin alakerrassa. Sitten sekin meni vielä entistä enemmän äärimmäisyyksiin: ennen nukkumaanmenoa äidin täytyi pudistella petivaatteeni ulkona (minun nähteni tietysti), minkä jälkeen pidin huolen siitä, että ne eivät olleet hetkeäkään missään epäilyttävässä paikassa (eli käytännössä missään seinien lähellä). Sänky piti siirtää keskelle huonetta tiettyyn asentoon, jolloin se oli mahdollisimman kaukana seinistä, mutta ei myöskään suoraan kattolampun alla (koska ötökät voivat kulkea kattoa pitkin kattolamppuun, mistä ne voivat sitten pudota). Ja silti ennen kuin asetuin nukkumaan, tarkistin tyynynalustan ja peiton vielä kerran.

Tuo on minulla edessä nyt jouluaattonakin. Ja olen miettinyt nyt sitä ja todennut, että se nyt on tyhmää, mutta jos ajattelisin, että en voisi tehdä tuota kaikkea, niin en varmaan uskaltaisi mennä sinne lainkaan. Ja voinhan aina nukkua vaikka autossa. Se oli varmaan tänään kun mietin tuota kaikkea ja tajusin, että ehkä siinä pelossani ei oikeastaan olekkaan kyse niistä ötököistä, vaan pelkään pelkoa. Pelkään sitä, että olisin niin peloissani, että tilanne ei olisikaan enää minun hallinnassani.

Kerroin tuon terapiassa ja terapeuttini ei näyttänyt yhtään yllättyneeltä, vaan selkeästi tiesi asian jo. Tunsin itseni siinä kohtaa jotenkin tyhmäksi, kun miten joku toinen voi tietää jotain siitä, mistä pelossani on oikeasti kyse jos en itsekään sitä tiedä? No, terapeuttini sanoi kuitenkin, että tuosta rutiinista nyt ei jouluna kannata yrittää päästä eroon, koska se selkeästi auttaa minua. Ja hän sanoi, että nyt tilanne on kuitenkin ihan erilainen vaikka minua alkaisikin pelottaa ja olen vanhempi ja minulla on erilaisia keinoja käsitellä sitä. Eli siis tuo pakkomielteinen rituaalini, joka on ollut minusta vuosikausia jotain vähän noloa ja todella outoa ja ehkä vähän hassuakin, onkin ollut silloin nuorena ainoa keino yrittää selvitä tuosta ahdistavasta tilanteesta. Sillä tilanteissa, joissa olen ollut todella peloissani, vanhempieni (lähinnä isäni, mutta ei äitinikään kovin ymmärtävä ole ollut) reaktio on ollut sen pelkoni vähättely, minun mollaamiseni ja suuttuminen, huutaminen ja töniminen. Joten olen hakenut sen turvani jostain muualta: logiikka muuttuu mielessäni jonkinlaisiksi turvaehdoiksi, jotka minun pitää täyttää, ja jotka täytettyäni olisin ainakin vähän enemmän turvassa.

Jotenkin tuo tuntuu todella kurjalta, jotenkin tuntuu vähän surulliselta. Itsesääli kuulostaa väärältä sanalta, mutta teknisesti se on kai oikea, koska tuntuu todella väärältä, että kukaan joutuu tekemään noin. Tiedän, että se olen minä, jolle tuo on käynyt, mutta osittain tuntuu kuin se olisi ollut joku muu, pikku-Amia. Ja silloin se jotenkin tuntuu todellisemmalta, se tuntuu vääremmältä ja surullisemmalta, kun ajattelen, että se on tapahtunut jollekin muulle. Mutta kun mietin itse kaikkia muistikuvia, mikään ei tunnu kovin pahalta. Tai siis, ne tuntuvat vain niin jokapäiväisiltä asioilta, joihin olin tottunut, koska sellaista se nyt vain oli. Mutta kun miettii, että se tapahtuisi jollekin muulle, niin sitten huomaan, että tuossa onkin jotain todella pahasti pielessä. Se on jotenkin outoa.

Lisäksi terapeuttini kannustaa minua nyt sanomaan äidilleni, että minusta olisi tosi kiva, jos hän ja veljeni jäisivät luokseni yöksi, kun he tuovat minut joulupäivänä. Se on nyt sovittu, että he tulevat tuomaan minut. Sanoin kyllä tuosta sovittaessa jo, että mitä jos te jäisitte yöksi, kun jouluna tulee kuitenkin pimeä todella nopeasti niin ettei tarvitsisi pimeässä ajaa. Äitini vastasi vain, että se olisi liian monimutkaista. Tyyliin: asia on loppuunkäsitelty. Minun teki mieli väittää vastaan, että mitä monimutkaista siinä olisi, minulla on kyllä nukkumapaikkoja. En sanonut mitään, koska en yleensäkään sano mitään tuollaista, jolla on minulle oikeasti jotain väliä. Tai jos sanon, niin naamioin sen logiikkaan, "ettei tarvitsisi ajaa pimeässä", vaikka mietin mielessäni että se olisi varmaan yksi kivoimmista asioista joka voisi tänä jouluna tapahtua: että äiti ja veli olisivat täällä vähän pitempään ja ehkä voitaisiin tehdä sitten sinä päivänä jotain yhdessä, ehkä jossain olisi jotain joulutapahtumaan, joululauluja kirkossa tai jotain. Tai sitten voisi vain katsoa telkkaria yhdessä.

Terapeuttini sanoo, että olisi tärkeää, että yrittäisin oppia ilmaisemaan toiveitani, jotain, mitä minä haluan. Minä en oikein kai tee sitä. En ainakaan äitini suhteen. En oikeastaan tiedä edes että mitä pelkään, mutta jotenkin se tuntuisi todella vaikealta. Ehkä se on se, että jos pyydän jotain, millä on oikeasti jotain väliä, hän voi tuottaa minulle taas pettymyksen. Hän voisi kaivaa taas esille sen, että en puhu isälleni ja sanoa, että se nyt ei vaan käy että meillä olisi hauskaa kun hän on jossain muualla. Kun mietin, että hän sanoisi noin, niin minulle tulee niin kuvottava olo. Ehkä olen vähän vihainen. Hän on pyytänyt minulta tuota, hän on pyytänyt minulta vaikka mitä vaikka kuinka monta kertaa elämässäni ja minä en ole ikinä pyytänyt häneltä melkein mitään. No, pyysin, että hankkiudutaan koirasta eroon, koska pelkään sitä, mutta siihenhän vastaus oli ei.

Ehkä pelkään että käy kuten silloin. Siihenkin keräsin rohkeutta pitkään ennen kuin uskalsin pyytää sitä, ja sitten kun pyysin ja sanoin, että en vain voi olla sen kanssa enää samassa tilassa, koska pelkään enkä halua tulla taas purruksi. Ja mitä minulle vastattiin? No voi voi, mutta koira jää ja jos et voi olla samassa huoneessa sen kanssa, niin selvä, mutta koiraa ei olla lukitsemassa mihinkään yhteen huoneeseen, koska vain sinulla on ongelma sen kanssa. Eli kun pyysin jotain, joka oli mielestäni vieläpä todella perusteltu pyyntö, asiat menivät vain huonompaan suuntaan. En tiedä mitä se nyt nykyisessä tilanteessa voisi olla, mutta en minä silloinkaan odottanut, että joutuisin elämään itse yhdessä huoneessa kun koiralla on koko muu talo. Se ei tullut edes mieleeni, se ei ollut edes vaihtoehto, koska kuka muka on koskaan tehnyt noin? Eli koska tahansa mikä tahansa pyyntö voi paljastaa ennennäkemättömän ja täysin kuvittelemattoman uuden kerroksen helvettiä.

Mutta tänään aion ottaa rennosti, koska olo on kurja. Ei siis fyysisesti, mutta olen väsynyt ja minua itkettää ja muutenkin tuskastuttaa. Ostin suklaata kaupasta, joten nyt laitan jonkun leffan tai sarjan pyörimään ja pelaan samalla jotain ja juon Earl Greytä (jota myöskin ostin lisää tänään) maidon kanssa ja otan rottia vähän ulos. Vanhat rottaotukset porskuttavat edelleen menemään. Välillä ajattelin jo, että se poikavanhus on tulossa höperöksi, mutta kyllä sen mieli leikkaa vieläkin hyvin. Jos se ulkoilee ja minä istun sängyllä, niin se kyllä kertoo, jos se haluaa että nostan sen syliin. Se nykii housunlahkeesta ja sitten kun laitan käden alas ja rapsutan sitä, niin jos se haluaa kyydin ylös, se kävelee itse kämmenelle ja lysähtää siihen keskelle. Se on niin söpöä että sitä on vaikea kestää. Tämän setärotan sisko on vielä paremmassa kunnossa. Setä on hieman ehkä menettänyt lihasmassaa, mutta rouvarotta on ihan samanlainen kuin se on aina ollut. Ei minkäänlaista heikkenemistä ja väsymistä ole havaittavissa. Ei sillä, yleensä tyttörotat ikääntyvät kai paremmin, ainakin jotkut. No, tuon tytön yksi sisko laihtui jo vähän ennen 2-vuotispäiväänsä ja se piti viedä lopetettavaksi, mutta pitkäikäisin tyttörottani oli viimeiseen asti hyvässä fyysisessä kunnossa, kunnes sitten vain romahti.

No, en mieti sitä nyt, vaan yritän ottaa vain rauhallisesti. Huomenna pitää sitten taas lukea tenttiin ja yrittää opetella niitä typeriä latinan taivutusmuotoja.