Valmistauduin treffeihin, oikein huolellisesti, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Näytin melkein siedettävältä ja olin henkisesti valmis. Pelattiin liitokiekkoa, ihan kivaa, vähän hankalaa ja meidän frisbee oli surkea. Ja minua alkoi väsyttää pian. Istuttiin hetki ja mentiin sitten katsomaan niitä hevosia. Niitä oli raviradan keskellä, ei mitään talleja, vaan pelkästään pilttuita, joissa oli hevosia. Minua kuitenkin väsytti ja mentiin aika nopeasti takaisin puistoon.

Olin niin väsynyt, että tuntui siltä, että jokainen askel oli tuskaa. Alf käveli liian nopeasti ja minä jouduin välillä kipittämään hänet kiinni. Kerran Alf pysähtyi, kun tien varressa oli nättejä kukkia. Hän ei sanonut mitään, vaan suuntasi suoraan kukkien luo. Kysyin, että mitä hän teki ja joku lähes olematon romanttinen osa minussa toivoi, että hän olisi pysähtynyt poimimaan minulle sellaisen kukan. Mutta ei. Hän keräsi kukkien siemenkotia ja selitti innoissaan, että miten se siemenkota tavallaan räjähtää, kun sitä puristaa, jos se on tarpeeksi kypsä. Eivätkä ne olleet.

Sitten kun päästiin takaisin ruusupuistoon, Alf etsi hänelle kelvollisen penkin (kun nehän olivat niin likaisia ja kauheita ja oli ihmisiä liikaa, jne.) ja istui siihen, kun minä olin niin huojentunut lepohetkestä, että annoin itseni kaatua siihen penkin viereen nurmikolle. Sain kuulemma osakseni huvittuneita katseita. Alf yritti ylipuhua minut penkille. Lopulta nousinkin ja menin istumaan penkille. Se tarkoitti Alfille ilmeisesti vain yhtä asiaa: Käpälöintiä. Ja minua väsytti ja penkki oli kova ja tyhmästi muotoiltu, niin nojasin sitten Alfiin, koska hän oli lämmin ja pehmeähkö ja olin liian väsynyt välittääkseni siitä käpälöinnistä.

Sitten pelattiin taas liitokiekkoa, jäin yhä vain kauemmas ja kauemmas Alfin tuloksesta. Sitten päätettiin taas levätä. Silmäilin nurmikkoa ja mietin ääneen, että häiritsisinköjän joitain rajoittuneita puistolaisia, jos kuolisin siihen nurmikolle. Alf sanoi, että minä voisin kuolla hänen syliinsä. Päätettiin kokeilla sitä, mutta en uskaltanut. Sanoin Alfille, että liiskaisin hänet, jos yrittäisin, joten menin "kuolemaan" nurmikolle. Alf oli ilmeisen epätietoinen siitä, miten hänen tuli käyttäytyä ja käveli vähän ympäriinsä ja kyykistyi sitten viereeni ja nousi taas välillä seisomaan ja sellaista.

Ja sitten nousin taas penkille ja Alf alkoi käpälöidä ja kysyi jopa, että saisiko suudella minua. Sanoin, että ei saisi. Sitten hän käpälöi lisää. Minulle tuli epämukava olo ja pyysin Alfia lopettamaan. Tylsä Amia. Ja sitten käveltiin asemalle ja raahauduin junassa kotiin puolikuolleena.

Ja siinä se. Sekin oli jo melkein viikko sitten, mutta en ole jaksanut kirjoittaa. En nytkään jaksaisi, vaikka tänään on ollut jaksamisen suhteen hieman parempi päivä. Oli hyvä päivä kuvataideterapiassa eilen ja kuvani jopa onnistui suunnilleen ja sen jälkeen on ollut "taidefiilis". Sellainen, jonka aikana huvittaa soittaa pianoa ja kuunnella musiikkia oikein tarkkaan ja katsella kuvia. Osastolla tuon kuvataidejutun jälkeen eilen Alf alkoi kuitenkin kyselemään, että mikä minulla oli, sattuiko kuvataideterapiassa jotain, vaikka olin vain ajatuksissani. Ärsytti.

Eilen ärsytti moni muukin. Alf ja Aya ovat ottaneet tavaksi valittaa Janne-hoitajasta. Alf nyt on samalla taktiikalla liikkeellä kuin Pedronkin kanssa, eli ihan lapsellisen syyn takia, mutta se vaikuttaa niin paljon, että hän kieltäytyy keskustelemasta yleisissä keskusteluryhmissä, jos Jannekin on niissä. Ja Aya valittaa sitä, että Jannen mielestä hänen ei tarvitse päästä lääkärille joka viikko. Ja kun lääkäri soitti eilen ja ilmoitti, että ei otakaan vastaan minua ja Ayaa, niin koska Janne tuli kertomaan sen, se oli tietysti hänen vikansa. Ja koska kahdenkeskisessä keskustelussa hän kyseli Ayalta, mitä tämä aikoo tehdä sinä päivänä lapsensa kanssa ja lopuksi sanoi, että ehkä he voisivat keskustella enemmänkin vanhemmuudesta joskus tulevilla kerroilla, niin Aya suuttui kauheasti, koska se oli hänen mielestään melkein suora väite siitä, että hän ei ollut hyvä äiti.

Ja Alf ja Aya eivät tietenkään sano mitään Jannelle, vaan valittavat siitä toisilleen ja minulle. Yritän aina sympatisoida ja ehdottaa, että jos he vaikka sanoisivat siitä Jannelle, sillä luultavasti kyseessä on vain joku väärinymmärrys tai pelkästään ajattelemattomuus hänen osaltaan (vaikka mieleni tekisi aina sanoa "heidän osaltaan"). Mutta ei. Toki joskus Janne on sanonut minullekin kai jotain, mikä on hieman vaivannut minua, mutta olen kyllä pyrkinyt sanomaan sen heti, enkä ole ainakaan ottanut itseeni mitään yksinkertaista "Tuollaista voi seurata, jos tunteita ei ole harjoitellut niin paljon kotona" -lausahdusta. Tulen toimeen ihan kaikkien kanssa osastolla, enkä voi käsittää, että Janne olisi jotenkin niin ilkeä ja ajattelematon, että oikeasti sanoisi jotain niin pahaa, mikä antaisi Alfille ja Ayalle hyvän syyn käyttäytyä miten käyttäytyvät.

Alf ei myöskään kuulu minun "taidefiilikseeni". Ei siis millään lailla. Minua inspiroi eniten ehkä NN, hän on minun muusani oikeastaan ihan kaikessa, sillä ne tunteet olivat jotain konkreettisia, ja jotka ovat vieläkin niin vahvoja, että ne saavat minut luovalle tuulelle. Ja sen luovuuden purkauksen jälkeen on sitten parempi olo. Sellainen raukea ja tyytyväinen. Alf vain ärsyttää.

Keskusteltiin tässä joskus koskemisestakin. Ehkä se oli maanantai. Sanoin, että kauhean usein se tuntui vain pahalta, vieläkin. Lisäksi valitin siitä, miten "Koskemattomalla viikolla" hän oli koskenut minuun ja vielä pyytänyt lupaa halatakin! Hän sanoi, että sentään hän kysyi lupaa ja koskemisiin hän sanoi, että ne olivat olleet ihan vahinkoja ja että vaikka ne olisi voinut välttääkin pienellä huolellisuudella, niin hän sanoi, ettei tajunnut, että nekin "lasketaan", sillä "Koskematon viikkohan" oli tarkoittanut vain sitä, että silloin ei kosketella sillä lailla käpälöintimielessä. Melkein oikeasti pimahdin siinä vaiheessa. "Koskematon viikko". Koskematon! Että ei kosketa ollenkaan toisiin. Noin minä selitin. Miten sen voi sitten ymmärtää noin väärin? Ja Alf vain jankutti, että niin hän sen ymmärsi ja että minun olisi pitänyt sanoa heti aluksi, että se tarkoitti kaikkea sitä.

Ja sitten yritin selittää hänelle, että tietysti se tarkoitti kaikkea koskemista, sillä mistä voisi aina tietää, onko joku kosketus oikeasti vahinko, vai onko se "vahinko". Alf ei oikein tajunnut, joten aloin selittämään hänelle, että esim. kouluissa ihmiset, jotka ovat kiinnostuneet jostakusta, voivat hakeutua tämän ihmisen lähistölle ja pyrkiä "vahingossa" koskettamaan tätä - ihan vain ohimennen, ei siis käpälöimään. Alf ei oikein käsittänyt vieläkään. Sitten vahingossa kiihtyneenä sorruin iänikuiseen "Etkö sinä ole koskaan" -kysymykseen.

Sitten olisi tehnyt mieli selittää siitä non-verbaalisesta viestinnästä, joka on minulle niin tärkeää, ja siitä, millaista oli ollut NN:n "kanssa", vaikka minä en edes koskenut häneen kuin muutaman hassun kerran. Olisin halunnut selittää, että kuules kaveri, naisten iskemisessä on hemmetin paljon hyötyä siitä, jos osaa hieman sitä non-verbaalista kieltä, jolla voi viestiä toisen kanssa edes jotain ilman sanoja ja kosketusta, ja etenkin, jos osaa sellaisella tavalla saada naisen vielä tuntemaan olonsa erityiseksi.

En sitten kuitenkaan selittänyt. Olisin muuten tehnyt niin, mutta oli maanantai ja minun piti lähteä hammaslääkäriin. Äiti odotti jo osaston parkkipaikalla ja minun piti jättää se juttu niin. En sitten jälkeenpäinkään ole selittänyt sitä. Sanoin, että sitä ei voi selittää mesessä. Mutta en selittänyt sitä hänelle osastollakaan eilen, vaikka olisi ollut mahdollisuus. Minä taivuin, luovutin yrittämättä. Ei Alf kuitenkaan ymmärtäisi, eikä olisi todellakaan hyvä idea selittää hänelle jotain tarkemmin siitä, mitä minä tunsin NN:n läheisyydessä ja mitä minä tein. Paitsi siinä mielessä sekin houkutti, että sitten Alf olisi tullut hieman mustasukkaiseksi, jolloin hän olisi ehkä yrittänyt tehdä jotain enemmän pitääkseen minut.

Ei sillä, hän on tehnyt kauheasti. Silloin "treffeilläkin" kun hän käpälöi minua ja minä nojasin häntä vasten, hän ei sanonut "silitä mun poskea", vaan "musta olisi tosi kiva, jos sä vähän silittäisit mun poskea". Siis uskomatonta. Vähän kyllä paha fiilis siitä, että yritän "muuttaa" häntä, mutta toisaalta tuntuu kuitenkin ihan hyvältä se, että osaan sanoa: Minä tarvitsen tätä. Ja sitten vielä hän on muuttunutkin. Mutta en halua muuttaa häntä toiseksi ihmiseksi, koska se ei ole mahdollista. Mutta... En tiedä. JOkin tuossakin mättää, vaikka sinänsä olen kauhean yllättynyt ja ilahtunut siitä, että Alf on oikeasti kuunnellut, mitä olen sanonut, ja muuttanut vielä omaa käytöstäänkin sen perusteella.

Ja huomenna on taas hammaslääkäri. Maanantaina piti olla viimeinen, mutta niillä oli mennyt joku pora rikki, eikä toisilta lääkäreiltä voinut lainata, niin siksi korjattiin vain se lohkeama (vihdoinkin!), mutta etuhampaan reiän paikkaus jätettiin nyt viimeiseen kertaan. Paikan lohkeaman (koska se oli vanha paikka, joka oli lohjennut, ei hammas) korjaaminenkin otti hieman kipeää, niin kauhulla odotan tuota huomista. Mutta perjantaina en mene, koska muu perhe lähtee mökille heti aamulla, eikä omahoitani ole töissä, joten en saa kyytiä mihinkään suuntaan. Joten jään kotiin ja näen ehkä Nanin ja nukun pitkään ja lepään, jotta kestäisin taas seuraavan viikon.

Mutta väsyttää kauheasti, ei ehkä ihan yhtä kauheasti kuin ennen, mutta kauheasti siltikin. Paitsi että nyt väsyttää kuten ennenkin, mutta tänään päivällä olin jossain vaiheessa melkein energinen. Soitin pianoa osastolla, keitin itselleni teetä, luin Anna-lehteä ja söin yhden Domino-keksin (joista en tykkää yhtään, mutta olipahan jotain tekemistä).

Olen laihtunut jonkin verran. Fysioterapia onkin vasta seuraavalla viikolla, joten on vielä aikaa laihtua. Mutta olen kuitenkin laihtunut jo suunnilleen viisi kiloa siitä edellisestä kerrasta, joten luulisi, että se näkyisi edes vähän jossain. Ei vain tunnu tarpeeksi laihalta vielä. Ja jos aion tilata vaatteita EMP:stä, kuten aion, minun täytyy olla tarpeeksi laiha, jotta edes toiset niistä hienoista farkuista sopisivat minulle.

Ja nyt väsy. Kauheaa, mutta sain kirjoitettua. Tuntuu siltä kuin olisi juossut maratonin. Enkä ole ulkoiluttanut rottiakaan tänään yhtään. Ääh, mutta huomenna sitten...