Rippiruusut roikkuu kuivattuina seinällä. Noi kaks vaaleenpunasta oli sulta. Mä muistan ku sä annoit ne siellä kirkossa. Sillon mä en vielä tienny että sä oot vihanen mulle. Meille. Mä odotin sua koko päivä mutta sä et tullu. Merry sanoi, että sä olit kuulemma sairas, sulla oli vatsa kipee.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Seuraavana päivänä me kolme pyöräiltiin teille. Sillon satoi ja perillä me oltiin litimärkiä, mutta ilosia ja toiveikkaita. Sä et puhunu meille paljon mitään. Me kyseltiin mikä sulla on, ootko sä meille vihanen. "Ootko sä raskaana?" mä muistan kysyneeni. Ekan kerran sä naurahdit vähän.

 

Me oltiin alhaalla syömässä. Sä söit nopeesti ja lähdit sitten. Sä et tiedä, että heti kun sä olit kadonnu portaisiin, sun äiti alkoi itkeä. Kun se oli saanu itkettyä ja ihmeteltyä loppuun, se toivotti onnea ja me tultiin taas yläkertaan. Mä muistan vaan hämärästi, että me katottiin Deep Blue Sea. Sitten me lähdettiin pois, etkä sä ollu kertonu mitään. Mä muistan ku me paluumatkalla keskusteltiin. Mä sanoin, että se sun vihas johtuu varmaan siitä nälvimisestä… Siitä, että me vitsailtiin sulle tärkeistä asioista. Muut ei oikeen suostunu uskomaan sitä. Nanikin vaan sanoi, että kyllä sä siitä lepyt. Ja niin me kaikki vakaasti myös uskottiin.

 

Yhessä puhelussa sun äidin kanssa, se sanoi, että mä oon luultavasti eka, jolle sä kerrot mitään. Toisaalta se oli kohteliaisuus, mutta mä pelkäsin etten mä pystyis siihen… Kuitenkin mä sain siitä uutta voimaa… Se voima sai mut soittamaan sulle siitä mökkijutusta, vaikka mä tiesin sun vastauksen jo.

"Siitä mun pitiki sanoa, että mä en pääsekkään." Mä olis monta päivää jo tienny, että mä saan kuulla noi sanat, mutta silti ne sattui kamalasti. Mä en oo koskaan itkeny niin. Kyyneleet vaan tipahteli lattialle pysähtymättä poskille. "Minkä takia sä teet tän meille?" mä kysyin itkien. Sun ääni oli kylmä, kun sä sanoit nähnees TKK:n jossain, samalla sä sivuutit mun kysymyksen sanoitta. Mä soitin vaan Merrylle ja sanoin, mitä sä olit sanonu. Pyysin sitä soittamaan Nanille. Ite mä sanoin vaan mun veljelle meneväni ulos. Sitten mä juoksin pois. Mä vaan juoksin ja juoksin. Mä hengitin katkonaisesti ja mun keuhkoihin sattui, mutta mä juoksin vaan. Mä olin poissa koko päivän. Tulin alkuillasta kotiin. Kukaan ei ollu ollut huolissaan. Olis ihana kirjottaa tähän, että kaikki oli ettiny mua. Että Nan ja Merry olis ollu huolissaan musta… Että ne olis ollu vihasia sulle sen takia mitä sä teit. Ei ne ollu. Ei.

 

Me oltiin mökillä. Siellä oli kivaa, mutta mä toivoin, että säkin olisit ollu siellä. Kun mä sanoin sen niille, ne sanoi, että kyllä sä lepyt, kadut vielä, ettet tullu meidän kanssa. Nan sanoi, että meidän pitäis vaan soitella sulle vaikka sä et suostunu puhumaan. Mä sanoin, että mä en soittaisi sulle enää. Mä en halunnu enää kuulla sun kylmää ääntä. Jälkimmäistä lausetta en tietenkään sanonu ääneen.

Silloin oli saunailta ku mulle tuli riitaa mun äidin kanssa. Mä vedin nopeesti vaatteet päälle ja ryntäsin märin hiuksin ulos. Mä juoksin taas. Mä juoksin sinne kaukaiseen risteykseen asti. Silloin mä huomasin, että mun kengät oli hiertäny mun kantapäät verille ku mulla ei ollu sukkia. Siinä risteyksessä mä pysähdyin ja kattelin ympärilleni. Peltojen takana oli mallastehdas. Sä olit joskus sanonu, että TKK asuu jossain siellä päin. Se rauhotti mut. Seuraavana päivänä mä kirjotin teille kaikille sen viestin.

 

Sitten yhtenä päivänä sä mailasit. Kaikki ne mailit mitä sä lähetit, mä en tienny oliko ne sulta. "*piip* *piip* *piip*" (=koko nimeni) luki saajassa. Mua itketti. Ehkä sä halusit loukata mua sillä. *toisena nimenä kauhea hirvitys*. Se on vielä kauheempi ku mun oikee toinen nimi. Mutta me oltiin sovittu tapaamisesta, ja näytti siltä, ettei siitä sittenkään tulis mitään. Viimeset kaks tuntia mä tarkistin sähköpostin aina parin minuutin välein, muttet sä mailannu. Kello oli vaan vähää vaille 12. Sillon mä ekaa kertaa satutin itteäni. Vedin mun hiusjutulla jälkiä. Sitten sä yhtäkkiä soitit. Oli ihanaa kuulla sun ääni. Ihanaa kuulla se ilman kylmyyttä ja teeskentelyä. Musta tuntui, että mä kuulin sun äänen silloin ekaa kertaa.

 

Kaikki meni pitkän aikaa "hyvin" jos mukaan ei lasketa mu jatkuvaa valehtelua mun ystäville… Mutta sen jälkeen kaikki meni niinku meni. Aika lopuksi mun masennus paheni ja mä lemppasin mun pitkäaikaisimman kaverini. Samoihin aikoihin sä lemppasit mut. Henkisesti. Silloin mä myös lopetin syömisen. Join vaan vettä. Kotona ja koulussa. Terkkari sanoi mulle että mä oon laihtunu suhteessa mun pituuteen paljon. Se oli huolissaan ja mä valehtelin sille.

 

Nykyäänkin mä sanoin aina teille ku pelmahdan ruokalasta, että me päästiin sinne etuajassa. Mä vaan en syö, koska mä haluan olla mieluummin teidän kanssa. Nyt on joulupäivä, kello melkein kaksitoista yöllä. Mä täällä vaan istun sängyssä ja kirjotan enkun tehtäväkirjaa vasten. Mä soitan sulle maanantaina. Sen mä oon luvannu itelleni. Nyt mä katon vielä sun antamia kuivattuja ruusuja ja lopetan kirjottamisen.

 

 

- Kirje (jota ei lähetetty) Thesille 25.12.2004