Soittotunti meni ihan päin *piip*. Se oikeasti meni. Olen ollut kauhean stressaantunut viime aikoina ja tuntuu siltä, että kaikki hommat kaatuu niskaan. Tämä kouluammuskelu ei tietenkään mitenkään vähentänyt sitä stressaamista.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Viha, se on asia jota olen täynnä ja rakastan sitä. Se on yksi ainoista asioista jota rakastan. Jokin aika sitten uskoin ihmisyyteen ja halusin elää pitkän ja onnellisen elämän… mutta sitten heräsin. Aloin ajatella kaikkea syvemmin ja tiedostin asioita. Mutta eksistentiaalinen pohtiminen ei ollut helppoa… se, kuinka paljon tiedostan asioita, on tehnyt minut onnettomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. En vain voi olla onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän."

 

Tuo pätkä meille luettiin itse asiassa koulussa uskonnontunnilla ääneen. Heh. Opettaja oli printannut sen kokonaisuudessaan netistä. Minä jouduin ainakin eilen näkemään kauheasti vaivaa löytääkseni sen uudestaan, enkä ajatellut, että kukaan opettaja menisi metsästämään sellaista, jota yritetään selkeästi kaikin mahdollisin tavoin hävittää ihmisten silmistä. Ja lukee siitä sitten vielä pätkän ääneen koko luokalle!

 

Tuo kohta on toisaalta myös se, mitä minä itse olen miettinyt ehkä eniten koko "manifestissa". Pääosin se tuntuu niin kauhean absurdilta ja rehentelevältä (ei siis pelkästään ylimieliseltä, vaan sellaiselta kuin tyyppi yrittäisi antaa itsestään paljon itsevarmemman ja ylimielisemmän kuvan kuin mitä hän oikeasti on), mutta tuo kohta on jotenkin... niin inhimillinen. Ei kyllä ensimmäinen lause minun mielestäni niin paljon; se saa minut voimaan lähinnä pahoin. Mutta muuten...

 

Minä olen miettinyt etenkin toisen ja kolmannen lauseen yhteyksiä. Joo, olen kuullut siitä exnettityttöystävästä (tai mikälie), mutta en viittaa suoraan siihen. Tarkoitan pikemminkin... Tai siis, ensimmäinen ja toinen lause liittyvät hyvin tiiviisti yhteen. Sen sijaan toinen ja kolmas lause eivät ole missään kielellisessä eivätkä varsinaisesti sisällöllisessäkään yhteydessä toisiinsa. Mutta kun minä luen tuota, minulle tulee jotenkin kummasti käsitys kuin tuo lausejärjestys viittaisi siihen, että tyyppi olisi ajatellut, että jokin aika sitten hänellä oli muitakin asioita, joita hän rakasti.

 

Minun oman henkilökohtaisten kokemuksieni perusteella minä olisin voinut kirjoittaa tuosta masennuksen syntymisestä melkein täsmälleen samalla lailla. Kauhean paljon pahaa tuntuu syntyvän – jotenkin kummallisesti – nimenomaan asioiden miettimisestä ja pohtimisesta; syvemmästä ajattelusta ja uusien asioiden tiedostamisesta.

 

Minullakin on se Arwen-kompleksini, josta kirjoitin kirjoituksenkin tänne joskus. Sen perimmäinen ajatus on se, että tunnuin päättelyineni ja ajatteluineni päätyvän vain kaikkia teitä tulokseen, että kuoleminen on loppujen lopuksi vain parempi vaihtoehto. Se ei ollut varsinaisesti mikään tunne, vaan pitkällinen ajatusketju, joka johti loogisesti ajatellen siihen tulokseen. Kuten tuossa ampujan viestissäkin, nuo miettimäni ja "tajuamani" asiat tekivät minut myös hyvin surulliseksi ja turhautuneeksi. Eivät välttämättä kuitenkaan vihaiseksi. En koe, että tuntisin kauheaa vihaa tai että sisälläni olisi valtavat määrät patoutunutta vihaa, joka vain odottaa oikeanlaista ärsykettä päästäkseen valloilleen. Ja tuo viimeinen lause pätisi myös tähän minun ajatteluuni, mutta siinä sanat "yhteiskunta" ja "tämä todellisuus" korvautuisivat vain sanoilla "missään" ja "koskaan".

 

Okei, tulee minullekin joskus sellaisia olotiloja, että raivostuttaa aivan suunnattomasti, mutta silloinkin minulla on yleensä vain hinku rikkoa tavaroita. Niin, ehkä tämä pitäisi vain kuitata lievän seksistisellä kommentilla, että tuossa näkee sitten miespuoliset ihmiset ja heidän keinonsa ratkaista ongelmia.

 

No joo. Mutta kuten jo sanoin, meillä koulussa kolmoset oli aika lamaantuneita tänään. Paljon porukkaa oli pois. Osa tietysti voi olla oikeastikin kipeänä, mutta tiedän ainakin, että yksi poika oli laittanut kaverilleen viestin, että on ihan shokissa ja hysteerinen eikä uskalla tulla kouluun. Ja tämä oli herra M(M), jos muistatte. Hänen kaverinsa pitivät sitä vitsinä, mutta sitten kun tämä tyyppi ei ilmestynytkään kouluun, niin alkoivat miettiä, että olikohan hän tosissaan.

 

Tuntui ja tuntuu yhä, että tämä on jotenkin kauhean... Miten sen nyt ilmaisisi... Jotenkin aivan eri asia juuri -89 syntyneille kuin muille. Tai ainakin siis sellaisille, jotka eivät tunteneet uhreja eivätkä tekijää, jne. Siis meille tavallisille ihmisille, jotka kuulivat kaiken uutisista. Jos tekijä olisi ollut syntynyt vaikka -90, ajattelisin todennäköisesti: Joku minua nuorempi. Tai jos se olisi ollut vaikka -88 syntynyt, niin sitten olisin ehkä ajatellut: Joku minua vanhempi. Mutta kun se tyyppi oli syntynyt samana vuonna ja oli abi yhtä lailla kuin minäkin, niin jotenkin se tuntuu paljon... En löydä tähän oikeaa sanaa. Se tuntuu... Tyhjältä.

 

Eihän sillä varsinaisesti ole mitään oikeaaoikeaa eroa, onko joku syntynyt vaikka -89 vai -90. Joskus siinä voi olla kyse vain päivistä tai viikoista, jotka erottavat tällaiset ihmiset. Mutta silti, se tuntuu vain jotenkin niin... Niin oudolta.

 

Tämä on asia, joka vaivaa minua tässä jotenkin kummasti ehkä kaikkein eniten. Jopa Nankin... Vaikka me olemme hyviä ystäviä ja kaikkea ja tämä asia ei ole varsinaisesti mikään asia, jonka ymmärtäminen vaatisi sitä, että tulisi olla täsmälleen saman ikäinen kuin ampuja. Mutta silti minusta tuntuu, että siinä on kauhean suuri ero, miten abit suhtautuvat siihen, kuin miten jotkut nuoremmat/vanhemmat suhtautuvat. En tiedä miksi.

 

Ehkä se tuntuu minulle tältä siksi, että minä tunnen joskus läheisyyttä kauheasti omanikäisiini. Että he ovat samassa elämäntilanteessa, eikä ole samanlaista puhua jostain ajankohtaisesta asiasta jonkun nuoremman/vanhemman ihmisen kanssa. Vaikka muuten kaikki keskustelu luonnistuisikin ja muutenkin olisi hyvät välit ja samantyyppinen luonne, niin se on silti jotain, mikä puuttuu, kun ei ole syntynyt samana vuonna tai ei käy samaa luokka-astetta.

 

Vaikka en olekaan kauhean läheinen ikätovereideni kanssa, niin silti, kun puhun Nanille siitä oppilaskunnan huoneen kaappauksesta, sanon "me abit". Se tulee automaattisesti. Vaikka en välttämättä kauheasti tunnekaan kuuluvani tiiviisti joukkoon, se on kuitenkin niin vahva asia, että käytän sanaa "me". Ehkä siitä on kyse. Abina on kauhea stressi päällä kaikesta, kauhean monilla on tutkimusten mukaan masentuneisuutta ja muita "mielenterveyden häiriöitä". Jotenkin sitä sitten tavallaan – vaikkakin ehkä tiedostamattaan ja hyvin vähäisesti – ajattelee, että kaikki Suomen abit olisivat jotain yhtä joukkoa, josta voisi käyttää sanaa "me". Siitä sitten seuraisi se, että tämä ampuminen... Että se ampuja olisi ollut "yksi meistä". Ei "vain joku", vaan "yksi meistä".

 

Meillä oli koulussa hiljainen hetki tänään. Ja sitten meidät vietiin kirkkoon muistotilaisuuteen. Jotenkin tuo kirkkoon vieminen hieman ärsytti minua. Meillä – ainakin tässä meidän 89-ikäluokassa – on kauheasti ateisteja ja jopa kirkkoon kuulumattomia. Silti rehtori kuulutti, että kaikki menee kirkkoon. Ei siellä ollut edes mitään yleistä muistotilaisuutta, vaan papit ja nuorisotyöntekijä puhuivat, sitten rukoiltiin yhdessä ja laulettiin virsiä. Ja sytytettiin kynttilöitä. Se oli ainoa, mihin minä osallistuin.

 

Mutta siinä tilaisuudessa ne eri puhujat periaatteessa vain toistelivat "kaikki taatusti pohtivat mielessään 'miksi'" ja "Jumalalta saamme voimaa" ja "ottakaamme osaa uhrien läheisten tuskaan ja rukoilkaamme heidän puolestaan". Virsissäkin laulettiin jokaisessa jotain, että Jumala tuntee meistä jokaisen ja meidän jokaisen tien ja meidän täytyy vain kääntyä hänen puoleensa ja että hän turvaa meitä ja suojelee meitä, eikä meidän tarvitse pelätä.

 

Sitten tuli se yhteinen rukous, ei Isä Meidän, vaan sellainen yleinen yhteinen rukous. Minä en ristinyt käsiäni, mutta vilkuilin ympärilleni ja sivusilmällä tarkkailin Nania. Tämän rukouksen ja sitä seuranneen virren aikana hän melkein liikuttui kyyneliin. Sillä hetkellä minua ärsytti.

 

Minulla ei ole edelleenkään mitään uskontoja vastaan, mutta sitä vastaan kylläkin, että tällainen koko koulun pakollinen "kriisitilaisuus" järjestettiin kirkossa ja ainoat lohdutuksen sanat, jotka annettiin, olisivat vaatineet uskoa. Tämän tilaisuuden jälkeen kun me käveltiin takaisin koululle, minä sanoinkin Nanille, että kyllä oli taas epistä: "Mitä me ei-uskovat saadaan?" Eikä me saatu mitään. Ainoa ei-uskonnollinen kommentti tuli siltä matikan&fysiikanopettajalta, joka totesi sen, että hänet olisi taatusti ammuttu vastaavassa tilaisuudessa heti ensimmäisenä.

 

Uskonnontunnilla meillä oli ne keskustelut ja kysymykset. En muista niitä sanatarkkaan, mutta tässä ne tulevat suunnilleen sellaisina, mitä ne olivat:

1. Mitkä syyt vaikuttivat siihen,  että tällaista tapahtui?

2. Miten tällaisia tapahtumia voisi estää?

3. Voisiko tällaista tapahtua täällä meidän lukiossa? Perustele.

 

Me keskusteltiin näistä sitten pienissä ryhmissä. Meidän ryhmässä oltiin minä, neiti M, herra Aksu ja neiti KMN. Neiti KMN tuli meidän ryhmään vain siksi, että heidän ryhmässään oli liikaa jäseniä. Hän kuuluu siihen meidän luokan tyttöporukkaan, josta en paljon puhu blogissani. He olivat kuitenkin ironisesti juuri niitä, joiden kanssa yritin ykkösellä kaveerata, kun vielä minussa oli vielä sellainen kaveeraamistarve. He eivät olleet kovin myötämielisiä minun suhteeni, vaan aina, jos kysyin vaikka ryhmätöistä, että voisinko tehdä heidän kanssaan, vastaus oli: "...Nojaa en mä tiedä, kun meitä on jo aika paljon, niin..."

 

Ja muuta vastaavaa myös. Joskus kun yritin sanoa sanan tai pari heille, niin heidän vastaanottonsa oli aika negatiivinen. Joko he vastasivat jotain lyhyesti ja olivat sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vastasivat lyhyesti ja siirtyivät sitten kauemmas tai olivat kuin en olisi sanonut mitään. Turha kai sanoakaan, että se tuntui aika käsittämättömän pahalta. Minä en puhu heistä, koska minulla ei ole heistä mitään sanottavaa. En ole suunnilleen missään tekemisissä heidän kanssaan, koska he kohtelevat minua vieläkin kuin olisin pelkkää ilmaa, kuin minua ei oikeasti olisikaan; varmaan he pelkäävät, että sanoisin heille jotain randomia, jos he huomioisivat minut. Sehän olisi jotain aivan hirveää.

 

Ja lisäksi tunnen oloni aika noloksi sen suhteen, että yritin kaveerata heidän kanssaan. Olen minä aika paljon useamminkin yrittänyt kaveerata ihmisten kanssa, mutta ainakaan minun muistaakseni yhtään mikään ei ole saanut näin negatiivista torjuntaa kuin tämä. Tuon jälkeen voisi sanoa, että minä luovutin. Totesin: Selvä, minä en enää yritä olla ystävällinen muille ja kaveerata yhtään kenenkään kanssa. Olen sitten yksin. Kun kerran yrittämisestä tuntuu olevan vain haittaa, niin lakataan sitten yrittämästä.

 

Ja minä lopetin. Erakoiduin aika paljon. En yrittänyt edes saada itselleni paria tai ryhmää, kun opettaja sanoi: "Okei, ja nyt jakautukaapas ryhmiin" vaan odotin, että opettaja käskisi minut johonkin ryhmään tai että saisin "kunnian" olla yksin oma ryhmäni. Muutuin negatiivisemmaksi ja synkemmäksi.

 

Minua turhautti myös se, että nämä ihmiset eivät olleet mitään pahiksia, vaan kuuluivat – ja kuuluvat yhä – joukkoon, jota pidetään meidän koulun kilttinä porukkana. He ovat sellaisia ihmisiä, jotka tunneilla vastaavat syrjimistä koskeviin kysymyksiin, että ihmisten pitäisi ottaa kanssaihmiset enemmän huomioon ja että ei pitäisi jättää ketään yksin. He sanovat tuollaista ja tuntuvat olevan parhaimpia esimerkkejä läheisenrakkaudesta, välittämisestä ja kaikista muistakin hyveistä. Ja vieläkin, senkin jälkeen, miten he kohtelivat minua, he jatkavat tällaisten hyveellisten kommenttien lausumista vakavin kasvoin.

 

En oikein halunnut neiti KMN:ää meidän ryhmäämme. Hän ei katsonut minuun ilmoittaessaan tulevansa ryhmäämme, vaan pääasiassa neiti M:ään ja pikaisesti herra Aksuun. En minä olisi ikimaailmassa sanonut, että ei hän saa tulla. Vaikka he eivät olleetkaan ystävällisiä minulle, en silti koe, että olisi mitenkään mielekästä yrittää "kostaa" heille sitä tekemällä samoin.

 

Mutta kuitenkin. Jouduin vähän sivupoluille, vaikka minun piti puhua noista kysymyksistä. Ensimmäisen kysymyksen suhteen meidän ryhmä listasi asiat: "Paha olo, mielenvikaisuus, järkyttävä tapaus (esim. tyttöystävä jätti)". Aksun kommentti oli tuosta tyttöystävästä. Matikanopettaja sanoi sen meille matikantunnilla ja sen jälkeenhän sitä levitetään eteenpäin, kun "tiedetään" jotain mitä muut eivät. Paha olo oli neiti KMN:ltä ja mielenvikaisuus neiti M:ltä. Minä en kommentoinut tähän muistaakseni mitään. Käsittelinkin tätä kysymystä jo, joten en koe tarpeelliseksi selittää niistä muista vastauksista sen enempää.

 

Toiseen kysymykseen vastatessa neiti KMN otti kynän ja kirjoitti omaa mielipidettään lappuun. Että tällaisia tapauksia voisi estää vähentämällä aseita. Se oli hänen pääpointtinsa. Minä sitten avasin (vihdoin ja viimein?) suuni ja sanoin, että eihän ne aseet yksin noita tapahtumia aiheuta, vaan siinä on kyllä merkitystä, että millainen ihminen siinä aseessa on kiinni. Sitten selitin vähän siitä dokumentista, joka näytettiin eilen ykkösellä, siitä, joka koski niitä aseita ja jossa sanottiin, että suunnilleen joka toisella suomalaisella on jonkin sortin ase. Tähän sitten sain tukea neiti M:ltä (joka ei kylläkään ollut nähnyt dokumenttia), joka sanoi, että eihän täällä kuitenkaan paljon aseellisia rikoksia satu, kun suuri osa on kaikkia haulikkoja ja sellaisia, eikä mitään käsiaseita, joilla pikkulapset pääsisi leikkimään tai jotain.

 

Minä sitten vielä mainitsin siitä, että jos on maa, jossa tapahtuu jotain tällaista mitä eilen, ja jonka itsemurhat luvut ovat myös aika lailla pilvissä verrattuna muihin maihin, niin ehkä tämä on myös jonkinlainen oire. Että jos on tällainen maa, jossa asiat on noin, niin...

 

Laitettiin sitten tuon neiti KMN:n asemietelmän lisäksi, että nuorten henkisellä tukemisella myös. Muissa vastauksissa ei ollut aseiden vähentämistä, mutta tuota tukemista ja huomioimista ja välittämistä.

 

Viimeiseen kysymykseen laitettiin, että kyllä voisi. Kaikki ryhmät vastasi samoin. Nämä kysymysten vastaukset olivat kuitenkin myös jotain hieman epätavallista. Yleensä kun opettaja kyselee jotain tällaista (kuten avioliitto vai avoliitto, mikä on paha asia, mitä tekisit jos...), niin mukana on vähintään yksi sellainen vastaus, joka vetää vahvasti huumoriksi (esim. Ihmisten toisille aiheuttamia pahoja asioita: Sodat, rikollisuus, väkivalta, kiusaaminen, televisiolupamaksut...). Oli aihe mikä tahansa, niin aina jossain vastauksessa menee edes vähän huumorin puolelle.

 

Mutta ei tällä kertaa. Ei ollut yhtään ainutta vastausta, jossa olisi mennyt yli. Ajattelin, että tulisi paljon sellaisia: "Syynä on mielenvikaisuus, vajaamielisyys ja hulluus! Estokeino: Pitäkää hullut laitoksissa, prkl!" Mutta niitä ei tullut. Kahdessa lapussa oli vain se mielenvikaisuus, eikä edes ainoana eikä ensimmäisenä. Nimiäkään papereihin ei tarvinnut laittaa.

 

Tämän jälkeen se opettaja luki sen pätkän siitä sen tyypin manifestista. Sen jälkeen hän haki Raamatun ja kaivoi esiin kohdan, jossa lueteltiin erilaisia pahuuden muotoja ("irstaus, siveettömyys, noituus, vihallinen käyttäytyminen") ja sen jälkeen se opettaja luki: "Näille ihmisille ei ole sijaa taivasten valtakunnassa, vaan he joutuvat ikuiseen kadotukseen." Sitten hän totesi, että me voitaisiin lähteä.

 

Minä sanoin itse asiassa Nanille jo ruokailussa, että taatusti se uskonnonopettaja pitää meille jonkun selostuksen siitä, miten tämä ampuja on paholaisesta ja joutuu helvettiin. Ajattelin jo sitten, että tämähän on melkein okei keskustelu, kun Raamattua ei käytetty yhtään "sen oikean näkökulman" selittämiseen. Mutta tulihan se siltä kuitenkin loppujen lopuksi!

 

Loppuun vielä lainaus eräästä toisesta blogista. Toisesta 18-vuotiaan tytön blogista, jonka kirjoittaja myös miettii eilisen tapahtumia:

 

"Kun yritin ajatella ampumavälikohtausta tämän tekijän silmin, minua vaivaa se, kuinka hän kuitenkin antoi tapahtumasta selviä varoituksia ja vinkkejä: näin tulee käymään. Lehdistön antaman kuvan mukaan hän ei ollut älyllisesti vajaa, joten hän todennäköisesti ymmärsi miten näkyvän väylän kautta hän mainosti tuleva tekoaan.

 

- -

 

Kun yritin pohtia syitä siihen miksi hän ennakkoon teoistaan kuitenkin ilmoitti, mieleeni tuli kaksi vaihtoehtoa:

Hän ehkä ajatteli haluavansa jälkeenpäin myhäillä sille, että tapahtuman ei olisi pitänyt uhreille (tai kenellekään) tulla yllätyksenä vaikka näin kuitenkin tapahtui (ikään kuin siis "I warned you but you refused to believe me"). Toinen vaihtoehto (johon ehkä tavallaan haluaisin uskoakin) on, että ehkä hän halusikin jäädä kiinni. Ehkä hän tiedosti miten huonon valinnan oli tekemässä, mutta oli joko liian ylpeä, heikko tai yksinkertaisesti kyvytön hakemaan apua ajoissa (tai missään vaiheessa)."

 

Olen kuullut tuon koulussakin muutamasta suusta. Kaikki olivat abien mietteitä. Varmaan jotkut muutkin ikäryhmät ajattelevat tätä, mutta en vain ole kuullut sitä kuin omanikäisiltäni. Ehkä tämä on vain osoitus, että se ampuja todellakin vain koetaan abien keskuudessa paljon selkeämmin "yhdeksi meistä", jolloin tekoa ajatellaan ehkä keskimääräistä enemmän myös hänen kannaltaan.

 

Kello on paljon. Oli kuitenkin pakko purkaa ajatuksia. Tuli paljon kaikkea, mutta tuntuu siltikin vielä siltä, että on vielä paljon, mikä jäi sanomatta. Tuntuu edelleen kummalla tavalla aika tyhjältä.

 

Eikä se, että huomenna on taas "mikä minusta tulee isona"-keskustelu, johon en ole varautunut ja että huomenna on ehdottomasti viimeinen päivä palauttaa runoanalyysi, jonka varsinaista versiota minä en ole vielä edes aloittanut.