Tuli taas nähtyä unia, niin kuin aina kun olen yksin kotona. Mitenköhän sitten, kun menen opiskelemaan, näenköhän unia koko ajan? Olenhan kuitenkin silloinkin ”yksin kotona”.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Molemmat unet olivat painajaisia ja muistan ne erityisen hyvin siksi, että heräsin molempiin. Toinen oli selkeästi saanut vaikutteita eilisestä. Siinä olin menossa nukkumaan, mutta sängyssäni oli muurahaisia. Kaikissa sängyissä oli vilisemällä muurahaisia ja minua väsytti. En sitten uskaltanut nukkua lainkaan.

 

Toisessa unessa oli ensimmäinen koulupäivä tulossa. Jostain syystä olin unessa menossa vieläkin meidän lukioon ja valmistauduin siihen innolla ajatellen, että nyt saan nähdä taas NN:n, miltäköhän minä näytän. Sitten tajusin yhtäkkiä, että kello olikin jo ihan kauheasti ja minulla olisi kymmenen minuuttia aikaa ehtiä kouluun. Hiuksetkin piti vielä laittaa. Unessa unohdin, että minulla oli nämä uudet lyhyemmät hiukseni ja melkein aloin laittaa jo sitä vanhaa kampausta ennen kuin muistin sen. Ajattelin, että todella hyvä – kuluisi vähemmän aikaa, kun tämä uusi tukka ei tarvitse kuin harjauksen. Sitten olin jo lähdössä, kun yhtäkkiä taistelurobotti (joo, mistähän sekin uneen oikein putkahti?) tuli ovesta ja sanoi tuhoavansa minut. Minäkin olin yhtäkkiä taistelurobotti ja minun vatsassani oli sellainen juttu, johon piti koodata sen vihollisen nimi ja syntymäaika. Minä en tiennyt syntymäaikaa, mutta koodasin syntymäpäiväksi 17.3. Hänkään ei tiennyt minusta tarpeeksi pystyäkseen tappamaan minut, joten fyysinen yhteenotto näytti olevan välttämätön. Sitten heräsin.

 

Lomien lopuilla on aina tullut tuon kaltaisia unia – ilman taistelurobottia tosin. Näen unta, jossa koulu alkaa ja minä säntään kouluun nähdäkseni NN:n, mutta jos ylipäänsä pääsen kouluun asti, hän ei tulekaan. No, tänä vuonna hän ei tule todellisuudessakaan. En usko, että hän on edes päässyt minnekään kouluun, vaan on joko jo nyt armeijassa tai menee talvella. Ja vaikka mitään häneen liittyen ei ole tapahtunut oikeassa elämässä, hän tulee silti uniin. Ajatuksissakin hän on.

 

Tajusin kylläkin pari päivää sitten, että en ole edes laskenut enää sitä, miten kauan niistä pakeista on. Hmm... Juuri tehdyn laskuni mukaan 22 viikkoa. Kuinkahan paljon se on kuukausina? Viisi kuukautta ja 2 viikkoa? Jee, enää pari viikkoa, niin siitä on puoli vuotta. Eivätkä tunteeni häntä kohtaan ole laimenneet yhtään. Kohta sen kuusikuukautisen jälkeen voi sitten alkaa miettiä sitä, että koskahan NN unohtaa minut kokonaan. Tai koskahan hän hankkii itselleen jonkun oikeanlaisen tyttöystävän. Tai sitä, miten kauan minä näen hänestä unia.

 

On ikävä häntä. On ikävä lukiota. Sitä elämää, joka oli ennen. Voisipa vain mennä takaisin ajassa. Istua yksin käytävillä niin, ettei kukaan kiinnitä huomiota. No, melkein kukaan. Yhtenä poikkeuksena tietysti NN, joka vilkaisi minuun aina silloin tällöin, jonka takia minä tiesin olevani edes olemassa joillekin. Mutta en enää. Pitää aloittaa elämä alusta ja yrittää sopeutua uuteen kouluun, uusien ihmisten joukkoon. Enkä minä halua. En usko, että olen kuitenkaan siellä kuin vuoden, enkä halua sopeutua vieraiden ihmisten joukkoon. Ensinnäkin, se vie paljon kauemmin kuin vuoden ja toiseksi, sitten kun lähtisin, olisi uusia ihmisiä, joita tulisi ikävä.

 

Mutta toista NN:ää ei tule. Ei enää koskaan. Tiedän, tiedän, koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan, mutta nyt sanoin kuitenkin. Puoli vuotta on kulunut, pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne kerran, kun olen nähnyt hänet sen jälkeen, mutta minun sisälläni mikään ei ole muuttunut. Ennen se oli sentään edes silloin tällöin mukavalta tuntuva asia, kun saattoi melkein uskoa, että NN pitäisi minusta myös, mutta nyt ei enää. Nyt se tunne tekee vain kipeää. Se saa surulliseksi ja kaipaamaan NN:ää, mikä tekee taas entistä surullisemmaksi, koska tiedän, etten häntä luultavimmin enää koskaan näe. Tekee taas mieli valittaa, että tämä on väärin. On väärin, että tunnen jotain käsittämättömän suurta jotain toista ihmistä kohtaan, mutta hän ei tunne takaisin. On väärin, että sen jälkeen tunne pitää minusta lujaa kiinni, enkä pääse siitä irti. Nyt voin sanoa jo itselleni melko varmasti, että minä todella rakastin häntä. Siis oikealla r-sanalla. Niin kuin sillä enää mitään väliä olisi.

 

***

 

Living today without a way

To understand the weight of the world

Faded and torn old an forlorn

My weak an hoping heart

- -

Time will not heal - -

Time will kill

- -

The music flows, because it longs

For the heart I once had

 

***