Tänä viikonloppuna olen aloittanut taas jokakesäisen ikuisuusprojektini. Se on tietysti auringossa luuhaaminen. Monet ihmiset luuhaavat auringossa, jotta ruskettuisivat, mutta minä luuhaan siksi, että hiukseni vaalenisivat. Joo, olen wannabe-blondi. En halua värjätä hiuksiani, mutta en silti vain voi tyytyä niiden tunkkaiseen sävyyn, joten kesäisin yritän saada ne vaalenemaan edes hieman siedettävimmiksi.

Kaikin puolin minulla on kuitenkin taas surullinen olo. Ei se ole varsinaisen angst, vaan surullinen. Siis ei sellainen viilt-viilt & vihaan itseäni -angst, vaan sellainen surullinen angst. On tullut taas itkettyä koko viikonloppu. En minä tiedä miksi, on vain tuntunut siltä, että huvittaa itkeä. Ja olen mennyt viikonloppuahmimisessa toiseen päähän: minä olen niin surullinen, että minulla ei ole nälkä ollenkaan.

Minulla pyörii päässäni taas paljon kysymyksiä, joilla on kaikilla sellainen angstinen vivahde. Miksi? Mihin minä kuulun? Vai kuulunko minä mihinkään? Keiden takia minä täällä maailmassa roikun? Kuka välittää siitä oikeasti? Ei kukaanko? Miksi? Mitä väliä?

Tunnen itseni taas ulkopuoliseksi. Aina on olemassa se pieni ulkopuolisuus, mutta nyt se on muuttunut taas suuremmaksi. Minusta tuntuu NIIN yksinäiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että kesä tulee. Nan on aina koko kesän menossa, enkä näe häntä yleensä muutamaa kertaa enempää. C:stä ei ole kuulunut mitään, eikä hän ole kesäihmisiä. Hän vihaa aurinkoa ja on mieluummin sisällä koko loman eikä pidä yhteyttä kehenkään. Ja kun koulu loppuu, niin sitten minä olen taas eristyksissä kaikista ikäisistäni.

Kuitenkin minusta tuntuu, että se ei johdu siitä. Olen ajatellut, miten C ei ole pitänyt yhteyttä. Ja sitä, miten näen Nania harvemmin, koska tuntimme eivät ole kertaakaan samalla käytävällä. Miten nykyisin mesen hankittuani katson sitä nimien listaa ja ajattelen, että ne kaikki ovat vain joitain, joiden meseosoitteita minulla ei kuuluisi olla. Miten Vuotiksessa kirjaudun sisään ja totean sitten, että ei siellä ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Miten Kylässä katselen, kun kaikki muut ovat osa sitä yhteisöä, johon minä en enää kuulu. Miten muu perhe reissaa aina ja jättää minut yksin kotiin.

Nyt itkettää taas. Äiti teki pitsaa, kun he olivat tulleet kotiin, koska hän tietää minun pitävän siitä. Mutta ei se mene alas. Ei siksi, että ajattelisin niitä kaikkia kaloreita (vaikka niitäkin siinä kyllä on luultavasti melko runsaasti), vaan siksi, että kurkku tuntuu lamaantuneelta.

En minä pysty edes kirjoittamaan. Sormetkin tuntuvat lamaantuneilta. Paitsi että soittaminen sujuu ihan hyvin. Ja muukin kirjoittaminen. Tämä vain ei. Vaikka oikeasti mikään suju hyvin.