On kesäloma lopultakin, kun eilen oli viimeinen tentti. Oli aika pitkä loppurupeama ja olen ollut aika lopussa. Terapeuttinikin oli vähän huolissaan siitä, kun olen vaikuttanut viime aikoina masentuneemmalta. Ja olen huomannut sen itsekin, koska kun kirjoitin päivästä toiseen esseitä tai luin tenttiin, niin ihan loppuvaiheessa se meni siihen, että en saanut nukahdettua illalla tai sitten heräsin yöllä, enkä sitten saanut nukahdettua taas uudestaan, ja sitten itkeskelin välillä ilman mitään syytä. Mutta nyt on ohi ja tuntuu jopa, että kaikki on kunnialla ohi. Tenttikin tuntui menevän jopa poikkeuksellisen hyvin. Sellaiset sähköiset tentit vain mietittävät minua välillä, kun se ohjelma laskee automaattisesti sen vastauksen sanamäärän, mutta varsinaista tila-rajaa esseelle ei ole. Ohjeistuksessa pyydetään vastaamaan "tiiviisti", mutta missään ei oikein sanota, että miten pitkä sen vastauksen tulisi suunnilleen olla. Lisäksi se menee aina niin, että vaikka se koeaika on sen kolme tuntia, niin ainakin minulla on niissä kolmen tunnin tenteissä ollut yhteensä vain kaksi kysymystä - yksi kummastakin kirjasta, enkä mitenkään vain saisi kulumaan siinä sitä koko aikaa. Tai saisin, jos kirjoittaisin esseen kaikista kirjojen aiheista, mutta en niistä suhteellisen suppeista tehtävänannoista mitä minulla on tähän mennessä ollut. Ei siinä muuten mitään, mutta nytkin kun menin sinne luokkaan, niin siellä oli jo joitain tekemässä tenttiä ja yksi tuli kanssani samaan aikaan - ja minä olin ensimmäinen joka sieltä lähti, vaikka norkoilin siellä vielä semmoisen vartin verran ylimääräistä ja luin niitä vastauksia läpi, kun tuntui, että eihän kolmen tunnin tentistä kehtaa lähteä, jos aloittamisesta on kulunut vasta vajaa tunti.

Meidän kotitalo on myös myyty. En tiedä mitä siitäkään ajattelisin, jotenkin se tuntuu oudolta. En ole kauheasti kotona käynyt, mutta jotenkin on tavallaan tuntunut hyvältä, että se talo on siellä jos haluan jossain kohtaa mennä käymään, ja ne linnut ovat siellä, luonto on siellä... Ja nyt se on myyty ja tuntuu, että minulla ei ole enää mitään linkkiä sinne paikkakunnalle, jossa asuin noin 20 vuotta. Miten voisin edes mennä käymään siellä, kun ei ole enää paikkaa jossa voisi yöpyä? Ja joku pariskunta muuttaa siihen, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi syntyy syksyllä. Tavallaan on ihan kiva, että joku uusi perhe voi luoda siellä talossa uusia muistoja, ja toivottavasti parempia kuin mitä meidän perhe loi, mutta toisaalta tuntuu oudolta. Jotenkin sitä hahmottaa asioita jotenkin erilailla, kun tuntuu, että joku toinen perhe aloittaa siellä talossa nyt siitä, missä meidän perhe oli melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Tuntuu jotenkin siltä, että vaikka aika kuluu, niin asiat eivät sinänsä muutu, vaan pysyvät ennallaan, vain ihmiset vaihtuvat.

Tänään on ollut ihan hyvä fiilis, mutta jotenkin ihan tyhmä asia harmittaa minua. Natalia pitää valmistujaiset kesäkuun lopulla ja tiestysti niissä on taas joku teema. Olen varmaan vuoden nyt täytellyt taas kyselyitä netissä ja kerännyt niistä pisteitä, jotka voi sitten vaihtaa lahjakortteihin, joten ajattelin, että käytän ne sitten vaikka siihen, että ostan jonkun kivan mekon, jota voi käyttää jossain muuallakin. No, käytin ne sitten mekkoon, jonka hain tänään ja kun kokeilin sitä päälleni, niin se oli liian lyhyt. Ehkä se olisi pitänyt tajuta, mutta jotenkin kun kattoo nettisivulta laihojen mallien kuvia, niin heidän päällään kaikki mekot näyttävät hyvältä. Mutta kun laitoin sen päälleni, niin jotenkin harmitti todella paljon, kun paitsi että se pintamateriaali ei ollutkaan sellaista millaista olin kuvitellut, se oli vain järjettömän lyhyt. Ehkä normaalinpituiselle se olisi ollut säädyllinen, mutta minulle ei. Toisaalta tuo ei ole mikään puolustus, koska nettisivulla sitä mekkoa pitänyt malli oli täsmälleen minun mittaiseni (tosin käytti kokoa 36 eikä näyttänyt edes niin laihalta, joten sekin harmitti). No, ei siinäkään vielä mitään sinänsä, kun löysin sitten toisen mekon. Laitoin sen toivelistalle ja ajattelin, että ostan sen sitten kun olen saanut tuon palautettua ja ne lahjakortit takaisin käyttöön.

No, annoin sen olla jonkun aikaa, mutta nyt sitten kävin katsomassa, vähän kuin varmistaakseni että näyttääkö se mekko vielä yhtä hyvältä kuin muistin, niin huomasin, että ei sitä ole toivelistalla lainkaan. Lopulta löysin sen ja huomasin, että ne minun kokoni ovatkin loppu. Yhtä kokoa isompia (joka olisi tällä hetkellä minulle sopiva koko, mutta kai jotenkin tykkäsin ajatuksesta, että minun pitäisi laihtua mahtuakseni mekkoon) oli jäljellä kaksi. Mietin asiaa ja pohdiskelin, että onkohan niitä kokoja tulossa vielä lisää. Tutkin myös muualta netistä ulkomaita myöten, että olisiko sitä mekkoa jossain muualla. Ei ollut. Tuon aikana se mekkojen määrä laski yhteen ja tulin tulokseen, että minä nyt vain ostan sen. Sinänsä mitään hirveää ei tapahtunut, mutta ärsyttää se, että en nyt sitten päässyt käyttämään niitä lahjakortteja, vaan ne kaikki rahat menivät tililtäni. On taas Albanian matkarahojen kokoon saaminen pikkuisen kauempana.

Ei muuten rahatilanne olisi varmaan yhdestä kuitenkin suht ok-hintaisesta mekosta kiinni, mutta olen rampannut eläinlääkärissä taas parin viime kuukauden aikana vähän väliä. Ensi viikolla on lisäksi vielä kaksi eläinlääkärikäyntiä lisää, joten se alkaa tuntua kukkarossa aika selkeästi. Yksi menee lopetettavaksi (kasvain) ja toisella on ilmeisesti krooninen silmätulehdus, mahdollisesti tukos kyynelkanavassa, joten tämä on nyt sen kanssa jo neljäs kerta eläinlääkärissä. Tosin ilmeisesti tämä kerta on vähän halvempi, koska kyse ei varsinaisesti ole hoidosta, vaan nyt kun olen käynyt toisella eläinlääkärillä, joka vaikuttaa lisäksi todella paljon paremmalta kuin entinen, tämä tapaus on hänelle ilmeisesti kiinnostava ja rotan päästä otetaan nyt röntgenkuva, jos siitä vaikka näkyisi jotain. Hän ottaa minut vastaan päivänsä päätteeksi ja veloittaa vain sen röntgenkuvan verran, kun tämä on lähinnä hänen kiinnostuksensa takia.

Sekin stressaa, kun kaikki rotat eivät ole terveitä, etenkin kun tämä silmäjuttukin on sellainen, josta minä en tiedä mitään. On useampaa eri antibioottia kokeiltu ja silmätipat ja voiteet ja ties mitä, mutta silti silmä vain rähmii rähmimistään ihan samalla tavoin kuin aikaisemminkin. Rotta ei ole vauva, joten mikään synnynnäinen juttu ei voi olla, koska ennen ei ole ollut mitään, mutta se ei ole myöskään vanha. Muita oireita ei ole, eikä nenästäkään tule mitään, mikä kuulemma viittaa jonkinlaiseen tukokseen. Silmää on värjätty eläinlääkärissä (jotta nähdään onko naarmua, tms.) ja väri ei ole tullut nenästä ulos, mikä sekin viittaa tukokseen. Myös toinen silmä on täysin normaali. Olen myös hieman epävarma, että mitä sille voi sitten tehdä, tai mitä pitäisi tehdä. Tai siis, kyllähän rottien kasvaimiakin eläinlääkärit on valmiita leikkaamaan jos omistaja niin haluaa, mutta minä en pidä sitä kovin viisaana ratkaisuna. Tämän nykyisen kasvaintytön kanssa olen tehnyt niin kuin kasvaimien kanssa yleisesti: annan olla niin kauan kunnes näyttää siltä, että pian voi ruveta haittaamaan jo jotain normaalia elämistä ja sitten vien lopetettavaksi. Mutta miten sitten joku tukkeuma kyynelkanavassa? Rotta ei vaikuta kipeältä vaan on normaali ylipirteä itsensä, silmä ei mene pahempaan suuntaan, rotta on suhteellisen nuori, joten lopettaminen tuntuisi tarpeettomalta. Mutta samalla mietin, että jos hoito ei auta, niin onko se sen verran haittaava juttu että lopettamista pitäisi harkita? Vai voiko tukkeutuneen kyynelkanavan kanssa elää? Isoimmilla eläimillä kuulemma niitä avataan jollain mekaanisella konstilla, mutta pienillä eläimillä se olisi todella vaikeaa.

Oli lopputulos mikä tahansa, helpottaisi todella, jos tietäisin, mikä se on, niin voisin suhtautua siihen pikkuhiljaa. Ei sillä, että lopettaminenkaan olisi helppoa, koska tuo on nuori ja se on yksi suosikeistani. Se on nuorin tyttö ja käyttäytyy kuin prinsessa. Se on tosi kiva luonteeltaan ja seurallinen ja leikkisä, ja rohkeakin, mutta välillä se mököttää. Eläinlääkärissäkin viimeksi kun taas värjättiin silmää ja katsottiin hampaita ja kuunneltiin hengitystä, se oli aluksi kyllä kiltisti, mutta sitten se ilmeisesti kyllästyi siihen, ja sitten kun sen kyllästymisen jälkeenkin vielä jatkettiin käsittelyä, niin se ei tykännyt, ja sitten kun lopulta käsittely oli ohi, se meni kantohäkkiinsä ja kaivautui puruihin, ihan kuin protestoiden sitä että miksi minulle tehtiin näin, nyt mökötän. Ihan niin kuin näyttelyvalmistautumisten yhteydessäkin, joita se vihaa. Sekin on tavallaan hassua kun rotta näyttää mököttävän, vaikka en tiedä onko se oikeasti mahdollista, vai näyttääkö se vain siltä. Tuosta nykyisen prinsessan temppuilusta tulee mieleen yksi ensimäisistä tytöistäni, minulle aikuisena tullut lievästi ongelmainen rotta, josta tuli kuitenkin kiltti. Se oli ujo, ja kun se oli vapaana, se meni sohvan selkänojalle ja laittoi pään verhon taakse, siis pelkästään pään, muu osa tästä aika pullukasta rotasta oli edelleen näkyvillä, mutta ilmeisesti se kuvitteli olevansa turvassa kun se pää oli siellä verhon takana.

Tuo joka nyt on lähdössä lopetettavaksi ensi viikolla, on nykyisten kavereidensa kanssa keksinyt myös hauskan jutun. Välillä annan niille teetä ja hunajaa, ja en tiedä sitten että onko kyse siitä, että yritetäänkö tämä hieno aarre piilottaa kun kerran sitä ei voi ottaa mukaan ja viedä piiloon, vai mistä, mutta sinne kippoon viedään joku rätti. Joskus vuosia sitten ajattelin ilahduttaa kesäkuumalla rottia laittamalla niille "uima-altaan" häkkiin, pesuvadin, jossa oli vähän vettä. Ei sinne menty uimaan, mutta näin, miten kauhealla vaivalla sinne haettiin kaikki lakananpalaset ja tiputettiin sitten siitä laidan yli ja katsottiin perään, että sinne se meni. Ensimmäisellä kerralla luulin, että joku rätti oli vain tippunut sinne ja nostin sen pois, mutta heti tuli poju ja tarttui märkään ja vähän painavampaan rättiin ja nosti sen sitten laidan yli ja pudotti takaisin sinne veteen.

Tuollaiset ovat jotenkin aina hauskoja, kun jotenkin sen pystyy näkemään ihan ulkoakin päin, että nyt niiden päässä raksuttaa jokin, joku logiikka siinä toiminnassa on, mutta minulla ei ole mitään aavistusta, että mikä se pointti niissä on. Kai jotenkin mietin, että koska siinä ei näytä olevan mitään järkeä, siinä on oltava joku ajatusprosessi taustalla. Se ei voi olla mitään vaistomaista, ainakaan rättien vieminen pesuvatiin, eikä se voi olla opittu tapa, eikä siitä näytä olevan niille mitään hyötyä, mutta silti ne toistavat jotain käytösmallia uudestaan ja uudestaan. Se on mielenkiintoista ja vaikka siinä ei ole minulle mitään järkeä, jotenkin tulee sellainen olo, että olen kuitenkin tekemisissä ajattelevien olentojen kanssa.

Aion ottaa aika rauhallisesti kesälomalla, etenkin nyt aluksi, kun tuntuu, että pitää levätä tuon urakan jälkeen. En oikein edes hahmota että miten pitkään olen puurtanut näitä viimeisiä kouluhommia. Varmaan noin kuukauden, mutta olen vain keskittynyt niihin ja ajatellut "päivä kerrallaan". Oikeastaan ainoa ajan kulumisesta kertova seikka oli ikkunani ulkopuolella oleva puu, koska ulos tulee vilkuiltua, ja olen tämän loppu-urakan aikana nähnyt, miten täysin paljaaseen puuhun tulee täysi lehti. Se tuntuu niin oudolta, vähän niin kuin elokuvalta, jossa ajan kulumista kuvataan yleensä jollain tuollaisella efektillä. Tässä kohtaa se vain tapahtui oikeasti, ja se on niin outoa, koska en missään vaiheessa päättänyt, että nyt teen kuukauden niska limassa hommia. Se meni niin, että ajattelin, että aloitan nyt ajoissa ja teen nämä hommat pois alta, viikon päästä kaikki on varmasti jo hyvällä mallilla. Ja tuntuu, että se "viikko" alkoi vain alusta aina seuraavana päivänä.

Mutta nyt yritän chillata ja pelata tietokonepelejä ja käydä ulkona ja tarkoitus olisi lukea nyt kesän aikana myös kirjoja. Loin tunnuksen Goodreads-sivustolle, josta yritän löytää jotain kirjoja. Vaikuttaa ainakin ihan hyvältä. Varmaan aloitan kuitenkin Kanthapurasta, joka meidän piti lukea kirjallisuuskurssin yhdelle tunnille mutta jonka jätin lukematta. Tästä huolimatta tentissä kun kysyttiin erilaisia tapoja, joilla kurssin teksteissä on vastustettu kolonialismia, päätin ottaa esimerkiksi rauhanomaisen vastustamisen ja Kanthapuran. Siitä oli jossain infojutussa juuri sen verran, että ilmeisesti jotain on vastustettu rauhanomaisesti, koska Intia ja Buddha, mutta minulla ei ole mitään käsitystä miten se on kyseisessä tekstissä ilmennyt. Pääsin läpi tentistä, mutta en saanut kovin hyvää arvosanaa, mikä mahdollisesti johtuu ainakin osittain tästä älynväläyksestä ottaa esimerkiksi jokin teksti, jota en ole edes lukenut.

Ehkä menen katusoittamaankin, vaikka tuntuu, että mietin sitä aina vähän väliä, mutta sitten se menee aina siihen, että lykään sitä, koska koen, että en osaa kappaleita niin hyvin kuin haluaisin, ja sitten kohta onkin jo niin lämmintä ja kosteaa, että osa soittimeni koskettimista lakkaa toimimasta, ja se menee ohi vasta myöhään syksyllä, eikä silloin tunnu enää yhtään siltä, että tekisi mieli mennä ulos soittamaan. Olen opetellut uusia biisejäkin, ja jotenkin nyt ajattelen, että opettelen ne ensin. Mutta olisi kiva jos saisi vähän taskurahaa. Ja ylipäätään se tuntuisi vähän niin kuin jonkinlaiselta "näytökseltä", mikä tavallaan tuntuu siltä, että nyt olen saanut joitain biisejä "valmiiksi".

Mutta pitää kokeilla rentoutua. En tiedä johtuuko se tästä tämän viimeisen viikon epäinhimillisestä loppuspurtista yliopistojuttujen kanssa, mutta selkäni ja niskani ovat taas jumissa. Joskus aikaisemmin keväällä minulla oli niskassa sellainen jonkinlainen pitempiaikainen kramppi eikä pää kääntynyt kuin toiseen suuntaan. Nyt tuntuu vähän samalta, paitsi että se on koko selän alueella. Tuntuu, että olen vain jumissa, en ole tehnyt mitään liikunnallista, mutta olen jumissa. Jotkut normaalit liikkeet sattuvat ja päänkin kääntäminen sattuu vähän. Se niskan kääntymättömyys meni itsekseen ohi, mutta vähän mietin, että jos nyt heti parin kuukauden jälkeen se tulee takaisin entistä pahempana niin pitäisikö mennä näyttämään lääkäriin ja kysymään. Mutta toivon nyt kuitenkin että se menisi ohi itsekseen kun lepään. Mietin kyllä vähän, että mitä jos joku aamu herään ja olen sitten kertakaikkisesti ihan jumissa, mutta ei kai sellaista käy.

Jotenkin tuntuu, että melkein vieläkin käyn ylikierroksilla, mutta varmaan se tästä pikkuhiljaa helpottuu. Ehkä pitäisi tosin pestä ikkunat tässä lähipäivinä, niin tulee se edes tehtyä nyt kun on tällaista levotonta energiaa, kun viime vuonna en pessyt ikkunoita ollenkaan. Mutta yritän nyt keskittyä rauhoittumiseen ja vaikka pelaamiseen. Ja painonhallintaan, vaikka ei nyt sitten olekaan välttämätöntä laihtua jotta se mekko sopisi hyvin päälleni silloin vajaan kuukauden päästä. Kuukauden painoni on pysynyt suunnilleen ennallaan, mutta nyt se on lähtenyt taas laskemaan. Laskin, että jos laihdun tätä vauhtia kuin tähän asti, tämä on tällainen "ensi vuoden kesäksi kuntoon" -operaatio. Olen aikaisemmin kokeillut nopeampaa laihdutustyyliä, mutta ajattelin, että teen tämän nyt eri tavalla, enkä ajattele, että nyt kuihdutan itseäni puoli vuotta, vaan syön vähän vähemmän ja keskityn enemmän siihen, että pidän huolta itsestäni myös muulla tavalla. Eihän minulla ole mikään kiire mihinkään. En tiedä, johtuuko se nyt tästä viime aikojen stressistä vai mistä, mutta nyt kun olen taas jatkanut laihtumista, jotenkin paradoksaalisesti tunnen oloni sitä lihavammaksi mitä enemmän laihdun. Sinänsä tiedän, että se ei oikeasti voi olla totta, mutta päässäni järkeilen sen niin, että olen vain ollut täydellisen sokea sille miten kuvottavan läski olen ollut, mutta nyt "silmäni ovat auenneet" ja olen tullut jotenkin paljon tietoisemmaksi ruumiistani. Ja jotenkin myös huonolla tavalla tietoiseksi. Normaalisti jos olen istunut, niin olen ajatellut, että okei, reidet näyttävät isommilta silloin kun istun (verrattuna siihen kun vaikka seisoo), mutta kaikki reidet nyt vain näyttävät siltä, ne ovat reidet, se on vähän niin kuin niiden tehtävä. Nyt se on muuttunut sellaiseksi, että herranjumala miten ihmisellä voi olla näin läskit jalat, näyttää ihan samalta kuin Suurin Pudottaja -ohjelman läskit, kenenkään normaalin ihmisen reidet eivät näytä tältä, en kehtaa lähteä edes talosta, varmaan kun kävelen ne hyllyvät puolelta toiselle.

Tiedän, että nuo ajatukset ovat vain vääriä, ja jotenkin tunnistan ne sellaisiksi syömishäiriöisiksi ajatuksiksi joita minulla on ollut joskus aikaisemminkin, mutta nyt ne tuntuvat jotenkin vielä absurdeimmilta, kun silloin kun painoin enemmän, samanlaiset ajatukset eivät vaivanneet minua. En ajatellut, että olisin laiha, mutta ajattelin, että olen ehkä hieman ylipainoinen, mutta voin siitä huolimatta näyttää omalla tavallani hyvältä. Eikä tullut liiemmin mieleeni, että esimerkiksi kadulla ihmiset ajattelisivat, että en näytä hyvältä, vaan pikemminkin olin ylpeä jos nyt en kehostani sinänsä, niin tyylistäni kuitenkin, vaateyhdistelmistä, hiuksista, jne. Ei nytkään tilanne ole ihan kauhea, mutta yhä useammin kun menen ulos, mieleeni tulee "olen läski, olen läski, olen läski". Voisin sanoa tuosta terapiassa. En ole vielä sanonut, ja se tuntuu osittain hieman hermostuttavalta, koska jos vaikka sanon sen, että kun istun, niin mietin jatkuvasti reisiäni ja sitä miten ne ovat valtavat, niin terapiassahan istutaan ja sittenhän se terapeutti oikein ajatuksella katsoo reisiäni ja näkee, että ne oikeasti ovat läskit.

Mutta joo, yritän nyt chillata, enkä neuroilla näin paljon, vaikka se tuntuukin olevan nyt vähän vaikeaa.