Nan tulee tänään kylään. Piti siivota tämä tietokonehuone ja sitten oma huone, kun varmaan oleillaan pääaika siellä minun huoneessani, mutta lupasin näyttää hänelle niitä silloin pääsykokeiden aikaan ottamiani Kuopio-kuvia, joten meidän täytyy olla hetken koneellakin. Ja tietysti kun siivosin, niin löysin vanhan äidinkielenmonisteen. Äidinkielen tunnit olivat aina niitä NN-tunteja ja minulla oli muutenkin tapana raapustella aina kaikkea monisteisiin. Tuossa monisteessa oli biisin ”Un-break my heart” lyriikoita. On huono biisi joo, mutta kun... kyllä te tiedätte, se r-sanajuttu... niin silloin kuuluukin kuunnella huonoa musiikkia. Käväisi vain sellainen outo tunne. Niin kuin (Harry Pottereista lainattuna) olisi mennyt portaita alas ja vahingossa hypännyt yhden portaan yli.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jotenkin minä nyt vasta tajuan, miten paljon minä kaipaan sitä tunnetta. Sentään minä tunsin silloin jotain. Nykyään olen pikemminkin taas se entinen tunnetyhjiö. Silloin tällöin on surullinen olo, silloin tällöin vihainen, silloin tällöin vähän iloinen, mutta ne ovat sellaisia haaleita tunteita. Ainakin verrattuna niihin NN-ajan tunteisiin. Olin silloin välillä kauhean vihainen ja mustasukkainen, mutta välillä niin järkyttävän onnellinen. Nykyään en tunne enää mitään voimakasta, paitsi jos ahdistuskohtaukset lasketaan.

 

Huomenna mennään sitten tekemään äidin kanssa se vuokrasopimus Kuopioon. Minä myös näen sen asunnon ensimmäistä kertaa ja hieman jännittää. Äiti on kysellyt jo, että koska minä ajattelin muuttaa sitten sinne. Järkyttävä kysymys. Nyt kun olen yrittänyt ajatella sitä, olen tullut tulokseen, että joskus elokuun alusta minun ehkä kannattaisi itseni sinne aika kokonaisvaltaisesti muuttaa. Ehtisin sitten totutellakin siihen uuteen olotilaan ennen koulun alkua, niin elokuun alku tuntuu ihan hyvältä. Se on vain niin kauhean pian.

 

Tänäänkin siivotessani katselin huonettani ja mietin, mitä kaikkea minä otan mukaan ja minkä joudun jättämään tänne vastoin tahtoanikin. En voi ottaa julisteita enkä lehtiartikkeleja. Olen päällystänyt huoneeni erilaisilla julisteilla ja lehdistä leikkaamilla erityisillä lehtiartikkeleilla. Seinältä löytyvät kahden TSH-leffan lehtiarvostelu, kaikkien ilmestyneiden Potter-leffojen lehtiarvostelut, muiden minulle tärkeiden leffojen arvosteluja, pikkujuttuja TSH:sta ja Potterista, suuri lehtileike TSH-sinfoniasta... Siellä on kaikenlaisia lehtileikkeitä, joita olen kerännyt valikoiden jo ala-asteelta asti.

 

Joten tuon uuden asunnon tulevat lehtileikkeet täytyy kerätä uudestaan. Ja kaikki muukin sellainen sälä. En ota mukaan paljon mitään vanhoja koristeita huoneestani. En ota kuivaruusuja. En niitä pimeässä hehkuvia tähtiä katosta. Niiden paikka on täällä. Minun kotini on täällä. En voi vain viedä kaikkia minulle tärkeitä tavaroita uuteen paikkaan ja olla kuin se olisi siten minun uusi kotini.

 

En tiedä, tulenko koskaan tuntemaan sitä vuora-asuntoa kodikseni. Ainakin se vie paljon aikaa, niin luulen. Minun täytyy tehdä siitä itse itseni näköinen. Se ei ole se sama koti kuin täällä, mutta ehkä se voisi olla toinen koti. Täällä on muistoja, paljon muistoja, jotka eivät ole läheskään kaikki niin mairittelevia. Täällä on muisto niistä luokkatovereista, niistä tärkeistä ihmisistä, joista olen kirjoittanut täälläkin vaikka miten paljon, vaikka he todennäköisesti eivät ole itse suoneet minulle montakaan ajatusta.

 

Kuitenkin juuri sen muiston takia lähteminen on tavallaan myös helpompaa. Minä tiedän, että he eivät ole enää täällä. Jotkut ovat, mutta eivät läheskään kaikki. Eikä minulla ole oikein mahdollisuuksia nähdäkään heitä enää. Ja jos näkisinkin, niin ei se olisi sama asia kuin koulussa.

 

Olen ajatellut myös sitä, miltä tuntuu lukea blogiani. Olen kirjoittanut tätä jo ikuisuuden. Sinä aikana olen rakastunut, tullut torjutuksi, muuttunut, kirjoittanut ylioppilaaksi ja nyt suunnittelen elämäni ensimmäistä muuttoa. Olen miettinyt, että jos tätä blogiani on seurannut pitempään, niin onko se kuin joku kirja? Varmaan minuun samaistuu jonkin verran, koska itsestäni ja tuntemuksistani minä jonkin verran puhun, mutta entäs ne muut? Entäs nämä ihmiset, marginaali-ihmiset etenkin. Neiti M ja R... Herra Friikki, T. Toukka, Jumpula, Mitch, NN... Minä olen puhunut heistä niin paljon, niin onkohan heihin samaistunut? Muistaako kukaan edes heitä?

 

On helppo itse ajatella, että varmaan se tuntuu lukijoillekin oudolta, mutta olen melko varma, että yhtään kukaan ei osaa yhdistää kaikkia ihmisiä johonkin muistikuvaan, jonka olen kertonut. Kuka on neiti KMK? Never heard? Herra VL kuulostaa hieman tutulta, hmm... Herra Tumppi? Neiti AL? Ja se Jumpulakin... Kukas se olikaan?

 

Olen miettinyt sitäkin, että miten oudolta tuntuisi kirjoittaa joistain uusista ihmisistä. Joistain opettajista yliopistolla... Nuo lempinimet noille muille ovat muodostuneet pitkän ajan kuluessa, joten olisivatko kaikki uudet opiskelijatoverini vain vivahteettomia kirjainlyhenteitä? Enkä minä edes haluaisi puhua uusista ihmisistä. Minä pidän näistä nykyisistä niin paljon. Pitääkö minun sitten poistaa nuo marginaali-ihmisetkin? Ainakin muuttaa heidän kuvauksiaan. Olen NN:n pakkien jälkeen miettinyt, millaiseksi minun pitäisi muuttaa tuo hänen kuvauksensa tuossa. En ole sitten vaihtanut sitä vieläkään. Se tuntuisi kauhealta, niin lopulliselta. Ja muutenkin... Kaikki, jotka tuossa ovat, muuttuisivat imperfektiin. No, Nan ei ihan, mutta hänkin osaksi: ”Nan, hyvä ystävä, jonka oikea nimi on salattu ja jota nimitän täällä Naniksi. Vuotta nuorempi tärkeä henkilö, joka OPISKELI samassa lukiossa kanssani.” Ja varmaan siihen pitäisi laittaa jotain siitäkin, että muuton jälkeen pidetään yhteyttä tavalla x.

 

Tuntuu kauhealta, että pitäisi jättää nuo kaikki henkilöt taakseen. Tai se vielä onnistuisi ehkä jotenkin, jos sitä yrittäisi olla vain ajattelematta, mutta miten muuttaa nuo marginaalitekstit? Se tuntuu ajatuksenakin niin pahalta. Se pakottaisi myöntämään itselleni, että yksi vaihe elämästäni on ohi ja seuraava alkaa. Minä en haluaisi luopua. Minä en ikinä halua luopua yhtään mistään. Minusta on sääli heittää rikkinäisiä tavaroitakaan roskiin.

 

Ja sitten kun olin tänään huoneessani vain istumassa ja katselemassa ympärilleni miettien, mitä kaikkea joutuisinkaan jättämään, tuli se olo. Se on se kumma olo, joka tulee aina joskus. Se tuli pienenä useammin, mutta nykyisinkin se tulee välillä. Se ei ole mitenkään ahdistava tai pelottava, vaan sellainen kumma tunne. En osaa kuvailla sitä, koska vaikka se on selkeästi tunne, se ei ole mikään selkeä ja suoraviivainen tunne, vaan jotenkin outo. Sitä ei edes tajuaisi, jos ihoon ja vatsaan ei tulisi sellaista kummallista tunnetta.

 

Minä muistan, kun se tuli pienenä. Se tuli joskus muutenkin, mutta etenkin aina silloin, kun äiti lähti työmatkalle. En minä jäänyt tietenkään yksin kotiin, koska veli jäi myös ja isäni piti meistä huolta ja mentiin joka tapauksessa hoitopaikkaan aamulla ja tultiin vasta iltapäivällä kotiin kuten normaalistikin. Silti oli se kumma olo. Ja joskus yöllä pienenä, kun näki pahaa unta ja sen jälkeen oli hereillä, niin tuli sellainen samanlainen olo, niin silloin teki mieli mennä kömpimään äidin ja isän sänkyyn. Teki mieli halata äitiä lujaa tai istua hänen sylissään (kuten muistan tehneeni kauhean vanhaksi), koska äiti sai sen kumman ja epämiellyttävän olon lähtemään.

 

Mutta enhän minä nykyisin voi mennä halaamaan äitiä. En voi mennä halaamaan ketään. Pitää vain odottaa, että se olo menee ohi. Keittää teetä ja kietoa peitto ympärille ja tehdä jotain kivaa. Sitten voi itkeäkin jossain piilossa. Aina pienenä, kun äiti lähti työmatkalle, minä olin heiluttamassa hänelle keittiön ikkunasta. Sitten juoksin aina seuraavaan ikkunaan ja sitten taas seuraavaan ja sitten taas seuraavaan ja heilutin koko ajan. Sitten menin omaan sänkyyni ja ryömin kokonaan peiton alle. Silloin oli aina niin paha mieli, että itketti.

 

Ei se ole kuitenkaan ikävä se tunne, koska se ikävä, mitä tunnen niitä entisiä luokkalaisiani ja NN:ää kohtaan, eivät tunnu koskaan tuolta. Se tuli sitä paitsi viimeksi silloin, kun kummini olivat kylässä pari viikkoa sitten. Istuin kiltisti olohuoneessa kummitätini vieressä ja sitten tuli se kumma ja epämiellyttävä olo. Miksi tuntisin ikävää, kun kaikki olivat kotona ja heidän lisäkseen oli vielä vieraitakin?

 

En ole kirjoittanut ikuisuuksiin. Jumitan siinä minun SHIT:ssänikin. Olen kirjoittanut sen alun jo kahteen kertaan, mutta nyt se tuntuu taas siltä, että se ei toimi. Tällä kertaa se on hieman parempi jo, mutta en vain keksi, miten saan esiteltyä niin alussa sen vieraan ihmisen. Se tyyppi on ihan vieras päähenkilölle, mutta jotenkin heidän välilleen täytyy kehittää jotain sellaista, että sen ensimmäisen tapaamisen aikana he pitävät toisistaan niin paljon, että tapaavat myöhemmin uudestaan. Ja ihan kaverillisesti. Kyseessä ovat poika ja tyttö, mutta heidät pitää saada kätevästi ja luontevasti ja nopeasti ystäviksi, mutta ei miksikään muuksi kuin ystäviksi. Kuinka ihmeessä sellainen tapahtuu? Minä en ole koskaan kyennyt olemaan hyvä ystävä kenenkään pojan kanssa. Olen sentään sen verran katsellut leffoja ja käyttänyt mielikuvitustani, että keksin, miten kaksi ihmistä saadaan yhteen romanttisessa mielessä, mutta en kaverimielessä.

 

Ja kun se poika on avain siihen pääjuoneen. Se pääjuoni ei voi alkaa, ennen kuin päähenkilö luottaa siihen poikaan niin paljon, että kertoo niistä vaivaavista unista ja poika päättää auttaa tätä. Se juoni minulla on pääpiirteittäin hyvinkin valmis (ja jopa yksityiskohtaisesti tietyt osaset siitä), mutta tuo alku on hieman hankala. Ja sen alun pitkittäminen sen ystävyssuhteen kehittymisen ajaksi on hankalaa, koska päähenkilö ei tee niin mitään. Hän on kotona ja menee töihin. Töissä hän tekee aina samat asiat, eikä puhu mitään erityisyyksiä, sitten kotona hän on yksin, eikä pidä yhteyttä kehenkään... hänellä ei ole edes lemmikkejä!

 

Minulla on lisäksi kauhea hinku kirjoittaa jotain. Tuon tarinan tuo kohta ei vain suju, niin se alkaa ärsyttää. Jos kahden ihmisen välille syntyy vuorovaikutussuhde, heidän täytyy tehdäkin jotain. Ja koska sen pitää olla ihan oikeaoikea vuorovaikutussuhde, pelkät katseet tai hipaisut tai muut sellaiset eivät toimi. Heidän täytyy jutella tai tehdä jotain yhdessä. Miten saan heidät juttelemaan? Kirjoitan joko monta sivua putkeen jotain karmeaa dialogia tai sitten kuittaan keskustelun kirjoittamalla: ”Ja he juttelivat”?

 

Ja sitä paitsi, sen pojan täytyy lausua se yksi kommentti, joka on pakollinen. Ja se täytyy lausua alkuvaiheessa, mutta luontevasti. Ja päähenkilön täytyy vastata siihen juuri tietyllä tavalla. Ja siitä täytyy seurata se, että he päättävät tavata joskus uudestaan. Tuon minä saan vielä onnistumaan, mutta se tapaaminen ei toimi. Siitä tulee pelkkää dialogia. No, kahvilassa ei oikein muuta mahdollisuutta olekaan kuin jutella, mutta tuossa vaiheessa se on vielä liian... Se on liian epätoimivaa. Sitten ajattelin jotain muuta paikkaa, mutta ei sellaista ole! Minä en tiedä pyörätuoli-ihmisistä yhtään mitään. Onnistuin kirjoittamaan ihan kelvollisen tarinan sydänpotilaasta, mutta tämä pyörätuolijuttu on kauhean hankala.

 

Sitä paitsi, minun käy sitä tyyppiä sääliksi. Sitä pyörätuolityyppiä. Se on vähän sama kuin kaikkien sairauksien suhteen kaikissa kirjoissa: sellaisen kauhean sairauden saanut tyyppi kokee joko ihmeparantumisen tai sitten kuolee. Minä en tiedä yhtään ainutta kirjaa, jossa jollain henkiin jäävällä hahmolla olisi jonkinlainen sairaus, joka oikeasti haittaisi häntä, mutta josta hän ei pääsisi eroon. Se menee aina niin, että noin ei käy ja minä vihaan sitä. Mutta toisaalta tuntuu niin epäreilulta, että se hieno hahmo, jolla olisi potentiaalia vaikka mihin, on sellainen, että hänet on tuomittu olemaan halvaantunut koko loppuelämänsä. Hän ei voi edes raivoissaan ”marssia ulos ovesta” tai mitään. Hän ei voi ”potkaista turhautuneena pikkukiveä, joka sattui olemaan hänen tiellään”.

 

Tuo on turhauttavaa. Toisaalta haluan kirjoittaa juuri pyörätuolihahmon, mutta sellaisen kirjoittaminen on niin hankalaa. Miten hän pystyy täyttämään edes jääkaapin ilman apulaista. Ja jos hän ei pysty, niin onko hänellä apulainen? Millainen apulainen? Ei sovi lainkaan juoneen. Haluan tarinaan sen pyörätuolityypin, mutta en ketään muuta hänen mukanaan tulevaa. Mutta tuntuu, että on vähän pakko keksiä sellainen hahmo, koska kuinka se pyörätuolityyppi kävisi kaupassa? Miten hän toisi tavarat kotiin? Miten hän ylipäänsä pystyisi kulkemaan itse? Mitä jos tulisi ylämäki? Miten hän pääsisi sitä ylös? Entäs sitten alamäessä? Onko kukaan ikinä nähnyt pyörätuolilla alamäkeen kiitävää alaraajahalvaantunutta? Se on vain liian vaikeaa, etenkin kun minä en tiedä yhtään hiukkaa, miten se oikeasti menee!

Nääh. Nan tulee kolmelta, pitäisi varmaan mennä vielä siivoamaan loput.