Viikonloppu vapaa, jei. Ja perjantaina kysyttiin odotetusti, että olisiko minulla mahdollisuutta tehdä nyt viikonloppuna ylimääräinen vuoro. Se oli ensimmäinen kerta kun töissä kieltäydyn ylimääräisestä vuorosta päin naamaa ja se oli vaikeaa. Se joka pyysi minua jäämään teki sen tosin helpoksi, koska minun ei tarvinnut sanoa sanaa "ei". Aloin änkyttää enkä oikein edes muista mitä sanoin, jotain tyyliin: "Ai tänä viikonloppuna? Öö, olin ajatellut... oikeastaan nyt tällä kertaa..." Sitten hän vain sanoi hymyillen, että okei ja siirtyi kysymään muilta. Sen lisäksi laitoin pomolle pyynnön palkattomasta vapaasta ja työvuorojen laatijalle toivomuksen, että minulle ei jatkossa laitettaisi viikkon yli 30 tuntia töitä. Minullahan on sopimus, että 26 viikon ajanjaksolla viikkotuntimääräni tulee olla keskimäärin vähintään 30, joten huvikseni laskin, että paljonko minun tarvitsisi minimissään tehdä että se tulisi nyt tämän vuoden osalta täyteen. Lopputulos oli suunnilleen 18 viikkotuntia. Joten ajattelin tilannetta ja keksin, että minähän voin pyytää sitten tämänkin jälkeen viikkotuntimäärääni vielä alennusta ja silti pysyä työsopimukseni rajoissa. Toki tuo palkaton vapaaviikko vaikuttanee siihen, mutta siitäkin voisi varmaan neuvotella. Keväällä kesälomatoiveiden aikaan uusille sanottiin, että meille kun ei ehtinyt oikein kertyä lomapäiviä, voimme hyvin pyytää palkatonta vapaata. Ja mieleeni tuli vielä hyvä veruke, jolla voin sitä perustella: "pakko tehdä vähemmän tunteja, koska muuten opintotukikuukausien määrän määrittämä vuosituloraja ylittyy".

Tämä ei varmaan ole terapeuttini mielestä tarpeeksi ja ehkä hän tekee taas ilmalainaukset terapiassa torstaina. Ymmärrän sinänsä häntä, koska selkeästi nyt kun olen sekä opiskellut että käynyt töissä, olen väsyttänyt itseäni aika pahasti, vaikka vuosi sitten olin vielä lääkärin lausunnon mukaan työkyvytön. Ja nyt kun voisin ottaa vastuun omasta elämästäni ja terveydestäni, niin ilmeisestikin kieltäydyn näkemästä tilanteen vakavuutta. Mutta tunnen oloni ihan hyväksi. Oikeastaan tämä kaikki tuntuu jotenkin tutulta. Tuntuu että suurimman osan elämästäni minusta on tuntunut juuri tältä. Lukiossa, Kuopiossa, täällä sen jälkeen kun olin juuri muuttanut ja tein kahta työtä. Olen aina elänyt näin, jos en sitten ole ollut pakotettuna pois työelämästä kuntoutumassa jossain loukossa. Miten minun pitäisi yhtäkkiä osata muuttaa koko elämäni?

Olen miettinyt sitä että minkä takia minulla on näin pakottava tarve uuvuttaa itseni. Olen tajunnut nyt, että ylityöskentely on ollut mielessäni jo pitkään. Muistan miten joskus yläasteella mietin, että muuttaisin omilleni ja tekisin töitä ja elättäisin itseni. Jos en saisi hyvää työtä vaan joutuisin työskentelemään pienellä palkalla, mietin, että minä voisin ottaa vaikka kolme työtä yhtä aikaa. Muistan sen hyvin, koska tuo ajatus kolmesta työstä yhtäaikaa tuntui niin... houkuttelevalta. Nytkin kun olen mielessäni haaveillut että minusta tulee kuuluisa kirjailija, niin tuo ajatusmalli on kietoutunut osaksi sitäkin. Tietysti kirjoittaisin salanimellä ja salaisin henkilöllisyyteni - mikä tosin tarkoittaisi sitä, että siinä onnistuakseni minun täytyisi pystyä ylläpitämään kahta erillistä elämää yhtäaikaa kenenkään aavistamatta. Haaveilen, että sitten ohjaisin itse tarinastani elokuvan - edelleen salaten henkilöllisyyteni - jolloin joutuisin olemaan oma sihteerini samalla kun teen valtavaa elokuvaprojektia yötä päivää. Tämä tietysti silloin kun olen sapattivapaalla oikeasta työstäni Oxfordin yliopiston professorina. Luonnollisesti kirjoittaisin samalla myös seuraavaa tarinaani.

Se kuulostaa... Sekopäiseltä. No, kaikki unelmat kai kuulostavat, mutta useimpien ihmisten haaveisiin ei todennäköisesti kuulu ajatus useamman työn tekemisestä yhtä aikaa uupumukseen asti ja vielä sitäkin pidemmälle. Haaveissanikin olen väsynyt, nukahtelen periaatteessa minne tahansa ja olen niin uupunut että melkein menetän järkeni. Mutta selviän siitä ja se koko juttu on menestys.

Olen ollut innoissani tästä viikonlopusta, koska se on ensimmäinen vapaa viikonloppu 11 viikkoon. Mutta kun mietin asiaa, niin en pääse yli siitä, että tässäkin tapauksessa minua innostaa vapaata viikonloppua enemmän se että sellaista ei ole ollut noin pitkään aikaan. Kun istun yliopistolla ja nukahtelen, koska olen ollut ensin koko päivän töissä ja 12 tunnin kuluttua pitäisi lähteä seuraavan kerran liikkeelle, tunnen ehkä hieman paniikkia, mutta tunnen myös ylpeyttä. Tiedän kyllä, että kun vanhoja ihmisiä haastatellaan ja kysytään mitä he tekisivät toisin elämässään, jne. niin kukaan ei sano "olisinpa tehnyt enemmän töitä". En silti tiedä että jos minulta kysyttäisiin vanhana sitä, olisinko samaa mieltä. Nyt tuntuu siltä, että saattaisin hyvinkin katua sitä, että en ole tehnyt tarpeeksi. Kun teen liikaa, tunnen oloni hyväksi. Menestyväksi. Se on sinänsä tyhmää, koska kuka pitäisi puhelinasiakaspalvelijan työtä menestyksekkäänä, mutta kun mietin miltä se kaikki kuulostaisi: hain opiskelemaan kolme kertaa ennen kuin pääsin, tein kahta työtä ja samalla yritin petrata englannintaitojani - ja sitten kun pääsin opiskelemaan, keskityin ensimmäiset vuodet pelkästään siihen, mutta lopulta menin töihin ja jatkoin töitä koko loppuopiskelujen ajan. Ennen valmistumistani sain vihdoin oman alan töitä harjoittelun kautta, joten valmistuttuani minulla oli jo työ valmiina.

Tuo kuulostaisi kivalta. Menestyvältä. Ajatus siitä, että persoonani ei olisikaan niin tiivissä suhteessa työhön, on jotenkin epämukava ajatus. En tiedä miksi ja kun olen nyt pari päivää miettinyt tätä, niin arvelen, että tämä on niitä piirteitä joista minun olisi osittain päästävä eroon. Mutta kaikki sanovat, että nerokkuuden ja hulluuden välillä on vain hiuksenhieno ero. On oltava molempia.

Ehkä tämä on osittain muuntautunut syömishäiriöpuoli, joka tekee tämän. Haluan tehdä jotain äärimmäistä, jotain joka ei oikeastaan ole mahdollista. Paitsi jotenkin ajattelen että se on. Kai tämä voisi olla sitten se mitä terapeuttini kutsuu vaativaksi puolekseni. Mutta olen kyllä hieman oppinut jo huomaamaan milloin se vaativa puoli sanoo jotain. Tämä ei ole sitä, tämä ei ole mikään "turhaan ostat sen kivan vaatteen kun eihän mikään näytä hyvältä tuollaisen vartalon päällä" -tilanne, vaan kaikki unelmani ja haaveeni kiertyvät yhteen tämän ylityöskentelyn kanssa. Siitä on hankala luopua, koska tuntuu että silloin minun pitäisi luopua kaikesta, eikä mitään jäisi jäljelle. Jotkut haaveilevat omistavansa punaisen talon, jossa on valkoinen aita ja pihalla on perunamaa, perheeseen kuuluu mies ja vaimo, kultainennoutaja ja kolme lasta. Talo sijaitsee pienellä paikkakunnalla. Perheen äiti työskentelee opettajana/sairaanhoitajana/on kunnalla töissä ja isä on juristi/opettaja/insinööri/kunnalla töissä. Joillekin tuo on unelma, minulle se tuntuu jotakuinkin painajaiselta. Minä en haluaisi omistaa taloa vaan asunnon jossain suurkaupungissa - mieluusti useita asuntoja useissa suurkaupungeissa, niin voisin vaihtaa maisemaa helposti ja aina olisi jokin paikka minne mennä. Olisin arvostettu ja menestyvä, ja voisin matkustaa rottieni kanssa maasta toiseen lentokoneella ihan helposti. Tuo vaatii aika paljon enemmän kuin punainen tupa muuttotappiokunnassa, joten minun on tehtävä vain vähän enemmän töitä sen eteen. Ja olen valmis tekemään mitä tahansa etten joudu muuttamaan siihen punaiseen taloon. Luulin että se olisi hyvä asia kaikkien mielestä, mutta ilmeisesti se ei ole.

Olen katsonut kasapäin romanttisia komedioita tänään ja taidanpa katsoa vielä hieman lisää. En tee läksyjä tänään, en mitään työhön liittyvää, tänään on vapaapäivä. Huomenna pitää tosin tehdä jo läksyjä, koska latinasta on ihan järkyttävästi tehtävää taas tiistaiksi.