Kolmas osa. Tämä on kaikkein vaikein. Nyt isänpäivän "kunniaksi" (tajuatte kyllä myöhemmin noiden lainausmerkkien idean) päätin käsitellä myös isääni liittyviä asioita, vaikka olen niitä nettipsykologini kanssa käsitellyt oikeastaan enemmän kuin tarpeeksi.

Yksi ensimmäinen negatiivinen muistikuva isästäni on jo hyvin varhaiselta iältä. Olin ehkä kolmen tai neljän. Olin tehnyt jotain, enkä suostunut menemään huoneeseeni, vaikka minua käskettiin. Isäni nosti minut sitten ilmaan, kantoi huoneeseeni ja pudotti lattialle. En pudonnut jaloilleni, vaan jotenkin oudosti kyljelleni. Se sattui ihan käsittämättömästi, sen muistan. Minulla on myös paljon muistikuvia siitä, miten minun ollessa pieni, pelasimme yhdessä jalkapalloa. Hän ei ikinä ottanut sitä niin tosissaan, kun minä olisin halunnut. Vähän myöhemmin tajusin sen johtuvan siitä, että minä olin tyttö.

Isäni ei koskaan auttanut lumiukon tekemisessä. Minä, äiti ja veli teimme joka vuosi aina lumiukon, mutta isäni ei osallistunut siihen koskaan. Hän ei ikinä auttanut minua läksyissä vaikka pyysin, eikä hän koskaan mennyt minun tai veljeni koulujen vanhempainiltoihin. Joskus vähän "myöhemmässä" iässä, siinä 11-13 kieppeillä tilanne alkoi kuitenkin kärjistyä. Olin vuosien saatossa tullut yhä itsepäisemmäksi, enkä kokenut järkeväksi totella isäni typeriä sääntöjä. Ne olivat typeriä, mielivaltaisia, eikä kyse ole vain siitä, että käsittelisin asiaa subjektiivisesti. Joku sääntö saattoi olla, että en saanut puhua mitään jonkun TV-ohjelman aikana, mutta hän sai. Ja hän puhui aina. Katsottiin sitten urheilua, visailuohjelmaa tai elokuvaa, hänen piti aina selittää mitä tapahtui. Hän haukkui kaikki visailijat ja urheilijat, ja sanoi, että hän olisi itse takaperinkin osannut tehdä paremmin kuin ne surkimukset. Elokuvista hän oli nähnyt useimmat ja kertoi juonen etukäteen. Jos joku (=minä) käski hänen olla hiljaa, hän alkoi huutaa. Ja jos joku muu puhui, hän huusi, että kesken TV-ohjelman ei saanut puhua.

Huomasin myös, että kun lakkasin kohtelemasta häntä niinkuin hän halusi, eli ylivertaisena jumalana, minä en ollut enää sitä mitä aiemmin. Aiemmin minulla oli ollut nimi. Yhtäkkiä olinkin vain p*ska akka, tai omahyväinen muija, tai huora tai jotain muuta yhtä mairittelevaa. Yhä useammin hän alkoi käyttää sananpartta "nyt me pojat" puhuessaan veljestäni tai koirasta. Yhä enemmän yhteenottoja syntyi ja yhä vakavempia. Äitini yritti pysyä puolueettomana, mutta se oli vaikeaa, sillä isäni vaati, että hän olisi hänen puolellaan. En muista tarkkaa lukua, mutta jokatapauksessa kymmeniä kertoja hän julisti heittävänsä minut ulos talostaan. Äiti sai aina tilanteen korjattua.

Hän myös aina valitti minulle, etten tehnyt mitään: Vain söin ja p*skansin. Hän itse ei käynyt edes töissä, sillä mikään työ ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä. Silti hän kuvitteli tietävänsä kaiken kaikesta. Kaikki olivat häntä huonompia. Minä sain hyviä numeroita koulussa ja tein kotona läksyt. Silti se ei ollut muka mitään. Hän ei tehnyt taloustöitäkään. Äiti teki ne kaikki. Aina. Äiti kävi töissä ja vain hän toi rahaa perheeseen, lukuunottamatta tosin muutamia kesätöitäni, mutta hoiti silti minun, veljeni, koiran ja kaikki kodin asiat. Isäni imuroi perjantaisin ja vei koiran lenkille aamuisin. Muutoin hän makasi vain sohvalla ja söi katsoen TV:tä selittäen kovaan ääneen.

Yhtenä kesänä, muistaakseni seitsemännen ja kahdeksannen luokan välillä yhteenotoista tuli ruumiillisia. Muistan yhden kerran, kun isäni oli juonut liikaa ja katseli mökillä, miten tikka lensi välillä pihan yli ja nakutteli puita. Hän sanoi, että se söisi kaikki linnunpoikaset ja että se piti tappaa. Hän alkoi etsiä haulikkoa ja hauleja. Minä tiesin, missä ne olivat, mutta en kertonut hänelle. Lopulta hän kuitenkin löysi ne. Hän naureskellen lähti ovesta kohti rantaa haulikko kädessään. Minä juoksin perään raivoissani. Hän huusi minulle, etten saisi tulla, muuten voisin vahingossa osua linjalle. Kiljuin hänelle, ettei hän ollut jumala. En antaisi hänen tappaa sitä tikkaa. Hän käski minut takaisin sisälle. En totellut ja hän tähtäsi minua aseella. Aloin kiljua kovaan ääneen, jotta jos hän tappaisi minut, hän ei pääsisi kuin koira veräjästä. Hän ei ampunut. Sen sijaan hän uhkasi lyödä minut tajuttomaksi aseen puuosalla. Hän yritti käydä kimppuuni, mutta juoksin pakoon ja hyppäsin leveähkön ojan yli tavoittamattomiin. Lopulta äiti tuli kuitenkin ja sai taivuteltua minut sisälle. Juoksin yläkertaan huoneeseeni ja lukitsin oven. En tullut alas koko iltana, vaikka äiti kävikin oven takana kertomassa, että isäni ei ollut saanut tikkaa ammutuksi ja että minun pitäisi tulla syömään. En totellut.

Se oli kahdeksannen luokan ensimmäinen päivä, kun Jes tuli meille kylään. Koira tuli ovelle ja murisi. Se työnsi päänsä ovesta ulos ja meni väkisin ulos. Se puri Jesiä käteen. Kun Jes oli toimitettu kotiin, sain taas kuulla, miten se oli ollut minun vikani. Olin tullut ovesta sisään ja huutanut, että isäni laittaisi koiran pois. Hän ei ollut sisällä. Yritin itse laittaa sitä toiseen huoneeseen, mutta jotenkin se livahti. Jes syyllisti minua myös. Hän sanoi, että minun olisi pitänyt tarttua koiraan käsilläni ja estää kaikin tavoin sitä puremasta häntä. Hän ei välittänyt, vaikka se olisi purrut minua. Hän oli se tärkeämpi.

Muutamaa päivää myöhemmin tuli iso riita kotona. Televisiosta tuli jääkiekkoa ja isäni selitti taas itsekseen. En katsellut jääkiekkoa, vaan selitin äidille, mitä kaikkea koulussa oli tapahtunut. Isäni käski minun olla hiljaa, enkä totellut. Minut määrättiin huoneeseeni, mutta tottelin vasta pitkän ajan jälkeen, jolloin siirryin omaan huoneeseeni omasta tahdostani. Pamautin oven kiinni ja heittelin raivoissani kirjoilla ovea. Minusta on hauska heitellä tavaroita, kun olen vihainen. Se on ainoa tapani purkaa kiukkua. Heittelin tavaroita melko voimallisesti oveen. Kun Harry Potter ja Liekehtivä Pikari kolahti oveen, kuulin, miten isäni ponkaisi ylös sohvalta. Hän avasi oveni ja äidin estelyistä huolimatta rynni luokseni ja löi minua kovaa kasvoihin. Koira tuli ovesta myös ja isääni "puolustaen" se puri minua käteen. Äiti sai molemmat jotenkuten vain pois.

Myöhemmin äiti yritti tulla puhdistamaan haavaani, mutta olin hysteerinen. En antanut hänen koskea minuun vaan vetäydyin lattialle nurkkaan istumaan ja kiljuin, jos hän tuli lähelle. Hän jätti puhdistusaineet, lähti ja minä puhdistin naarmun itse. Se ei ollut kovin paha. Ei läheskään niin paha, kuin muutamaa kuukautta aikaisemmin sattunut. Silloin olin komentanut koiraa ja se oli purrut minua käteen. Isäni oli sillonkin huutanut, että syy oli yksin minun. Etten saanut koskea koiraan, koska se vihasi minua. Lukkiuduin vessaan kännykkäni kanssa ja puhdistin kulmahampaista tulleet syvät haavat itse hammasta purren. Sitten soitin Merrylle. Itkin ja hän kuulosti jopa pelästyneemmältä kuin minä. Pysyin lukkojen takana, kunnes äitini tuli kotiin.

Kuitenkin, takaisin siihen iltaan, kun isäni löi minua. Hän oli kesällä jo kaatanut päälleni olutta ja lyönyt minua TV:n kaukosäätimellä käteen, mutta muutoin olin päässyt aina livahtamaan pakoon. Nyt en ollut päässyt. Hän oli lyönyt minua. Ilman kunnollista syytä. Hän oli päästänyt koiran kimppuuni ja kun olin itkien huutanut hänelle, että hänen takiaan koira puri minua, hän huusi toivovansa, että se purisi minua oikein monta kertaa. Myöhemmin illalla isäni tuli kuitenkin äidin kanssa selittämään. Hän puhui sellaisella kuvottavalla sweet-talk -äänellä kuin olisin ollut mistään mitään tajuamaton lapsi. Hän kysyi, miksi minun täytyi olla hankala, kun kerran vihdoinkin olimme päässeet eroon "tervaskannosta nuotiossa" (=veljestäni). En vastannut. Hän selitti vielä paljon, mutta lopulta käännyin tuolillani häntä päin ja tokaisin kyyneleisin kasvoin ääni raivosta väristen: "Mä en puhu sulle ENÄÄ IKINÄ." Sitten käänsin hänelle taas selkäni ja pysyin hiljaa. Isäni naurahti tavalla, jolla lapselle naurahdetaan, kun tämä lupaa, ettei ikinä tee mitään, jonka kuitenkin seuraavana päivänä unohtaa.

Seuraavana aamuna isäni puheli minulle tavalliseen tyyliin aamiaisella. En vastannut. Minä en puhunut hänelle. Voi olla, etten silloin 14-vuotiaana oikein vielä tajunnut kaikkea, mutta lupaukseni minä muistin. En luvannut koskaan mitään, mitä en voisi pitää. Ja sen lupauksen minä todellakin pitäisin. Aluksi oli hankalaa. En tiennyt, voinsinko lähteä kouluun sanomatta "hei". Äitini yritti itkien vedota minuun, että puhuisin isälleni. Hän kysyi, pitäisikö minut viedä taas terapiaan. Hän sanoi, että mitään lomamatkoja ei tehtäisi ennen kuin minä puhuisin isälleni taas. Minä en kuitenkaan puhunut, vaikka äiti kuinka suostutteli.

Kuukausien kuluessa tilanne alkoi kuitenkin helpottumaan. Aluksi tuntui kauhean vaikealta olla puhumatta hänelle ja olla huutamatta, kun hän huusi minulle, mutta ihmeekseni totuin siihen pian. En puhunut hänelle, enkä kuunnellut, mitä hän sanoi. Jos kysyin äidiltäni, mitä kello oli ja isäni vastasi, odotin, että äitini kertoi sen, tai kysyin häneltä sitä uudestaan. Käyttäydyin kuin isääni ei olisi olemassa. Kuitenkin jos hän tuli samaan huoneeseen jäädäkseen, minä lähdin pois. En istunut hänen kanssaan ruokapöydässä, en suostunut olemaan olohuoneessa yhtä aikaa hänen kanssaan. Siihen tottui yllättävän helposti. Yhteenotot vähenivät, sillä vaikka isäni ilmeisesti osasi riidellä itsekseenkin, se ei tullut koskaan niin pahaksi. Minä en kuitenkaan enää ikinä onnitellut häntä syntymäpäivänä tai isänpäivänä. Jouluisin äiti pakotti minut ostamaan hänelle lahjan, joten menin läheisimpään tavarataloon ja ostin pussillisen pahimpia karkkeja, joita löysin. Joka joulu.

Nyt en ole puhunut hänelle yli kolmeen vuoteen sanaakaan. Enkä aio koskaan puhuakaan. En usko, että kukaan voi kovin helposti tajuta, miten paljon vihaan häntä. En yleensä vihaa ketään ihmistä, sillä en usko, että kukaan paha voi olla täysin paha. Niin siis isääni lukuunottamatta. Luin kerran Potterista, että huomiotta jättäminen tekee pahempaa vahinkoa kuin suora viha. Sitä minä sitten käytin. Minä halusin kostaa sille miehelle. Minun on pakko myöntää, että joskus mielessäni on käynyt lopullinen hankkiutuminen hänestä eroon, mutta hän ei ole tappamisen arvoinen. Odotan silti innolla sitä päivää, kun hän vihdoin kuolee ja toivon sen tapahtuvan pian. Joskus minulle sanottiin, että en mitenkään voi toivoa hänen kuolemaansa ja että olisin surullinen kun hän kuolisi. Se on valetta. Minä todella odotan sitä. Voi olla, että kun hän kuolee, itkisin hetken. Äitini takia. Ja siksi, että hän, jonka olisi kuulunut olla minulle isä, ei koskaan koko elämänsä aikana ollut sitä minulle.

Minä en vietä isänpäivää. Minulla ei ole isää.