Olen ihan kauhean ahdistunut ja melkein paniikissa. Tuntuu kuin olisin tulossa hulluksi. Taas. Koko viikko on ollut ihan paska. Mielialani on ilman mitään kunnollista syytä ollut kauhean alhainen ja välillä yhtäkkiä on voinut tuntua siltä, että alkaa itkettää. Niin kuin toissapäivänä osastolla. Tehtiin ruokaa: grillattiin ja syötiin ulkona. Olin syönyt ja minua alkoi ahdistaa hieman. Päätin lähteä sisään. Sitten joku huusi perääni, että ei ovet ole auki.

Ihan loogista, mutta sen jälkeen aloin vain itkeä. En tiedä miksi, mutta se oli vain niin ylivoimaisen kamalaa, enkä voinut muutakaan. Muutto on myös muuttunut todella epämiellyttäväksi asiaksi, samoin kuin työnteko. Viikko sitten olin vielä ihan innoissani, mutta nyt tuntuu vain kaamealta. On vähän niin kuin Kuopio-fiilis ja se pelottaa minua kamalasti.

Osastolla on tapahtunut myös muutoksia taas. Se kiva hoitaja, joka tuli omahoitajani tilalle, kun tämä lähti, ei saanut sitä vakituista paikkaa, vaan siihen valittiin joku muu. Minä en pidä siitä uudesta naisesta. Hän ei tunnu olevan erityisen huumorintajuinen - ja huumorintaju on oikeastaan ihan pakollinen osastolla. Jos jotkut osastolla vitsailevat jotain, niin tämä uusi hoitaja on oikeastaan ainoa joka ei naura. Eilenkin kun aamukokouksessa kyseltiin että mitä me haluttaisiin tehdä ulkona, niin Erkki (sen hauskan osastolaisen kaveri ja liittolainen) sanoi, että mennään leikkimään hiekkalaatikolle. Ei se tässä kuulosta niin hauskalta, mutta silloin se kuulosti, kun n. 50-vuotias mies ehdottaa hiekkalaatikkoleikkejä. Kaikki nauroivat paitsi tämä uusi hoitaja. Hän ei näyttänyt edes huvittuneelta, ja hän näytti siltä, että hänestä ei oikein tiennyt ottiko hän sen tosissaan vai vitsinä. Hän näytti hieman siltä kuin olisi ottanut sen tosissaan ja laittanut mielessään olevaan listaan kysymysmerkin Erkin kohdalle, joka kyseenalaistaisi hänen henkisen terveytensä.

Sitten se sijaishoitaja oli poissa koko viikon perjantaita lukuunottamatta, eikä osastolla siten ollut ketään hoitajaa, jonka kanssa olisin voinut jutella. Suomenkielisiä hoitajia on tällä hetkellä kaksi, mutta suomenkielisiä potilaita on kahdeksan. Lisäksi näistä kahdeksasta käsitykseni mukaan kuusi on Janne-hoitajan potilaita. Joten ylimääräistä aikaa hänellä ei luonnollisesti kauheasti ole.

Eilen se sijaishoitaja kuitenkin oli paikalla ja sain juteltua hänen kanssaan. Sen jälkeen tuntui paljon paremmalta ja ajattelin jo, että tämä viikon mielialasukellus olisi ohi.

Tänään kuitenkin kaikki meni taas pieleen. Yön aikana heräsin taas monta kertaa erilaisiin uniin, jotka olivat todella realistisia. Herättyäni minun piti tarkistaa kännykästä, että olivatko jotkut puhelut oikeasti tapahtuneet. Monet unista olivat painajaisia, mutta mikään ei järkyttänyt minua niin paljon kuin herääminen.

Heräsin pikkuhiljaa ja kuuntelin hieman rottien rapinaa toisesta huoneesta. Sitten yhtäkkiä kuulin askelia. Ne eivät ollet mitään epämääräisiä lautojen narinoita, vaan niin selkeitä askelia, että niistä ei voinut erehtyä. Kuulin, miten joku käveli meidän talossa kengät jalassa. Osaan jopa kuvailla hieman niitä kenkiä, koska se kuuloaistimus oli niin yksityiskohtainen ja todellinen. Joko nainen, jolla oli jalassa jonkinlaiset korkokengät, joissa oli paksu ja raskas korko, tai sitten mies, jolla oli jalassaan sellaiset matalapohjaiset kengät, joista kävellessä kuuluu kaksi ääntä, vähän kuten korkokengillä kävellessä.

Kuulin, miten joku liikkui talossa. Välillä askelet eivät kuuluneet, ilmeisesti koska tämä joku käveli matolla tai pysähtyi. Olin kauhuissani ja etsin katseellani kännykkää, jotta voisin soittaa hätänumeroon. Sitten kauhea todellisuus iski ja tajusin, että kännykkäni oli laukussa ja laukku oli eteisessä. Siispä suunnitelma B. Olin hetken hiljaa jotta sänkyni ei narisisi, jotta talossa hiippaileva henkilö ei tajuaisi että olin hereillä. Sitten salamannopeasti pomppasin ylös, nappasin oveni avaimen yöpöydältä ja lukitsin oveni. Tartuin CD-soittimen kaukosäätimeen ja teeskentelin soittavani poliisille. Eihän hiippailija mitenkään voisi olla varma, että minulla ei ollut kännykkää. Puhuin mahdollisimman realistisesti kaukosäätimeen ja "kutsuin poliisit". Ehkä viiden minuutin jälkeen kasasin itseni ja sain huudettua, että poliisit olivat tulossa ja että kannattaisi häipyä, jos ei ihan välttämättä halunnut vankilaan. Toistin sen muutamaan kertaan, jonka jälkeen taas odotin. Mitään ei kuulunut. Ehkä viiden minuutin kuluttua siitä avasin varovasti oveni ja olin valmiina huitaisemaan joogamatolla, jos kohtaisin jonkun.

Kävin läpi kaikki talon huoneet erittäin tarkasti. Keittiön tutkittuani nappasin leipäveitsen ja eteisestä kaivoin kännykän esiin. Ketään ei löytynyt. Myöskään yhtään merkkiä siitä, että joku tuntematon olisi edes ollut talossa, ei löytynyt. Ulko-ovi oli lukossa, tuulikaapin ovi oli kiinni, eikä missään näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Sitten istuin tähän tietokoneen eteen, koska olen edelleen kauhuissani. Ne askeleet olivat niin selkeitä ja luonnollisia ja todellisia, että on vaikeaa käsittää, että olisin vain kuvitellut ne. Ketään ei kuitenkaan löytynyt ja koska olen realisti, en usko, että täällä talossa on ollutkaan ketään. Se toteamus johtaa sitten siihen, että minun oli täytynyt kuvitella ne äänet. Sekään ei ole kauhean hyvä. Muutamia kertoja elämäni aikana olen kuullut jotain samantyyppistä (en kylläkään koskaan yhtä selkeitä askelia), mutta en varmaan puoleentoista vuoteen. Kuopiossa ollessani ja vähän sen jälkeen tuollaisia paniikkeja esiintyi jonkin verrran, mutta edellisestä kerrasta on niin pitkä aika, että uskoin aluksi ihan oikeasti, että talossa on joku muu.

Harha-aistimuksethan eivät tietenkään koskaan ole hyvä asia, eivät etenkään nyt, kun mielialani on laskenut ihmeellisesti, ja olen lopettamassa osastoa ja muuttamassa ja aloittamassa työt.

En tiedä, mitä on oikein meneillä päässäni, mutta tämä kaikki huolettaa minua aika paljon. Äiti ei mitenkään auta hössöttämällä muutosta koko ajan. Onnistuin eilen jopa siirtämään hieman muuttoa, kun selitin sille sijaishoitajalle, että 31.8. muutetaan vain minun tavarani, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan minun piti muuttaa sinne itseni myös. Äiti ei vielä tiedä, vaan hän on olettanut, että kun kerran muuttopalvelu on tilattu siksi päiväksi, niin silloin minä myös muutan.

En tiedä oikein mitä tehdä ja mitä ajatella, mutta olen ollut todella romuna tämän viikon. Mielialan laskun lisäksi palannut on myös epämiellyttävän tuttu väsymys. Nukun jopa yö vähintään seitsemän tuntia, mutta jokainen aamu herääminen on tuskaa, vaikka tuo vanha väsymys oli poissa koko kesän. Joka päivä tällä viikolla olen myös nukkunut osastolla, koska olen ollut yksinkertaisesti niin väsynyt, että en ole pysynyt hereillä. Kun tämän yhdistää mielialan laskuun ja harha-aistimuksiin, niin varmaan ihan kaikki ymmärtävät, että oireet eivät lupaa hyvää.

Tietysti toivoisin, että se aikaisempi innostuneisuus palaisi, mutta jotenkin tuntuu ihmellisesti siltä kuin joku olisi heittänyt ison mustan peiton päälleni. Kaikki ulkopuolinen tuntuu kaukaiselta ja se peitto synkentää ne. Asiat, joista ei saisi pahoja yhtään mitenkään, unohtuvat. Niitä on vaikea muistaa, mikä on ihan käsittämätöntä.

Olen myös miettinyt kuolemista taas pitkästä aikaa. Olen miettinyt masennuksen uusiutumisprosenttia ja muistellut miten jotkut osastolla ovat kertoneet olleensa psykiatrisessa hoidossa koko elämänsä, eikä mikään viitannut siihen, että se loppuisikaan lähitulevaisuudessa. Olen miettinyt, että minulla näyttäisi olevan kaksi vaihtoehtoa: joko elää koko elämä epä-elämää hulluna psykiatrisessa hoidossa ikuisessa sumussa, tai sitten laittaa itseni pois päiviltä. En ole pitkään aikaan miettinyt itseni tappamista, joten nyt kun kaikki tuntuu palaavan entisiin uomiinsa, se tuntuu ihan hirveältä. Sain pienen maistiaisen siitä, mitä elämä voisi olla, miltä tuntui herätä jonain päivänä ilman että olisi halunnut olla kuollut. Pystyi tekemään suunnitelmia, Oxfordiin lähtemistä, kaikkea tuollaista. Pystyi olemaan pelkäämättä seuraavaa päivää tai seuraavaa viikkoa.

Nyt sitten tuntuu kuin tuo kaikki olisi otettu pois. Ehkä olen yhä enemmän sitä mieltä, että tämä minun masennukseni johtuu osittain jostain hormonitasapainosta tai jostain sellaisesta, koska välillä tulee ilman mitään kunnollista syytä tällaisia yllättäviä sukelluksia.

Tuntuu pahalta ja pelottaa taas. Sydän hakkaa ja tuntuu kuin näkymätön käsi olisi palannut kuristamaan minua.