No nyt on lopultakin pääsykoe ohi ja nyt odottelen sitten vain tuloksia, jotka tulevat jo parin viikon kuluttua. Koe oli vaikea - taas - mutta toivon sen menneen paremmin kuin viimeksi. Ja kun viimeksi pääsin jo varasijalle, niin toivon, että nyt irtoaisi paikka, mutta jotenkin kokeeseen päntätessä oli itsevarmempi fiilis kuin nyt, sillä kai olin toivonut, että tämän kaiken opiskelun jälkeen se olisi ollut helppo. En tiedä yhtään, mitä odottaa, sillä hakijoita oli todella paljon.

Nyt on sitten keskiviikkona lähtö Lontooseen ja odotan sitä kyllä innolla. Huomenna on lisäksi parturi, ja aion kunnolla lyhentää tukkaani, joka alkaa taas olemaan niin pitkä, että etenkin näin kuumalla se saa olon vain tuskaiseksi. Jaska on jotenkin innoissaan tuosta, sanoi, että minulle voisi sopia sellaiset ihan lyhyet hiukset, kun kuulemma näyttäisin silloin Ginnifer Goodwinilta, joka on jossain Jaskan seuraamassa sarjassa. En kyllä aio niin lyhyeksi leikata, mutta reilusti pois kuitenkin.

Jotenkin olen ollut hieman alakuloinen viime aikoina. Luulin, että pääsykokeen jälkeen olisin voinut rauhoittua ja rentoutua, mutta jotenkin olo tuntuu todella tyhjältä. Se on kuitenkin ollut mukavaa, että minulla on ollut vihdoinkin aikaa siivota kämppääni, ja olen pessyt jopa muutaman ikkunankin jo! Vaikka pääsykoe on jo ohi, niin välillä vieläkin herään yöllä siihen, että olen nähnyt unta siitä että myöhästyn pääsykokeesta. Minulla on ollut todella paljon mielessäni ja jotenkin olen viihtynyt yksikseni aika paljon. Jaskaa olen toki nähnyt, mutta kun hän sitten sanoo lähtevänsä kotiin, olen melkein huojentunut. Kyllä hänen kanssaan on kivaa, mutta jotenkin mieleni on aina jossain muualla.

Toivon, että viikko Lontoossa saa nyhtäistyä minut tästä alakulosta. Ehkä sekin sitten auttaa, kun saan tietää sen yliopistohaun tulokset. Jotenkin toivoin, että ne tulokset olisivat tulleet vasta joskus heinäkuussa kuten edellisellä kerralla, niin olisin saanut tämän kuun olla ihan rauhassa, mutta kun ne tulevat jo kahden viikon kuluttua, niin tuntuu kuin se pääsykokeen jännitys ei olisikaan loppunut siihen kokeeseen.

Olin Jaskan kanssa katsomassa joitain hänen suosikkiesiintyjiään, joitain räppääjiä. Se ei ollut niin kauheaa kuin olin pelännyt, joten jäi ihan hyvä fiilis siitä. Lisäksi Jaska meni juttelemaan parille esiintyjälle keikan jälkeen saadakseen kuvan heidän kanssaan, niin nyt voin sitten sanoa keskustelleeni joidenkin muusikkojen kanssa ja kätelleeni heitä, ja Jaska sai sitten sen kuvansa lopulta. Oli jotenkin kiva nähdä, miten Jaska, joka on itse usein mieli maassa, oli nyt ihan fiiliksissä. Kuitenkin kun hän jutteli niille tyypeile, minulla oli hieman tekopyhä olo ja teki mieli sanoa, että joo moi, sori en kyllä tiedä sua lainkaan, mä en kuuntele räppiä. Ajattelin kuitenkin, että se on Jaskan hetki, enkä halunnut nolata häntä.

Jaskan kanssa menee kyllä hyvin. Ainoa mikä nyt on ollut ongelmana, on se, että molemmilla on vähän omia huolia, niin ehkä molemmat ollaan hieman poissaolevia. Jaskalla on edelleen rahaongelmia, eivätkä ne ratkea ennen kuin sitten mahdollisesti lähes 6 kuukauden päästä, kun siihen kieltävästä eläkepäätöksestä tehtyyn valitukseen saa mitään vastausta. Sentään Jaska valitti siitä sitten lopulta, vaikka ensiksi hän ajatteli, että jos nuo sanovat, että olen työkykyinen niin kai olen, mutta hänen terapeuttinsa ja lääkärinsä olivat ihan pöyristyneitä siitä, että se hakemus ei mennyt läpi.

Olen miettinyt raha-asioita paljon viime aikoina. Jaska on edelleen velkaa minulle ja minusta se on ihan okei, ja jotenkin minusta tuntuu, että haluaisin auttaa häntä jotenkin, mutta en vain tiedä miten. En kuitenkaan tunne, että on minun velvollisuuteni hoitaa hänen raha-asioitaan, etenkin kun siinä mitä hän tekee, olisi aika paljon parannettavaa. Joten lähinnä tunnen vain oloni kurjaksi ja sanon Jaskalle taatusti ihan tyhjältä kuulostavia lauseita, kuten: "Voi sinua, mutta toivottavasti se lopulta järjestyy". Äitini on omistanut elämänsä sille, että ylläpitää jotain miestä, joka ei viitsi itse käydä edes töissä tai ylipäätään tehdä mitään talouden ylläpitämiseksi, ja sekin ehkä vaikuttaa siihen, että koen tuon Jaskan tilanteen todella vaikeaksi. Toisaalta haluan auttaa, mutta toisaalta olen ärtynyt siitä, että hän ei hoida asioitaan. Minä en itse ole saanut mitään enempää kuin hän, paitsi että kun minä olen tienannut töissä rahaa, olen laittanut ne säästöön, kun taas Jaska on aina käyttänyt ne heti. No, sain myöntävän eläkepäätöksen, mikä on tällä hetkellä syy siihen, miksi talouteni on oikein hyvässä kunnossa, joten sinänsä tuntuu todella kurjalta ja epäreilulta, että Jaska joutuu odottamaan omaansa vielä sen uuden käsittelyn verran.

Hengataan minun kämpälläni paljon Jaskan kanssa, ja sen viikon kun minä olen Lontoossa, Jaska pitää huolta rotistani, ja hän suunnitteli tänään, että varmaan hengaa ja nukkuu kämpälläni melkein koko sen viikon. Se on kyllä ihan okei, ja tuntuu, että ehkä se on sitten edes jotain, mikä voi hieman piristää Jaskaa. Itse valitan aina kuumuutta, etenkin viime aikoina olen valittanut, kun ulkona on ollut niin kauhean lämmin, mutta kämppäni on viileä, jos sitä vertaa vaikka Jaskan kämppään, ja Jaska välillä jopa valittaa, että kämpässäni on kylmä, mikä on minusta kyllä enemmänkin luksusta kuin haitta. Lisäksi Jaskaa ehkä masentaa se, että hänet häädetään siitä opiskelija-asunnosta, jossa hän tällä hetkellä asuu, koska tosiaan on hakenut täksi vuodeksi eläkettä, eikä siis täytä opiskelijan vaatimuksia.

En tiedä yhtään, mikä minua vaivaa. Terapiassa yleensä puhun koko ajan, eikä aika edes tunnu riittävän kaikkeen mitä haluaisin sanoa, mutta viime aikoina olen ollut paljon vain hiljaa, koska tuntuu, että ei vain ole mitään sanottavaa. Olen vain alakuloinen, enkä tiedä syytä. Toivon että tämä on vain jonkinlainen sopeutumisjakso siihen, että yhtäkkiä monen kuukauden päivittäisen opiskelun jälkeen yhtäkkiä vain en teekään sitä enää. Tulee usein olo, että mitäs minä nyt sitten teen, mutta olen huomannut, että saan ajan kulumaan, kun uppoudun katsomaan Täykkäreitä ja pelaamaan joitain tietokonepelejä.

Olen myös pitkästä aikaa kuljeskellut vaatekaupoissa taas ja vaikka olin todella odottanut sitä, perjantaina muistin taas, miksi vain vihaan farkkujen etsimistä. Nyt on onneksi lämmintä, sillä käytän lähinnä vain hameita ja mekkoja, koska minulla ei ole yksiäkään ehjiä farkkuja, jotka mahtuisivat minulle. Ja - yllätys yllätys - nyt ei ole mikään kovin sesonkiaika farkuille, joten niitä ei vain tunnu löytyvän mistään. Ja vaikka niitä löytyisikin, niin haluan, että farkut todella istuvat, ja ongelma on tietysti myös se, että kun kokeilee perusvaatekauppojen tusinafarkkuja, niiden lahjepituus ei todellakaan usein riitä tällaiselle 180 senttiselle. On todella turhauttavaa yrittää saada päälle farkkuja, joiden leikkaus ei sovi minun mittasuhteisiini ja se polvesta alaspäin kapeneva kohta pitäisi jotenkin saada kiskottua jonnekin polven yläpuolelle. Ja kun kaikki farkut tuntuvat olevan Slim-fittejä tai skinnyjä, niin en halua edes kokeilla niitä, koska tiedän, että ne eivät vain mene päälle. Perjantaina kokeilin farkkuja, joiden olisi pitänyt olla minulle isot, mutta joita en saanut kiskottua päälleni, mutta jotka jo ilman ylös vetämistäkin olivat lahkeista liian lyhyet.

Toivon todella, että löydän Lontoosta kaikenlaista hienoa. Aion pakata todella kevyesti, koska pitäisi pärjätä käsimatkatavara -kokoisella matkalaukulla se viikko siellä. Onneksi olen aina hyvä pakkaamaan ja kun on kesäkin, niin en usko, että tulee ongelmaa laukun koon kanssa.

Mitähän sanoisin? En tiedä, kai jatkan vain Täykkäreiden katsomista ja pelaamista. Ja yritän miettiä vielä ennen huomista, että miten paljon raaskin tukastani leikata.