Sain vaihteeksi totaalisen hermoromahduksen. Tai en tiedä onko "hermoromahdus" oikea sana. Suomessa ei tunnu olevan yhtä hyvää sanaa kuin englannissa - "meltdown", mutta minä vihaan ihmisiä, joiden äidinkieli on englanti, mutta jotka viljelevät englanninkielisiä sanontoja joka paikassa, kun suomi on muka niin paska kieli.

Nyt on sellainen fiilis, että olen yhä ihan raivona ja päässä jyskyttää ikävä päänsärky. Viimeisen tunnin ajan olen ihan fyysisesti tapellut rottahäkin kanssa ihan tosissaan. Kun se hemmetin Tinelli ei tule toimeen niiden uusien kanssa vaikka ne asuisivat eri kerroksessa, kun se hemmetin elukka ei tajua nähtävästi mitään vaan toimii hormonipöpperössä ja puhisee jatkuvasti kuin hemmetin norsu ja tepastelee ympyrää kerrosten välisen kivillä tukitun reiän kohdalla karvat pörrössä, ihan kuin se kerrosten välinen tukittu reikä, josta ei rottaa mahdu vaikka miten yrittäisi, on niin hemmetin iso uhka, että koko häkki täytyy ruikkia löysää kakkaa täyteen ja tallata kiinni pohjaan, jotta alakerran kaverit tajuaisivat miten iso tyyppi Tinelli on.

Eilen oli taas tilanne päällä ja alkoi ihan tosissaan ottaa päähän Tinellin toiminta ja yritin saada sitä sitten rauhoittumaan ottamalla syliin. Se tuntui sylissä rauhoittuvan, mutta sen jälkeen se palasi taas puhisemaan reiälle. Ja sitten kun olin ottamassa sitä kiinni, niin se puri minua niin hemmetin kovaa että nyt päivän haavaa seuranneena joudun taas harkitsemaan lääkäriin menoa, sillä haava on monta senttiä pitkä ja aika syvä ja se on turvonnut ja haavan ympärystä on alkanut punoittamaan. Puhumattakaan sitten siitä että se on ihan hemmetin kipeä. Taas pitäisi mennä sitten sanomaan, että rotta puri, ja joo, se oli se sama rotta kuin aikaisemminkin.

Rottaihmiset sitten antavat kommenttia, että murrosikäiset rotat ovat sellaisia ja että siirrä ne rotat nyt eri häkkiin ja häkit eri huoneisiin. Ja reilun viikon päästä on muutto Tampereelle, niin kyllä onkin niin saatanan hyvä heitto, että eri häkkiin vaan ja eri huoneisiin. Toinen häkki jää kotiin ja vaikka veisinkin sen mukanani, se ei mahtuisi mihinkään muualle "toiseen huoneeseen" kuin ikkunoiden eteen pahimpaan vetopaikkaan. Ja vaikka minulla nyt ei niin kauheasti ole rotista kokemusta, niin mikään muu rotta ei ole koskaan käyttäytynyt yhtään lähellekään kuin Tinelli nyt. Mikään muu rotta ei ole koskaan purrut minua sillä lailla tosissaan kuin Tinelli, eikä minun ole koskaan tarvinnut edes pelätä sitä. Eikä Consua yhtään haittaa se alakerran väki, eikä alakerran väkeä yläkerran väki, vaan Tinelli on se ainoa, joka vetää koko ajan kauheaa show'ta.

Joten nyt sitten kyllästyin siihen ja päätin, että tukin sen reiän saatana niin hyvin, että siitä ei kulje kerrosten välillä yksikään hemmetin hajumolekyyli. Mutta tukipa sellainen reikä, kun häkin suunnittelija on suunnitellut häkin juuri niin, että reikää on ihan mahdoton saaja umpeen. Ensiksi yritin tehdä reikään rautalankaviritelmän, mutta se osoittautui vain mahdottomaksi, koska missään ei ollut mitään pienintäkään uloketta, johon rautalangan olisi saanut kiinni. Tuossa meni se suurin osa ajasta. Ei kuulosta ehkä kovin kummoiselta, mutta minä olin ihan raivohullu ja kokeilin kaikkea miljoona kertaa. Ruuvasin ylimääräisen muoviosankin irti ja kaikki tämä kokeilutoiminta tapahtui niin, että ängin itseni vyötäröä myöten siitä rottien luukusta sisään ja jännitin kaikki paskat lihakset, jotta pysyisin polvillani pystyssä etukenossa ilman että käsillä oli mitään tukea. Ja sitten kun siinä meni melkein tunti ja ylävartalo pakostakin painautui sitä luukun alapinnaa vasten ja se kapea pinna oikein upposi ihoon ja painoi kylkiluita ihan saatanallisesti.

Lisäksi koko ajan jouduin kuuntelemaan Goudan ja Stiltonin piippailua sohvalta äidin luota, kun äiti ei saanut niitä pysymään mitenkään hiljaa. Ja sen lisäksi äitikin valitti koko ajan. Aivan niin kuin olisi tahallaan yrittänyt ärsyttää: hoki, että et kai sinä nyt tuolla lailla sitä ainakaan saa, lopeta jo, mun ohjelma menee kokonaan ohi, kun rotat ovat sohvalla. Huusin miljoona kertaa niin rumasti kuin kukaan nainen voi huutaa, että turpa kiinni vitun ämmä.

Isäni luonnollisesti kommentoi koko ajan. Onpa lapsellista. Vitun paska akka. Se on ihan hullu. Nyt jumalauta turpa kiinni tai mun pitää tulla hiljentämään tuo saatanan mökä.

Ja aluksi kaikki yläkerran rotat olivat häkissä ja tunkivat tietysti koko ajan katsomaan. Tinelli etenkin, mutta minä olin niin raivoissani, että en pelännyt tippaakaan sen puremista, vaan tönin sitä vain pois. Ja eikö sitten se eläin tehnyt pahimman virheen mitä voi olla olemassa koko universumissa. Se sekosi, kun joku ajoi sen pois ja kävi ihan tosissaan kiinni lähimpään toiseen rottaan. Se sattui olemaan Dostojevski ja se kiljui niin kovaa että luulin jo että Tinelli tappaa sitä. Minä sitten huusin niin hemmetisti ja veli huusi omasta huoneestaan myös "irti, apua äiti, irti, ei saa" kun kiljunta kuului sinne asti. Tarrasin sitten Tinelliä hännästä kiinni. Joo, hännästä ei saa nostaa rottia missään nimessä, mutta minua ei kiinnostanut sillä hetkellä paskan vertaa, kun jos olisin ottanut rotasta kiinni, se olisi purrut taas ihan tosissaan. Eli jokin pieni järki virtasi aivoissani ainakin tuona pienenä hetkenä. Revin Tinellin pois häkistä ja paiskasin yksinään vanhaan häkkiin lyöden luukun perässä kiinni.

Sen jälkeen homma alkoi luistaa paremmin. Tai paremmin ja paremmin. Ehkä alkoi järki kulkea vähän paremmin, kun tajusin, että perhana, käännänkin jo nyt sen reiällisen alalaatikon ympäri, että reikä on muualla ja teippaan sen kiinni. Eihän minulle ollut teippi tullut mieleenkään. Olin yrittänyt puukolla vuolla muoviin jonkinmoiset urat, että olisin saanut sen rautalangan kiinni, mutta eihän minulle teippi ollut tullut mieleen. Teippasin koko hemmetin reiän ilmastointiteipillä kiinni, tungin lakanaa ilmastointiteipin yläpuolelle ja lakanan päälle tuli kolme isoa kiveä, joita yksikään rotta saisi hievahtamaankaan. Kivien päälle tuli uusi kerros lakanaa ja lakanan reunat menivät kivien alle. Valmis.

Olo ei kuitenkaan ole yhtään tyytyväinen. Operaation aikana olin ihan raivoissani ja vaikka minuun sattui, niin lopettaminen ei käynyt mielessäkään. Mielessä pyöri myös asioita, joita voisin huutaa äidille, jos tämä ei hiljenisi ja lopettaisi ärsyttämistä. "Mä joko saan ton reiän umpeen tai leikkaan puukolla vatsan auki ja revin omat sisälmykset ulos. Mutta siitähän sä tykkäisit, kun saisit palata sun helppoon elämään sitten kun ei olis ketään paskaa häiritsemässä!" "Joko autat tai pidät turpas kiinni. Susta ei oo mihinkään, et pysty muka pitään edes turpaas kiinni vaan länkytät jostain vitun ohjelmasta. Sä oot rättipäävaimo, pelkkä saatanan loisen alistama paska, josta ei oo mihinkään. Mitään et voi tehdä ite, oot muka tuomari, mutta et oo valvonu lakia edes oman talon sisällä. Et oo pitänyt huolta sun lapsista, vaan sä oot epäonnistunut äitinä. Miksi sä luulet ettei veli halua tulla kotiin koulusta? Tää on paska talo ja sä vaan puolustat ja nuoleskelet jotaki joka lyö sun lapsia ja uhkaa niiden henkeä. Ja jos se paska koskee muhun kerrankaan enää, niin mä tapan sen!"

En sanonut mitään noista, mutta ne tulvivat silti mieleen. Enkä minä käsitä sitä, miten jotkut muka sanoo, että vihoissaan tulee päästäneeksi suustaan asioita joita ei oikeasti tarkoita. Jos minulta haluaa totuuden, niin minua kannattaa kuunnella juuri silloin kun olen raivoissani. Muuten on aina joku suodatin, vaikka kuinka vaikuttaisin ilkeältä ja huutaisin loukkauksia, niin todennäköisesti sensuroin ne asiat, joita oikeasti tarkoitan ja jotka loukkaisivat pahiten.

Olo on vähän rauhoittunut nyt kun kirjoitin alas nuo ajatukset, jotka tulivat mieleen, mutta joita en päästänyt ulos. Vieläkin olo tuntuu tyytymättömältä ja vaikka voisi luulla, että tällaisessa mielentilassa olen enemmänkin vaaraksi muille, kun huudan ja syydän loukkauksia ja mielessä pyörivät tosi ilkeät asiat, niin todellisuudessa tuollaisissa tilanteissa minä itse olen äärimmäisen suuressa vaarassa.

Tuntuu, että kun minulta menee hermot tuolla lailla lopullisesti ja huudan kauhean lujaa ja rumasti, niin tuntuu kuin se huuto olisi lähtöisin jostain kamalasta tuskasta, joka yrittää tulla ulos. Eikä mikään huuto ikinä auta. Tavaroiden paiskominen ei auta, sillä tuollaisessa tilanteessa kaikki esineet tuntuvat niin kevyiltä, että se siirtyvät ilman että minun tarvitsee edes puristaa itsestäni kaikkea ulos. Eikä silloin tuskakaan tule ulos ja tuntuu, että se on pakko saada ulos, se on pakko saada ulos, toivottavasti vaikka kylkiluu murtuu ja työntyy rintakehästä ulos, niin sitten ihmiset hätääntyisivät, eivätkä vain sanoisi että paska akka et edes osaa.

Nyt yhä tuntuu siltä että ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen tekee mieli hakea sakset tai puullo tai leikata tongilla tai painaa ruuvimeisselillä niin että veri lentää. En tiedä, miksi olen näin vihainen. Ja vaikka vaikuttaa siltä kuin olisin vihainen jollekin esinelle tai eläimelle tai ihmiselle, niin todellisuudessa se suurin viha kohdistuu itseeni ja haluaisin vain viiltää pahasti, kaivaa silmät päästä tai repiä sisälmykset vatsasta ulos ja huutaa, että nyt olet varmaan onnellinen, tätähän sinä olet aina halunnut, onneksi olkoon, nyt ei tarvitsi enää miettiä, että mitä tällä kertaa valehtelisi siitä missä Amia käy.

Joten tästä olotilasta pitäisi jotenkin päästä eroon. Lähinnä tulee mieleen kaksi vaihtoehtoa. Joko kärsin, kärsin niin paljon, että se syö minua sisältä kuin syöpä ja vihaan itseäni niin syvästi kuin mitään voi vihata ja kuvittelen mielessäni, miten leikkelisin itseni palasiksi. Tai sitten haen jotain terävää ja vuodatan sen kivun pois sitten se on ohi.

On kai ilmiselvää, kumpaan minä päädyn.