Tulin justiin kotiin. Oli yhden työkaverin "läksijäiset", kun vaihtoi työpaikkaa ja piti sitten bileet työporukalle. Oli kivaa, olin odottanut sitä koko viikon! Ostin jo alkuviikosta kaksi pulloa rosee kuohuviiniä, kun juomista piti huolehtia itse. Sinne jäi sitten melkein täysi viinipullo, kun yllättäen ihmisillä oli enemmän kuin tarpeeksi juotavaa ihan omasta takaa. Itse join... No, yhden lasillisen 11% kuoharia ja sitten... 0,75 litran pullo 4% kuoharia miinus kaksi kuohuviini/shampanja lasillista. Viimeinen lasillinen meni joskus pari tuntia sitten, joten nyt on ihan ok fiilis, vaikka aluksi tuntui, että päässä heittää, kun istuin ulkona, kun kolme muuta poltti tupakkaa. En polttanut, enkä kokeillutkaan, vaikka tarjottiin, mutta kun kämpässä oli niin hemmetin kuuma, niin oli kiva päästä aina välillä ulos.

Huomasin taas, että olen siinäkin piirissä todella pidetty, enkä ole edes bileissä mitenkään seinäkukkanen, vaan osallistun kyllä puheeseen ja nauran, jos joku minua huvittaa. Osallistuin jopa "kahdeksan sormen nostoon" yhtenä nostajana. Siis tuo minullekin ihan outo juttu toimi niin, että yksi istuu tuolilla kädet rinnan tasolla ristissä siten että kämmenet ovat toisen käden kyynärpäässä. Neljä ihmistä toimii nostajina ja jokainen käyttää kahta sormea. Aluksi kokeiltiin, mutta ei noussut. Sitten laitettiin kukin vuorollaan kädet n. viiden sentin välein tämän istuvan henkilön pään yläpuolelle. Sitten pidettiin siinä, kunnes "fiilis" oli hyvä. Sitten laskettiin kymmenestä taaksepäin ja kun päästiin ykköseen, jokainen siirsi kaksi sormeansa siihen alkuperäiseen paikkaan ja yritti nostaa istujaa. Ja kyllähän nousi! Tämä mukamas taikatemppu, joka kyllä näytti aika vaikuttavalta, toimi siten, että kun käsiä pidetään suorina, veri jotenkin pakkautuu sinne ja sen takia nosto onnistuu.

Jotenkin minusta kuitenkin tuntui taas entistä enemmän siltä kuin minun ja muiden ihmisten välissä olisi jokin näkymätön seinä. Edelleen. Ihmisten kanssa on kiva hengata, etenkin kun ovat tuttuja, mutta eilen feissatessa tuli puhetta koirista ja yksi 16-vuotias ihmetteli, että miten minä tiesin koirista niin paljon, mutta sanoin, etten ikinä hankkisi koiraa. Sitten selitin, että reidessä on syy yksi. Kasvoissa syy kaksi, jne. Siis ne Qaron haukkaamat kohdat, joissa on yhä arpi. Siihen se poika sanoi, että jaa siitä se arpi minun kasvoissani on tullut. Sanoi sitten myös, että "otan osaa". Selkeästi järkyttyi hieman.

Minäkin järkytyin hieman. Se on aina outoa kertoa jollekin ihmiselle jotain tuollaista ensimmäistä kertaa. Kun selitän sitä ja näen, miten se toinen reagoi, jotenkin tulee itsellekin surku siitä, että kaikkea tällaista on tapahtunut. Ja nuo purema-arvet ovat vain yksi niistä seikoista, joka järkyttää ihmisiä. Siksi tuntuukin oudolta, että monen kuukauden yhdessätyöskentelyn jälkeenkään kukaan ei oikeastaan tiedä koko taustaani. Muutamat tietävät jotain hajanaisia juttuja burn-outista tai koiranpuremista, mutta kukaan ei tiedä koko juttua.

No, toisessa työssä Nina2 tiesi ja se oli jotenkin niin erilaista! Hänellä oli viimeinen työpäivä eilen, mutta toivon, että näen häntä vielä jatkossakin. Hän sanoi ainakin, että hän kyllä aikoo kysellä sitten minulta, että miten täällä homma etenee hänen lähtönsä jälkeen, mutta ihmiset sanovat paljon asioita tarkoittamatta niitä.

Ilta päättyi siihen, että osa lähti baariin ja minä lähdin 16-vuotiaan Juulian (se superlaiha) kanssa kotiin. Oltiin oltu juuri ottamassa ryhmäkuvaa kameran ajastimella 9 ihmistä tunkeutuneena kolmen istuttavalle sohvalle, kun Juulia oksensi ensimmäisen kerran. Hän makasi aika takakenossa sohvalla ja yhtäkkiä hänen suustaan vain purskahti nestettä hänen topilleen, housuilleen ja hieman yhden toisen vieraan päälle. Hän oli minun vieressäni, mutta käsittääkseni vältyin osumilta.

Kukaan ei oikein edes huomannut sitä ja monet olivat kyllä niin kännissä jo, että eivät edes tajunneet sitä kun yritin sanoa, että Juulia pitäisi saada vessaan tai hän kohta osuu oikeasti siihen sohvaan, josta tämä läksiäisten pitäjä oli sanonut, että siihen ei missään nimessä saa läikyttää. Lopulta sitten se sanomani meni edes hieman perille, sillä joku kysyi Juulialta, että oliko hänellä huono olo. Juulia sanoi hieman äkäisesti, että ei ole. Sitten kun minä huomautin, että miten niin ei ole - juurihan hän oksensi. Siihen Juulia sanoi, että en oksentanut. No, kuvaushommat jatkuivat ja minä kysyin Juulialta pariin otteeseen, että oliko hän kunnossa, sillä hän näytti kurjalta. Hän makasi edelleen vahvasti takakenossa, eikä ollut liikahtanutkaan huolimatta siitä, että oli juuri aikaisemmin pulauttanut itsensä päälle. Juulia vakuutti, että hän oli kunnossa.

Sitten meni ehkä minuutti tai muutama, kun Juulia oksensi uudestaan. Tällä kertaa muutkin huomasivat ja ehtivät reagoimaan sen verran, että saivat Juulian riuhtaistua sieltä takakenosta etukenoon ja mattokin ehdittiin vetäistä alta, ennen kuin Juulia oksensi lattialle. Vessa oli varattu, joten joku kävi äkkiä hakemassa Juulialle sangon. Juulia oli tippunut sohvalta lattialle ja oksensi yhä. Läksiäistyyppi huolehti siitä, että Juulia ei nojannut sohvaan tai hänen sänkyynsä. Muut siirtyivät kauemmaksi ja vaikuttivat huonovointisilta.

Seuraavaa oksennusta varten Juulialla oli jo sanko. Huomautin, että joku voisi pitää kiinni hänen hiuksistaan. Juulian vieressä oleva läksiäistyypin ei-työkaveri-kaveri huomautti, että eipä siitä kauheasti enää hyötyä olisi, vahinko oli jo tapahtunut. Juulia ihmetteli jossain oksennusten lomasta, että eihän hän ollut edes kännissä! Hän oli vetänyt kaksi siideriä ja jonkin verran Spritellä lantrattua 40% viinaa. Ja hän painaa varmaan n. 40 kiloa eikä ollut syönyt mitään koko päivänä. Taas yksi plussa syömishäiriöepäily-sarakkeeseen.

No, sitten joku huomautti, että oli lähdettävä, jos haluttaisiin ilmaiseksi vielä baariin. Juulialle hankittiin pussi ja läksiäistyyppi yritti pyyhkiä sohvaansa, lattiaa ja Juuliaa. Juulian pyyhkiminen ei oikein enää auttanut, sillä hänhän oli oksentanut ensin päälleen ja sitten lattialle, jossa oli myöhemmin sitten istunut. Sekä toppi, farkut että sukat olivat ihan oksennuksessa. Kaikki laittoivat nopeutensa peliin ja hieman vaivoin ehdittiin bussiin. Minulla oli Juulian tavarat ja kun hän istui ulkona penkillä oksentamassa, minä sanoin, että muut voisivat mennä ja minä huolehtisin Juulian seuraavaan bussiin ja katsoisin, että hän pääsisi kaverinsa luokse, jonne oli aikaisemmin illalla sanovansa muuttavan sinä päivänä.

Juulia kuitenkin sanoi, että hän oli ihan kunnossa ja sitten juostiinkin bussiin ja juuri ja juuri ehdittiin. Bussissa tuli hieman riitaa siitä, että mitä tehtäisiin. Juulia vakuutti olevansa ihan kunnossa ja pystyvänsä huolehtimaan itsestään, mihin läksiäistyyppi sanoi, että hän oli vielä sen päivän tiiminvetäjä, jonka tehtävä oli pitää huolta työkavereistaan. Juulia sanoi siihen kuulostaen suuttuneelta, että hän oli myös tiiminvetäjä nyt ja että hän selviäisi kyllä ihan hyvin yksin kotiin.

No, siihen minä sitten sanoin, että koska en kuitenkaan lähtisi baariin, niin yhtä hyvinhän minä voisin katsoa, että Juulia pääsee kotiin. Olin jo aikaisemmin illalla sanonut, että en lähtisi baariin, ja perustelin vielä, että huomenna haluaisin olla edes jossakin kunnossa, jotta voisin lukea pääsykokeisiin. Tarkoituksena on myös mennä katsomaan joitain vaatteita ja käydä kaupassa. Sitten selitin Juulialle, että ihan hyvin voisin saattaa hänet kotiin, kun sitten saisin tuntea oloni hyödylliseksi ja ei siinä niin kauan menisi ja muuten vain menisin kotiin nukkumaan.

Juulia vaikutti todella suuttuneelta kaikille, ja jostain ihmeen syystä kaikki jankuttivat, että kyllä mullekin on käynyt noin ja että voit lohduttautua sillä, että ei ole viimeinen kerta ja kaikille käy joskus noin, mutta sano vaan heti jos tulee huono olo. En tiedä mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, mutta se muiden jankutus kävi minunkin hermoilleni, enkä olisi ikimaailmassa halunnut, että minua oltaisiin kohdeltu sillä lailla, jos olisin itse ollut oksentelija. No, kysyin sitten vielä Juulialta, että haittaisiko häntä, jos tulisin saattamaan. Siihen hän sanoi ei.

Sitten Juulia oksensi taas ja tietysti juuri silloin olisi pitänyt nousta ulos bussista. Otin Juulian laukun ja muut yrittivät sanoa hänelle, että nyt pitäisi ihan hetkeksi nousta ylös, kun se meidän pysäkki oli juuri nyt. Lopulta Juulia sai itsensä kasaan ja me jäätiin pois. Juulia istahti keskellä jalkakäytävää ja kaivoi kännykän esiin. Hän soitti kaverillensa ja kysyi, että voisiko hän tulla yöksi.

Tuo on yksi asia, joka minua vaivaa illassa eniten. Hän oli selittänyt meille aikaisemmin illalla muuttavansa sinä iltana. Hän oli sanonut, että muuttaa kaverinsa luo ja että hänen äitinsä ei edes tiennyt koko asiaa. Jotenkin minulle jäi kuitenkin se kuva, että edes se Juulian kaveri, jonka luo hän oli oletetusti muuttamassa, ei tiennyt edes, että Juulia olisi tulossa yöksi. En tiedä, mitä Juulialla on meneillään, mutta olen hieman huolissani. Sekin lisää rastin syömishäiriö-sarakkeeseen, että Juulia vaikutti niin suuttuneelta itselleen ja muille. Hänellä meni ihan överiksi, mutta hän yritti salata sen ihan viimeiseen asti - sen ylikin! Kun muut olivat huolissaan hänestä ja selittivät, että he ymmärsivät kyllä ja että kaikille niin käy aina joskus, Juulia istui vain paikallaan ja tuijotti murhaavasti tyhjyyteen.

Hetkestä tuli mieleen se olo, mikä minulla joskus on ollut: olen vahingossa itkenyt tai tehnyt jotain, joka minua hävettää. Muut selittävät jotain ummet ja lammet ja minä kyllä kuulen, mitä he sanovat, mutta aivoissa raksuttaa vain viha ja ajattelen vain sitä, että kaakattakaa vain, lässyttäkää sydämenne kyllyydestä, ei se mitään muuta; kun pääsen kotiin, viillän ihoon syvemmin kuin ikinä!

Kun oltiin jääty Juulian kanssa pois ja hän oli soittanut kaverilleen, lähdettiin kävelemään sinne kämpälle päin. Juulia sitten kysyi, että millä bussilla hän pääsisi perille. Sattumoisin tämä hänen kaverinsa asui lähellä työpaikkaani, joten tiesin tarkkaan, mitkä bussit sinne asti menivät. Sanoin sitten myös, että minä tulisin kyllä saattamaan hänet perille asti. Juulia kysyi sitten, että oikeastiko, mihin minä vastasin että joo: bussikortilla pääsisi joka tapauksessa samaan hintaan sinnekin, kun kerran se olisi tunnin sisällä edellisestä kortin piippauksesta.

Niin sitten tehtiin. Ensin käveltiin aika pitkään, koska bussi oli tulossa vasta puolen tunnin päästä, mutta lopulta jäätiin odottamaan pysäkille. Istuttiin lähinnä hiljaa. Minä tarjosin välillä Juulialle vettä ja välillä hän oksensi pussiin, jonka oli saanut läksiäistyypiltä. Minä kysyin jossain välissä, että haluaisiko hän, että pitäisin hänen hiuksiaan kun hän oksentaa. Hän sanoi, ettei tarvinnut ja minä annoin asian olla. Kun hän vaikutti voivan paremmin, kyselin mahdollisimman tavalliseen tapaan, että oliko hänellä jo paljon tavaroita siellä kaverin luona, jos hän kerran sinä päivänä oli muuttamassa sinne. Ei ollut mitään. Kyselin sitten vielä, että kuinka paljon tavaroita hänen pitäisi muuttaa, niin vastaus siihenkin oli että ei paljon mitään.

Lopulta bussi tuli maailman pisimmän vartin jälkeen. Mentiin yksi pysäkki liian pitkälle, mutta kävelin Juulian kanssa niin kauan kunnes hänen kaverinsa tuli ulos vastaan. Annoin laukun ja moikkailin. Lähdin sitten kävelemään kotiin. Kaupunki tuoksui yöltä ja minä rakastin sitä. Kävelin koroissani kopsutellen samalla kun näpyttelin tekstiviestiä läksiäistyypille, joka oli pyytänyt minua laittamaan viestin, että oliko Juulia päässyt kotiin.

Viestin jälkeen keskityin kävelemiseen. Kello oli jo yli puolenyön, mutta olin aika rauhallinen. Olin kuitenkin valppaana, sillä väitetysti vain muutamaa viikkoa aiemmin joku nuori nainen oli kaapattu keskellä isointa katua autoon ja raiskattu. Vastaan tuli silloin tällöin ihminen tai pari. Yksi niistä ilmeisesti huomasi varautuneisuuteni, sillä sanoi minulle ohi kävellessään, ettei minun häntä tarvinnut kyllä pelätä. Joku hieman minua vanhempi pyörällä vastaan tuleva mies, johon vilkaisin arvioidakseni mahdollista uhkaa, päästi mutisevan "mmmmmmmm" kohdallani, mutta en vahingossakaan vilkaissut uudestaan. Pääsin kunnossa kotiin ja nyt alkaa ehkä jo laskuhumala iskeä, kun päätä alkaa särkeä jonkin verran. Tarkoituksena olisi juoda vielä mustikkainen ateriankorvike, koska järkeilin, että se voisi tehdä voinnille hyvää, eikä herätessä sitten toivottavasti olisi niin hutera olo mitä edellisten bileiden jälkeen, jolloin tuntui kuin olisin ollut tappokrapulassa seuraavat kaksi päivää.

Toisaalta hyvä fiilis, koska olin oma itseni, mutta silti seurastani pidettiin ja minäkin nautin olostani. Toisaalta hieman huono, koska huolestuttaa yleisellä tasolla Juulia ja harmittaa se, että se näkymätön seinä tuntuu eristävän minut muista, vaikka miten muuten olisi hauskaa.

Tässä on taas mennyt yli tunti, mutta halusin antaa kattavan kuvan illasta. Jotenkin on sellainen kuva itsestä nyt, että olen sellainen kuin kultainennoutaja: rauhallinen, luotettava ja uskollinen, ihan mukavaa seuraa, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisesti sytytä tai herätä suurempia tunteita.

Väsyttää aika hemmetisti ja meikkejä on turha alkaa poistaa, sillä ne nyt ovat muutenkin jo varisseet lähinnä pois. Iho ehkä kiilsi bileissä, mutta ainakin se on nyt sen iltapäivän superrasvalla hoitamisen jälkeen pehmeä kuin mikä. Joten jos nyt nukkuisi ja heräisi aamulla toivottavasti hyvässä kunnossa.