Minulla on aika surullinen olo. En ole varma oikeastaan edes miksi, mutta on vain. Olo on surullinen ja yksinäinen. Ja eksynyt. Ja vieläköhän jotain?

Keskiviikkona käytiin läpi niitä papereita, joita oli tullut sieltä lastenpsykiatrian paikasta, jossa olin ollut joskus kymmenenvuotiaana. Siellä oli selostusta, mitä oli puhuttu vanhempien kanssa ja sitten tulkintoja minusta. Minun kanssani käydyistä keskusteluista ei ollut oikeastaan mitään. Janne laski sitten, että jos ne kaikki käynnit laskettiin yhteen, niin kahden vuoden aikana minä kävin terapiassa suunnilleen kahden viikon välein. Ajatelkaa. Tuon lisäksi sellaisia ”tarkistuskäyntejä” oli vielä muutamia tuon kahden vuoden jälkeenkin. Välillä olin poissa koulusta monta kuukautta yhteen menoon, välillä yksittäisiä päiviä. Yhteensä varmaan... No, ehkä suunnilleen puoli vuotta. Minä en oikein muistanut, että se olisi ollut noin iso juttu. Ja sen jälkeen kun oli viimeinen käynti siellä, siitä ei ole puhuttu sanallakaan, eikä siihen ole viitattu edes vahingossa.

Paitsi että sain kasattua muistoista paremman kokonaiskuvan, sain myös tietää, mitä vanhempani selittivät yksityisissä tapaamisissaan minusta. En ollut tajunnut, että siellä olisi sellaista, enkä aikaisemmin muistanut, että he tosiaan tapasivat sitä toista perhetapaamisissa ollutta psykologia välillä kaksistaan, kun minä olin sen oman varsinaisen psykologini kanssa.

Minä olin heidän mukaansa hankala lapsi. Olin syntynyt hieman etuajassa, mutta synnytys oli ollut helppo ja nopea. Siihen se helppous sitten ilmeisesti jäikin. Olin alusta asti huono syömään, olin jatkuvasti alipainoinen, välillä lähentelin kuulemma jopa sairaalloisen alipainoista ja neuvolassa oltiin huolissaan. En vain suostunut syömään.

Minulla oli myös vauvana koliikkia. Tarkistin netistä ja se tarkoittaa pitkäkestoisia itkujaksoja, joihin ei auta lohdutus, imetys tai yhtään mikään muukaan. Sen lisäksi hyvin nuorena minulla alkoivat ne unikauhukohtaukset, jotka muistan itsekin. Sen lisäksi minulla oli paljon särkyjä, pääasiassa nilkkasärkyjä, joihin ei löydetty lääkärissä mitään syytä. Ne kuitattiin kasvukivuiksi. Nuorena minua vietiin myös jonnekin isompaan sairaalaan ultraäänikuvaukseen, koska neuvolassa minun sydämenlyönneissäni oli kuulunut jotain ylimääräistä. Ultraäänessä todettiin, että minulla on sydämessä sivuääni, josta ei kuitenkaan lääkärin mukaan ole haittaa.

Lisäksi minua kuvailtiin hyvin ujoksi ja hiljaiseksi lapseksi, jolla on matala kipukynnys. Minun ujoudestani oltiin aika paljon huolissaan. Lisäksi oltiin huolissaan siitä, että veljeni raivokohtaukset saattoivat vaikuttaa minuun.

Koulussa olin tekstin mukaan täydellisyyttä tavoitteleva oppilas, joka halusi kokeesta kympin, mutta joka ei kuitenkaan ollut valmis tekemään ehkä tarpeeksi saavuttaakseen sen. Haastavia ja epämiellyttäviä aineita olivat liikunta ja englanti, ehdoton suosikkiaine oli matematiikka. Minun kertomuksistani mainittiin vain vähän: sanottiin, että en osannut kuvailla sitä lukkiutumista, joka iski minuun. Siitä tehtiin johtopäätös, että olen huono ilmaisemaan ja tunnistamaan tunteita.

Minun kerrottiin myös kertoneen, että koulussa olin uskaltanut sanoa opettajalle, kun herra Friikki oli lyönyt minua kasvoihin. Minäkin muistan tuon. Vähän nolottaa nykyään, että aloin itkeä niin pienestä ja siitä tuli sitten kauhea show. Sanottiin myös, että olin jättänyt jonain päivänä menemättä kouluun, koska minua oli potkaistu selkään. Tuota minä en muista, mutta saattaa kyllä hyvin olla. En käsitä, miksi olisin sanonut jotain, mikä ei pitänyt paikkaansa. Kun luin sen, enkä osannut yhdistää sitä tilanteeseen, se kuulosti ihan kauhealta! Siis joku 10-vuotias lapsi, jota on potkaistu koulussa selkään!

Ja tuohon minun sanoistani kertominen loppuikin. Sitten oli vain tulkintoja, että olen kiinnostunut tekemään erilaisia asioita ollessani terapiassa. Ei ollut totta. Minä ajattelin aina, että voi luoja, ei taas jotain tuollaista, miksei vain istuta ja jutella, että saisin tietää, miksi en uskaltanut mennä kouluun ja että se psykologi kysyisi viimein jotain oikeasti tärkeää, eikä vain vanhoja ja vääriä kysymyksiä.

Siellä myös mainittiin, että olin aloittanut pianotunnit ja että niillä näytti olevan todella positiivinen vaikutus minuun. Siellä sanottiin, että näytin pitävän todella pianon ja rumpujen soitosta, sekä matematiikasta. Ja meidän koirastamme, pikkuisesta ”9-kuukautisesta Qaro-koiranpennusta”, kuten siellä papereissa sanottiin.

Ja sitten siellä sanottiin lopuksi, että parhaiten vanhemmat voisivat auttaa minua viemällä minut väkisin kouluun. Ja sitten siellä luki, että sen jälkeen kaikki kääntyi parhain päin ja että menin kouluun joka päivän sen jälkeen. Minusta oltiin huolissaan hieman, mutta 6. luokan keväällä, kun kävin tarkastuskäynnillä, oli merkitty vanhempieni sanoneen, että olen muuttunut paljon rohkeammaksi ja avoimemmaksi tytöksi ja että puhunkin kovemmalla äänellä. Heillä ei ollut minkäänlaisia huolia minusta enää. Koulukin meni hyvin.

Olin kyllä katkera tuosta. Siis tuosta lopusta. Minua alettiin kiusata 6. luokan talvella niin kauheasti, että itkin melkein jokaisena iltana ja aloin miettiä, että miten voisi tappaa itsensä. Mutta terapeuttien ja vanhempieni mielestä olin paljon iloisempi ja avoimempi ja onnellisempi.

Tuossa oli paljon käsiteltävää, enkä kauheasti osannut sanoa siihen paljon mitään. Janne sitten sanoi, että hänestä oli aika ihmeellistä, että niissä papereissa ei puhuttu sanallakaan väkivallasta. Hän sanoi, että jos hänellä oli joskus joku lapsen kouluun menemättömyys työssä, niin ihan kaikissa tapauksissa hän kysyi vanhemmilta mahdollisimman epäuhkaavasti väkivallankäytöstä, tyyliin: ”Tuo Jussi tuntuukin olevan kauhean villi poika. Miten sinä saat hänet kuuntelemaan tai tottelemaan? Tarvitseeko joskus tukistaa tai antaa luunappi?”

Mutta minun vanhemmiltani ei ollut kysytty papereiden mukaan mitään sellaista. Minulta ei ollut kysytty mitään sellaista. Ennen viimeisintä tarkistuskäyntiä oli tapahtunut jo sekin tapaus, kun isäni oli osoittanut minua aseella ja sanonut ampuvansa minut ja myöhemmin yrittänyt saada minua kiinni, jotta olisi voinut hakata minut aseella tajuttomaksi, jotta pysyisin poissa hänen tieltään. Mitään ei lue papereissa. Ei kiusaamisesta, ei mistään. Kaikki on vain hyvin. Kaikki on mainiosti nyt, kun se pikkutyttö on saatu toimimaan oikein. Vanhemmat olivat joka kohdassa vain auttavia ja huolehtivia. Missään ei sanottu siitä, että minulle huudettiin, kun en mennyt kouluun, että isäni töni ja läimäytteli minua ja raahasi huoneeseeni. Ei, että alun jälkeen opin lukittautumaan vessaan, kun piti lähteä kouluun, jotta minuun ei käytäisi käsiksi. Tai että vessan lukon avaamiseksi ulkopuolelta haettiin ruuvimeisseleitä tai veitsiä tai puukkoja, jotta lukko saataisiin väännettyä väkisin auki. Tai että minä olin kauhusta kankea ja sain siinä tilanteessa tyhjästä itselleni niin kauheat voimat, että pystyin vääntämään lukkoa kiinni niin, ettei sitä montaa kertaa saatu väkisin auki.

Jälkeenpäin oli hieman outo olo. Varmaan arvaatte, että oli ollut kauhean hämmentävää lukea kymmeniä papereita itsestään kymmenen vuotta sitten. Kaikkea ”on ujo eikä puhu, mutta terapian aikana osoittaa kasvavaa kiinnostusta viestiä ilmein tai elein”. Ja se olin minä. Ja osan olen unohtanut ja osan sekoittanut ja osaa en ole koskaan edes tiennyt. Se oli raskasta ja hankalaa. Ainakin sain tietää jotain. Sain tietää, millainen olin pienenä. Siis niin pienenä, etten itse sitä muista. Aika karua toisaalta, että saadakseni tietää, miten äiti kuvailisi vauvaikääni, minun täytyy kymmenen vuotta jälkeenpäin lukea se jostain paperista ilman että hän edes tietää siitä.

Tuon kuvauksen takia minulla on ollut myös osittain kauhean surullinen olo. Jos en olisi syntynyt Suomeen vaan jonnekin, missä lapsille ei ole kaikenlaisia lääkärijuttuja, niin en varmaan olisi edes jäänyt henkiin. Olin sairaalloisen alipainoinen ihan pikkuisena, vaikka ruoasta ei ollut mitään pulaa. Itkin koko ajan ilman syytä, enkä lopettanut. Ja kun vauvaitku meni ohi, niin aloin huutaa öisin ja juosta pakoon täydessä unessa tajuamatta mitään. Ja kaikki säryt ja kivut ja sivuäänet ja kaikki.

Jo kymmenen vuotta sitten olin terapiassa ja nyt olen 20-vuotiaana sairauslomalla ja psykiatrisella päiväosastolla kuudetta kuukautta. Ja vauvana olin hankala ja sairaalloinen. Kun ajattelen tuota kaikkea, niin minusta tuntuu siltä, että minun ei olisi kuulunut jäädä henkiin. Jos kuka tahansa lukisi tuollaiset tiedot jostain kansiosta, niin hän taatusti ajattelisi, että tuo ihminen on heikko, tuskin koskaan saavuttaa mitään, tuskin koskaan pääsee kärsimyksestä eroon, ihme ettei kuollut jo ennen syntymäänsä, siihenhän keskenmenot on tarkoitettu: että ne karsivat pois yksilöt, jotka eivät ole elinkelpoisia. Tässä tapauksessa oli varmaan tapahtunut vain joku virhe, että tuo oli jäänyt henkiin. Mutta synnyttihän sama äiti jo kehitysvammaisen lapsen, niin ei ihme, että tämä, äidin ollessa 39, syntynyt vauva selvisi noin selkeän epäkelponakin.

On myös kauhean yksinäinen olo. Alf siis lopetti osastolla, niin häntä ei ole nähnyt. Eikä hän ole ollut mesessäkään. Tänään laitoin hänelle yksinäisyyden tuskissa melko välinpitämättömän oloisen viestin, jossa kysyin, että meinaako hän tulla joskus meseen, kun on mennyt jo yli viikko siitä, kun hän sanoi, että ”jatketaan mesessä”, eikä siitä ole päästy yhtään eteenpäin. Hän vastasi, että hänen koneensa on rikki.

En ole jutellut mesessäkään kenenkään muun kuin sen yhden 14-vuotiaan kanssa. On hän ihan kiva, mutta hänen kanssaan juttelu tuntuu hankalalta. Hän on niin pieni, eikä halua selittää omia asioitaan, eikä minustakaan ole kiva selittää koko ajan omia asioitani. On mennyt jo yli kaksi kuukautta siitä, kun joskus ajat sitten sanoin sille ihmiselle, jonka kanssa oltiin kavereita, että pidetään kahden kuukauden tauko ja katsotaan sitten, jatketaanko kaveruutta vai ei. En ole ottanut häneen vielä yhteyttä, vaikka näin hänet mesessäkin. En jaksanut. Jos hän taas huutaisi tai olisi ilkeä. Ja mitä minä sanoisin. Ja en haluaisi olla enää yhtään entistä surullisempi. Enkä tiennyt, halusinko edes jutella hänen kanssaan.

En ole kuullut Nanista mitään. Siitä, kun viimeksi kuulin hänestä, on jo yli kuukausi. Minun ja Alfin erosta on parin päivän päästä kolme viikkoa, mutta Nan ei tiedä siitä mitään. Minä en tiedä yhtään, mitä Nanille on tapahtunut. Haluaisin ottaa yhteyttä häneen, mutta aina kun ajattelen sitä, alan epäröidä. En halua olla aina se, joka vainoaa häntä. Hän ei ole ollut mesessä, joten hänellä on varmaan kiireitä. Enkä minä halua häiritä häntä viikolla, koska hänellä on sitä koulua ja varmasti paljon tekemistä, mutta en halua häiritä häntä viikonloppunakaan, koska silloin on ainoa aika, kun hän näkee Taoa tai perhettään, joten... Eikä hän ole ottanut minuun mitään yhteyttä yli kuukauteen, vaikka tietää, että en tee mitään.

Näin yöllä unta NN:stäkin. Olin pyöräilemässä asemalta kotiin jostain tuntemattomasta syystä perjantai-iltana aika myöhään. Yhdessä kohtaa sivummalla norkoili joukko ihmisiä. Tyttöjä ja poikia, suunnilleen minun ikäisiäni. Pitivät hauskaa, juhlivat varmaan sitä, että oli viikonloppu taas. NN oli heidän joukossaan. Huomasin hänet ja sydämeni jätti sen kuuluisan yhden lyönnin väliin (vaikka toisaalta, ehkä se tyhmä sivuääni jätti vain yhden lyönnin ajaksi sydämeni rauhaan) ja hänkin huomasi minut. Käänsin katseeni taas eteenpäin ja ajoin tyynesti sen porukan ohi. Kun pääsin kotipihaan, mietin, että pitäisikö minun lähteä takaisin. Sitten naapuri tuli häiritsemään ja alkoi joku kauhea action-kuvio unessa, joten en päässyt lähtemään.

Ja olen vaihteeksi yksin kotona viikonlopun. Ja ostin ensimmäistä kertaa todella hienot saappaat, joissa on vähän korkoakin. Tänään käytin niitä ensimmäisen kerran, mutta kun tulin kotiin, huomasin, että toisessa niistä on siellä ihan saappaan kärjessä harmaa peukalonpään kokoinen laikku, kun siitä on se (keino)nahka irronnut pienestä kohtaa. En tiedä, miten ihmeessä, koska en ole tehnyt mitään sellaista, että niin olisi voinut käydä, mutta tosi kiva, nyt on sitten uudet kengät ensimmäisen käytön jälkeen rikki.

On huono fiilis.