Tänään alkoi sitten pääsiäisloma! Äiti on ollut koko viikon lomalla, niin olen päässyt menemään itsekseni autolla sinne mielisairaalapaikkaan. Nyt sitten hän ja isäni lähtevät huomenna aamulla mökille ja ovat siellä koko pääsiäisen. He hakevat veljenikin opistolta ja hän tulee kai joksikin aikaa kotiinkin. Olen suunnitellut etukäteen niin, että silloin kun hän on täällä, pesen molemmat rotat, koska hän tykkää katsella rottia, kun niitä pestään. Ja kun ne pesun jälkeen kiipeävät kauhuissaan äitini niskaan, veli pääsee rapsuttelemaan niitä helposti. Veli ei ikinä kyllästy eläimiin. Kun meillä oli koira, niin veli ei saanut siitäkään kyllikseen koko sinä vajaana kahdeksana vuotenakaan. Hän oli aina valmis rapsuttamaan, aina valmis nuoltavaksi ja kaikkea sellaista. Jokainen päivä veli oli kuin olisi nähnyt meidän koiran ihan ensimmäistä kertaa. Se on kauhean suloista.

Näen Nanin torstaina (ääh, koska se on?), kun hän tulee tänne. Minulle muuten sanottiin tänään, että olisin kuitenkin jotenkin voinut saada itseni sinne mielisairaalapaikkaan. Sanoivat, että mahdollisesti he olisivat voineet tulla hakemaan minua toisella päiväosaston autoista. Sanoin sitten kuitenkin pitäväni nämä päivät vapaata. Minulle annettiin kuitenkin mahdollisuus soittaa vielä huomenna aamulla, jos muuta mieleni ja päätän sittenkin haluta sinne.

Omahoitajani on ollut kipeä, joten olen ollut paljon tekemisissä sen toisen suomenkielisen hoitajan kanssa. Tänäänkin olin keskustelemassa hänen kanssaan reilut puoli tuntia ihan vain jostain epämääräisestä. Hän on kiva, kivempi kuin minun omahoitajani. Hänen nimensä on Janne, paitsi että ei ole. Hän on suunnilleen ainoa, jonka nimeä en muista, mutta sen muistan, että hän ei ole Janne. Sen muistan taas siitä, että ajattelin, että hän näyttää ihan sellaiselta, että hänen nimensä voisi olla Janne, mutta sitten se ei ollutkaan. En kyllä tunne ketään Jannea, mutta tämä tyyppi oli ilmetty ”Janne”.

Osastolla on mennyt ihan hyvin. Paljon paremmin kuin olisin ikinä odottanut. Olen puhunut hieman ihmisten kanssa. Sen toisen uuden, Punatukkaisen tytön, kanssa, joka tuli ympärivuorokautiselta osastolta. Hänellä on ilmeisesti skitsofrenia, koska hän syö samoja lääkkeitä kuin minä. Siis iltaisin. Unettomuuteen. Hän sen sijaan ottaa niitä aamulla ja päivällä. En lainkaan ihmettele, vaikka hän onkin aina niin kauhean väsynyt.

Sitten olen jutellut herra P:n kanssa. Hänen kanssaan ehkä eniten. Hän tuntuu jotenkin ottaneen minut joksikin erityiseksi kohteekseen, jolle voi aina selittää jotain ja kysellä jotain. Mutta ei sillä, että se olisi paha asia – se on minusta ihan kivaa. Herra A ei sen sijaan ilmeisesti tykkää kauheasti herra P:stä, sillä kerran, kun herra P keskusteluhetken lopuksi alkoi taas selittää jotain juttua, niin herra A nousi kesken sen jutun seisomaan ja sanoi menevänsä tauolle. Myöhemmin kuulin, miten hän selitti Krisselle (ei tietenkään oikea nimi), että oli laskenut hitaasti kymmeneen, kun häntä ärsytti niin paljon.

Nähtävästi kaikille muille osastotyypeille on muuten kehittynyt tai kehittymässä jonkinmoinen erikoisnimi – paitsi herra P:lle ja A:lle. Höh. Ehkä heillekin pitäisi keksiä jotkut? Hmm, hmm... Pedro ja Alf? Ihan tarpeeksi hyvät. Nyt kaikki menevät vähintäänkin sekaisin noiden kanssa. Ääh.

Sitten on Odée. Se on se ruotsinkielinen tyttö, jonka näin myös silloin tutustumiskäynnilläni ajat sitten. Hän on todella kiva, vaikka en olekaan puhunut hänelle, eikä hän minulle. Paitsi että molemmat sanomme hei toisille. Hän näyttää aika paljon neiti M:ltä lukiosta. Hän on lyhyt ja hänellä on samanväriset hiukset, sama äärettömän siro ruumiinrakenne ja ihmeellisen samanlaiset kasvonpiirteet. Ehkä siksikin hän tuntuu jotenkin mukavammalta. Ja kerran kävelyllä, maanantaina (oliko se eilen?), kun käveltiin jonkinlaisessa ryhmässä, hän käveli melkein koko matkan minun vieressäni. Joo, maailmaamullistava juttu, pitää ehkä ilmoittaa lehdistölle. Mutta se oli minulle tärkeää.

Mutta kuten jo sanoin, siellä on yllättävän kivaa ja tietyllä tavalla turvallista ja helppoa. Ihmiset siellä muistuttavat ihmeellisen paljon minua. Ei vain jonkun mielenterveydellisen jutun takia, vaan sellaisten pienten asioiden. Joku ei syö oikeastaan koskaan mitään: ei aamulla, ei lounaalla eikä koskaan muutenkaan. Joku taas sitten kääriytyy sohvalla huopaan, kuten minä teen aina kotona. He seuraavat samoja tv-ohjelmia kuin minä. He ovat välillä todella hiljaisia ja eristyvät kaikista muista sillä lailla kuin jostain olisi yhtäkkiä ilmestynyt näkymätön seinä heidän ja muun maailman väliin.

Se ei ole ihan sellaista kuin koulussa, sillä koulussa on aina niitä, joilla on kauheasti tiiviitä kavereita ja sitten niitä, jotka jäävät kaikesta ulkopuolelle. Siellä osastolla kaikki tulevat vähintäänkin toimeen toistensa kanssa, eikä ole mitään paras ystävä –juttuja. Vaikka olisi vaikea uskoa, niin ihmiset ovat keskinäisiltä suhteiltaankin niin ihmeellisen tasa-arvoisia, että en olisi ikinä uskonut, että mikään sellainen voi olla edes totta!

Tästä kirjoituksesta tulee näköjään nyt ylistyslaulu osastolle. Mutta siellä on paljon vähemmän kauheaa kuin odotin! Olen kotiin tullessani ollut innostunut sillä tavalla, jolla lailla en ole ollut innostunut yli vuoteen. Nyt minä tulen kotiin jostakin. Minä teen päivisin jotain. Minulla on jotain, mitä kertoa, jos minulta kysytään, että mitä olen tehnyt tänään. Voin kertoa joistain hauskoista jutuista, joita olen kuullut. Kun tulen kotiin, olen niin innostunut ilman kunnollista syytä ja ajattelen, että se juttu minun pitää kertoa äidilleni!

Se on jotenkin outoa. Olen unohtanut, että niinkin voi tuntea. Niin. Mutta vaikka tämä onkin tällainen ylistävä ja tästä voisi saada kuvan, että kaikki menee hienosti ja loistavasti, niin ei oikeasti mene. En koe, että mielialani olisi parantunut kauheasti. Samoin on uupumuksen kanssa. Viimeksi tänään aamulla makasin sängyssä senkin jälkeen, kun olisi pitänyt jo nousta, enkä halunnut tehdä mitään muuta kuin soittaa sinne mielisairaalapaikkaan, että en pääse tulemaan. Minä en yksinkertaisesti meinannut päästä ylös.

Olen välillä kauhean surullinen, vihainen itselleni ja ahdistunutkin. Olen apaattinen, eikä mikään kauheasti herätä tunteita minussa. Välillä tuntuu typerältä osastolla, kun minulta kysytään vaikka, että mitä mieltä olen jostakin, niin minä sitten yritän selittää, että on se ihan okei: en minä siitä erityisemmin pidä, mutta en myöskään ole erityisemmin pitämättä. Melkein kaikki on ”ihan sama”. Tänäänkin se Janne-hoitaja kysyi minulta kirjoittaessaan sellaiselle isolle paperiselle taululle (vai mikä lienee, sellainen kuin jättiläismäinen muistivihko, johon voitaisiin kirjoittaa vaikka koulussa muistiinpanoja oppilaita varten), että mitä väriä minä halusin hänen käyttävän. Sanoin sitten, että ihan sama, ei sillä ollut mitään väliä. Sitten hän kysyi, että jos sillä olisi väliä, niin minkä värin minä valitsisin. Heh, tuo oli minusta jotenkin hauskaa.

Janne: ”Millä värillä haluat minun kirjoittavan?”
Amia: ”Ihan sama. Ei sillä ole mitään väliä.”
Janne: ”Mutta jos sillä olisi jotain väliä, niin minkä värin valitsisit.”
Amia: ”Mustan.”

Joten minusta kirjoitettiin asioita ylös mustalla tussilla. Sinne kirjoitettiin, että minun on välillä kauhean vaikea päästä ylös ja saada itseäni liikkeelle. Sitten sinne kirjoitettiin, että haluaisin jatkaa pianonsoittoa opettajan ohjauksessa. Ja sitten viimeisenä oli se, että ”jos saisin aikaiseksi, niin voisin/pitäisi hakea yliopistoon opiskelemaan englantia”.

Tuo viimeinen vaivaa minua aika lailla. En ole vieläkään hakenut yhtään mihinkään. Hakuaika päättyy 30.4., joten olisi jo ihan hyvä laittaa hakemukset menemään. En ole lukenut pääsykoekirjoja, en ole valmistautunut mitenkään, en ole vielä edes päättänyt, mihin kaikkialle haen! Minun äitini on mitä ilmeisimmin menettänyt jo toivonsa, koska hän sanoi tässä yhtenä päivänä, että ehkä minä voisin hankita jotain ”käytännöllisenläheistä” koulutusta. Siis hanttihommia. Hän ilmeisesti ajattelee, että minusta ei tule mitään, minusta ei tule korkeasti koulutettua, tai jos tuleekin, en saa mistään työtä. Siksi hän aikoo saada minua kouluttautumaan johonkin hanttihommaan, jotta minulla olisi edes jonkinlainen työ.

Se ei ole lainkaan kivaa. Hänen ei pitäisi tehdä niin! Hänen pitäisi sanoa, että älä höpsi ja huolehdi liikaa, sinä olet vielä niin nuori, että ehdit käydä vaikka kokeilemalla läpi kaikki alat, kunnes löydät sen, mikä on sinun juttusi. Mutta hän ei sano. Ei ikinä. Hän vain sanoo, että hänen mielestään olisi hyvä idea, jos. Jos jos jos. Ja mutta mutta mutta. Minä vihaan noita sanoja.

Tänään oli siis hieman huonompi päivä. Olin kauhean väsynyt ja aamulla nouseminen oli ihan törkeän hankalaa. En ollut kauhean kiinnostunut mistään osastolla, vaan lähinnä istuin, istuin ja istuin. Selasin nuotteja musiikkihuoneessa ja yritin soittaa taas kitaraa (ja taas kerran joku hoitajista kulki ohi ja huudahti innoissaan: ”Vau, soitatko sinä kitaraa?”). Se soittaminen meni siihen, että aluksi yritin tapailla joitain melodioita, mutta kyllästymisen jälkeen vain soitin kaikki kielet läpi. Välillä yksitellen, välillä kaikki yhdellä vetäisyllä. Kuulosti taatusti todella tylsältä, mutta minusta se oli ihan kivaa. Osastolla ”on lupa” olla vähän outo, niin kukaan ei katso kahta kertaa, vaikka joku soittaisikin samaa soinnutonta sointua uudestaan ja uudestaan, ylhäältä alas, ylhäältä alas, ja välillä alhaalta ylös.

Olen kauhean väsynyt. Pahus. Minun olisi pitänyt kertoa vielä vaikka mitä, mutta nyt alan väsyä niin kauheasti, että ajatukset vain puuroutuvat, eivätkä sormet enää tottele, vaan kirjoittavat virheitä, jotka pitää sitten korjata. Ärsyttävää. Ja minun piti kertoa vielä tämänpäiväisestä ”ihan kevyestä pienestä jumppahetkestä, jossa ei tule edes yhtään hiki tai hengästynyt olo”, jossa vedettiin punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, selkälihasliikkeitä ja kaikkea mahdollista siihen asti, että joku jumppaajista jo huusi: ”Herranjumala, ei enää!”

Ja sitten piti kertoa symbolikorteista, joilla tänään leikittiin ”Hyvä terveys” –ryhmässä. Ja piti kertoa, mikä on valkia. Tai valakia, ihan sama, ei murre käänny kirjoitetuksi. Ja varmasti oli vielä paljon muutakin, mistä piti sanoa, vaikka minulle ei olekaan sattunut mitään erityistä. Se kuitenkin tuntuu jotenkin kauhean erilaiselta, kun käy jossain päivisin, vaikkei siellä tapahtuisikaan mitään. Jokainen päivä on kuitenkin erilainen, vaikka miten itse yrittäisi tehdä samoin. En ole kylläkään perillä päivistä ja suurimman osan ajasta olen yksinkertaisesti niin väsynyt, että en jaksa välittääkään.

Mutta lääkkeillä en ole huomannut olevan mitään vaikutusta. Nyt perjantaina tulee kolme viikkoa täyteen, mutta minä en ole huomannut mitään muutosta positiivisempaan päin. Että vissiin menee vaihtoon sekin.

Mutta nyt menen nukkumaan, kun on liian väsy ja sitä paitsi joka paikka alkaa tulla kipeäksi siitä ihan tosi kevyestä jumpasta, jossa ei tule edes hiki.