En tiedä itkeäkö, nauraako vai kirotako. Valitsen nauramisen, kuten yleensä. Tulin juuri niistä harjoituksista, joita pelkäsin aikaisemmin tänään. Ei tullut ahdistuskohtausta. Hyvin miellyttävä kokemus. Ja sain tukun lappuja kirjekuoressa, joissa on jokaisessa ilmoitus: ”Lahjasumma on talletettu tilillesi.” Älytöntä. Mutta kai se on tätä maaseutujuttua, kun kaikki, jotka ovat kerran sanoneet sinulle sanan jossain, lähettävät onnittelut ylioppiluudesta ja antavat rahaa. Naapurit ja vanhat opettajat ja parturi ja entiset naapurit... Niin joo, ja ripari-isonen ja minua kuusi vuotta vanhempi tyttö, joka oli samassa hoitopaikassa, kun olin pieni ja joka oli minun kummioppilaani, kun olin ensimmäisellä luokalla ala-asteella. Saatte ehkä jotain kuvaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja sitten oli myös yksi kummastus, joka sai äitini uteliaaksi. Mukana oli myös lahjoitus yhdeltä pojalta, joka on ikäiseni ja joka oli samalla yläasteella, mutta meni sitten jonnekin muualle. Minä vihasin häntä. Hän nimitteli ja kiusasi minua. Ja siinä se oli! Lappu, jossa luki, että hän oli tallettanut minun tililleni rahaa. Lapussa luki käsin kirjoitettuna: Ylioppilas Amia. Sitten koneella ”Sydämelliset Onnittelut” ja sitten käsin: t. Herra AV. Hienoa käsialaakin vielä. En tiedä sitten yhtään, mitä hittoa minun pitäisi oikein ajatella. Ehkä minäkin joskus tulevana vuotena lahjoitan jollekin ihan umpituntemattomalle rahaa ihan vain siksi, että saisin hänet ihan ymmälleen siitä, että mitä hemmettiä.

 

Ja me ei istutakaan aakkosjärjestyksessä, vaan aakkosjärjestyksessä luokittain. Joka tekee minut ensimmäiseksi joka paikassa. Olen ensimmäinen, joka kävelee saliin kunniamarssin aikana johtaen kaikkia muita ja minä olen ensimmäinen, joka saa todistuksen ja valkolakin. Jei. Ja istun eturivissä ensimmäisenä vasemmalla. Oikealla puolellani istuu neiti EH. Hänen vieressään puolestaan herra Tumppi (viihdyke juhlan ajaksi taattu). Ai niin joo, ja takanani istuu NN.

 

Joo. Ei mitenkään mahdollista, mutta näköjään vain on. Ja kiva. Minulla on nyt sitten hänen sormenjälkensäkin. Hän oli ensimmäinen siinä toisessa rivissä ja sitä piti testata, että miten se toinen rivi pystyisi tulemaan hakemaan ne todistukset ja lakit. Joten NN käskettiin sinne testaukseen. Hänelle annettiin paperi muovitaskussa (leikkitodistus) ja sitten ensimmäinen lakki rivistä – minun lakkini! Hänen piti vain havainnollistaa kaikille, miten se homma toimii. Joten kiva. Sitten muutkin käpälöivät sitä. Rehtori, luokanvalvojani, herra Friikki ja herra JE. Että kiva. Minun lakkiani on jo käpälöity. Prkl.

 

Jaa, ja NN:stä... Tässä on nyt ollut aikaa vähän molemmin puolin niin oli sinänsä hyvin mielenkiintoista, että miten kävisi, kun meidät laitettaisiin samaan tilaan. Vaikea sanoa vieläkään. Oli ainakin kiva nähdä hänet. Vaikkakin jonkun pitäisi sanoa, että ei, pulisongit eivät sovi hänelle. Hän oli värjännyt tukkansakin taas. Ja jotenkin... En tiedä, nyt pääsen taas lempihommaani: analysoimaan ei-mitään ja kehittelemään siitä kaikenlaista. Ei katsonut minuun. Ei ainakaan niin, että minä olisin nähnyt. Vältteli katsettani. Kun piti katsoa taakse, kun se rehtori selitti siellä kuuntelevansa meidän laulua (Gaudeamus Igitur), niin kun NN käänsi katseensa takaisin eteen ennen minua, hän laski heti katseensa ja tuijotti lattiaan niin kauan kun minä katsoin rehtoriin päin.

 

Muutenkin hän oli jotenkin... En tiedä. Ei niin sulava ja tyylikäs ja itsevarma ja kaikkea sitä mitä ennen. Hän vaikutti kauhean hermostuneelta. Hän punastui vähän joka välissä. Siis oikeasti! NN punastui! Ja kun hänen piti olla esimerkiksi siellä testaamassa sitä vastaanottosysteemiä, hän veti yli. Paljon yli. Koko ajan. Ei tule heti mieleen, koska olisin nähnyt hänet tuota ennen noin hermostuneena. Tietysti minulle tuli heti fiilis, että joo, se johtuu minusta. Ei varmaan edes johdu.

 

Mutta kuitenkin. Se, miten hän käyttäytyi... Minulle tuli siitä sellainen olo, että hän olisi kauhean nolostunut ja ujostunut sen takia, mitä minä tein. Ainakin minä ajattelin siellä, että mitä ihmettä NN punastelee ja kaikkea, kun minähän se olen, joka sai pakit ja jonka kuuluisi punastella ja olla nolona. Onnistuin olemaan jopa niin rento, että kun hän alkoi naputtaa lattiaa jaloillaan yhdessä vaiheessa ja se ärsytti minua, heitin häneen samanlaisen katseen kuin aina jokaiseen, jonka joku tekeminen ärsyttää minua.

 

Joten en tiedä yhtään, mistä hitosta se hänen käytöksensä johtui. Se minun teoriani, että hän pitäisi minua niin outona, friikkinä ja jotenkin sairaana, ei tunnu ihan järkevältä kuitenkaan. Kukaan muu ei käyttäydy niin. Vaihdoin pari sanaa neiti EH:n kanssa ja herra Tumppi katsoi aina vitsaillessaan myös minuun. Siis sillä lailla kuin on tapana katsoa, että ketkä kuuntelevat tai nauravat tai hymyilevät hänen jutuilleen. Muutenkaan muut eivät käyttäytyneet yhtään mitenkään omituisesti minua kohtaan. Paitsi sitten NN. Luulisi, että tyyppi kolmessa kuukaudessa saa unohdettua asiaa sen vertaa, että pystyy edes katsomaan minuun. Ennen hänellä ei ollut siinä mitään ongelmia. Nyt hän katsoo maahan ja punastuu. Onko hän yhtäkkiä muuttunut Tiedät-kai-keneksi? Vai onko tämä vain jotain, jonka saan aikaan jokaisessa tyypissä, jolle teen yhtään minkäänlaista aloitetta?

 

No, jos etsii yhtään mitään edes suhteellisen varmaa asiaa, joka on pääteltävissä hänen käytöksestään, niin ainakaan hän ei ole unohtanut sitä. Päinvastoin, hänen käytöksestään olisi voinut melkein päätellä, että se olisi tapahtunut eilen. Ei sillä, minäkin punastuin kerran. Kerran! Siinä alussa, kun istuin paikallani ja NN sekoili siinä, että mihin hänen pitää mennä istumaan. Rehtori sitten osoitti ja sanoi: ”Tuossa.” Se ei kuulosta kirjoitettuna niin nololta kuin se tuntui. Tai siis, NN:hän istui juuri minun takanani, niin rehtori osoitti suoraan minuun ja sanoi: ”Tuossa.” Sekin oli jo paha, että NN istui minun takanani, niin tuo sitten vielä.

 

Mutta ainakin huomenna NN saa ihailla sitä minun törkeän hienoa pukuani ihan läheltä. Heh. Ja minun selkääni. Joka voisi olla parempikin, mutta kyllä huonompikin. Ja tukkaani. Joka näyttää takaa niin tyhmältä kuin yhtään minkään on mahdollista näyttää. Tavoitteena edelleen täydellisyys. Paitsi että minun ripsivärini ei ole vedenkestävää, että ei parane itkeskellä, eikä parane sataakaan.

 

Vielä pitää tehdä kaikenlaista. Lakata kynnet (sekä sormien että varpaiden) ja siivota ja yrittää saada nukuttuakin. Ja yrittää olla ajattelematta huomisen negatiivisia puolia ja sitä, että en näe NN:ää enää sen jälkeen. Häntä tulee ikävä. En ole koskaan tavannut sellaista kuin hän enkä luultavasti enää tapaakaan. Hän on vain jotain niin erityistä. Ja hän myös tietää sen. Jos hän voisi suoda minulle huomenna edes yhden sellaisen ”hyvästi” -katseen, niin olisin ikionnellinen. Mutta en minä sitä katsetta saa. Ei sellainen ikinä merkitse mitään kenellekään muulle kuin minulle. Ja selkeästi NN on edelleen ihan umpihäpeissään jostain kumman syystä ja on tehnyt hyvin selväksi, ettei katso minuun, niin... En minäkään halua häntä ahdistella sillä, että yritän saada häneltä edes yhden katseen.

 

Mutta onhan hän aina kuitenkin minun muistissani. Ja tarinoissani. Ja etenkin kaikkein elävimpänä täällä blogissa. Näissä kaikissa teksteissä. Silti se sattuu. Nyt iskee melkein katumus päälle. Jos en olisi pyytänyt häntä ulos, hän katsoisi minuun luultavasti kuin aina ennenkin. Minä voisin saada häneltä sen viimeisen katseen. Viimeinen mielikuva hänestä voisi olla ne ihanat tummanruskeat silmät. Hän ei punastelisi ja katsoisi alas. Prkl.

 

Mutta saa nähdä jos huomisesta selviää. Ehkä tulen kirjoittamaankin jotain sitten, jos olen selvinnyt päivästä hengissä. Tulen kirjoittamaan ja itkemään sen ripsivärin poskilleni, kun olen menettänyt ne kaikki ihmiset. Enkä saanut NN:ltä viimeistä katsetta. Enkä näe häntä enää koskaan.

 

”I see you never more, but the love, the hope, the pain, oh beautiful one, have made you mine until all my years are done.”

 

Tuli muuten juuri mieleen, että tämä taitaa olla minun viimeinen kirjoitukseni lukiolaisena. Huh. Pitäisi keksiä joku hyvä päätös. Dramaattinen ja sillein. Osuva. Jotenkin merkityksellinen. Tai ehkä jotenkin paljastava. Jokin, joka kuvastaa tätä siirtymistä yhdestä elämänvaiheesta seuraavaan? Tai jotain, miten olen silti sama, miten elämä jatkuu, eikä kaikki katoa, kuten luulen?

 

Vieläkin, minä rakastan NN:ää.