Piti kirjoittaa jo eilen, mutta olin liian väsynyt. Tuo Kuopion reissu oli paljon raskaampi sekä fyysisesti että henkisesti kuin osasin ajatellakaan. Lisäksi kengässäni oli kai ensimmäisenä päivänä jotain, kun sain valtavan rakon jalkapohjaan, vaikka en ole näistä kengistä koskaan ennen yhtään rakkoa saanut. Seuraavana päivänä sitten sain kaksi lisää (plus se yksi puhkesi), joten käveleminen ei ollut oikein kivaa enää sitten. Minulla on nyt joka paikka muutenkin kipeä ja lihakset ihan jumissa (en tiedä miksi, ehkä laukkujen kantamisesta tai jostain) ja vähän kuumettakin ja kurkku kipeä. Lisäksi se hotelli, jossa olin, oli niin käsittämättömän ärsyttävä, että minä en osannut käyttää edes kunnolla sitä hissiä (jota joutui muuten odottamaan aamuruuhkassa varmaan kymmenen minuuttia ja sitten ahtautumaan valmiiksi jo täyteen hissiin tai odottamaan seuraavaa kertaa). Ja sängyn tyyny oli liian iso ja pullea. Yritin nukkua sillä aluksi, mutta se tuntui siltä kuin olisi yrittänyt nukkua pää pallon päällä ja niskaan alkoi sattua ja aamulla olisin ollut ihan totaalisen jumissa. Nukuin sitten ilman tyynyä. Pah.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta kaikesta tästä huolimatta jotakuinkin rakastuin Kuopioon. Se oli ehdottomasti yksi kauneimmista kaupungeista jonka olen ikinä nähnyt. Se oli tavallaan kuin... Kuin tämä paikka, missä minä asun, tämä pikkukunta, mutta vain niin, että siellä asuu paljon enemmän ihmisiä. Tai vähän niin kuin Vaasa, mutta niin, että ihmiset ovat ystävällisempiä eivätkä puhu niin paljon ruotsia ja paljon miellyttävämmän oloinen. Se ei ollut sellainen paikka, että siellä olisi kiva käydä, mutta se vaikutti ehdottomasti sellaiselta paikalta, jossa olisi kiva asua.

 

Käveleminen tosin ärsytti. En kävele paljon, en etenkään asfaltilla, joten ehkä siksikin sain ne rakot. Mutta jos menisin sinne opiskelemaan, liikkuisin tietysti pyörälläni. Kun kävelin yliopistollekin (kauhean mäkistä siellä kyllä oli), niin ajattelin, että sinne olisin ihan mahtava pyöräillä.

 

Minulla oli reitti yliopistolle piirrettynä karttaan. Päätin kuitenkin kulkea toista reittiä, koska ajattelin, että se olisi lyhyempi. Ei ollut mitään ongelmia paikan löytämisessä, vaan löysin sinne aivan heti ensimmäisellä yrityksellä. Tämä siis oli sinä ensimmäisenä iltana, koska olin ajatellut, että pitäisi mennä katsomaan, missä se yliopisto on, etten seuraavana aamuna eksy tai jotain. Ja mittasin myös, miten kauan minulla kesti kävellä sinne. 40 minuuttia. Palasin eri reittiä. Sitä ei ollut merkitty karttaan lainkaan (koska se oli autokartta), mutta päätin kokeilla, mistä sinne joutuisi. Se oli aluksi pelkkää kävely- ja pyörätietä, mutta sitten se tuli kuitenkin samalle tielle, mitä se toinenkin reitti. Äärettömän ihana tie.

 

Toisena päivänä sitten menin siihen valintakokeeseen ja olin paikalla hyvissä ajoin. Valintakoe meni... No, ihan hyvin. En nyt sanoisi, että aivan hyvinhyvin, mutta ihan hyvin. Kemian osuus oli tosin totaalinen floppi. Yhden tehtävän osasin (piti määrittää elektronikuoren rakenteet konfiguraatioina), mutta muut menivät sitten ihan yli hilseen. Meillä ei ole koskaan ollut edes koulussa mitään sellaisia. Oli yksikin piirtotehtävä, jossa sanottiin vain, että ”piirrä sakkaroosi”. Miten hitossa minä muka piirrän sen, kun en osaa sen molekyylikaavaa? Jätin sitten vastaamatta. Yhdestä tehtävästä tajusin hieman, joten heitin sen täyteen arvauksia (vaikka kun piti kirjoittaa, oliko aine hapan, emäksinen vai amfoteerinen, minä en edes tiennyt, mitä se tarkoitti).

 

Mutta arvauksetkin menivät aika hyvin (ne oikeat vastaukset oli laitettu ilmoitustaululle, että kun sieltä lähti, niin sai katsottua, saiko mitään oikein). Ensimmäisessä monivalintaosuudessa sain kymmenestä kahdeksan oikein. Siis kun se meni niin, että oikeasta vastauksesta sai pisteen ja vastaamattomasta nolla ja väärästä meni piste. Ja ne kaksi olivat sellaisia, joihin en vastannut lainkaan. Eli ainakin kahdeksan pistettä! Sitten oli sanaselityksiä. Tiesin melkein kaikki, mutta en sitten tiedä, miten hyvin osasin selittää ne. Jos veikkaisi (en kylläkään muista lainkaan, miten paljon pisteitä koko kokeesta saattoi edes saada), niin veikkaisin saaneeni... Hieman yli puolet pisteistä. Hakijoita oli kauhean paljon (veikkaisin että melkein kaksisataa), niin en tiedä sitten, riittääkö se yhtään mihinkään, kun en alustavista pisteistäkään niin paljon saa kuin luulin. Tulos ilmoitetaan 18.6. eli nyt vain odotellaan.

 

Otin kuviakin. Piti huomioida kaikki seikat, koska tietysti kaupunki painaa paljon vaakakupissa opiskelupaikkaa valitessa, kun kerran minulla ei ole mitään vahvaa tuntumaa siitä, mitä haluaisin opiskella.

 

 

Tie numero yksi yliopistolle. Tuosta menin ensimmäisenä päivänä. Miellyttävä tie. Tykkään kasveista ja siitä, että paikka ei ole vain asfalttiviidakkoa. +

 

 

Tuo kuva on yliopiston pihasta. Siinä takana näkyy järvi, Kallavesi. En tykkää kauheasti järvistä, koska en ole erityisemmin koskaan nähnyt niitä. Meillä ei ole järveä. Ei tule edes mieleen, missä olisi lähin kunnollinen järvi. Tykkään merestä aivan kauhean paljon ja joista myös. En järvistä. Olisi ollut parempi, jos tuon järven tilalla olisi ollut vaikka iso puisto tai jotain. –

 

 

Kolme näkymää hotellihuoneeni ikkunasta. Illalla (joskus kuuden aikoihin?), yöllä (kahdeltatoista) ja aamulla (vähän ennen kuutta). Ei liikkuvia autoja, huomaatteko? Eikä käveleviä ihmisiäkään. Ei lainkaan niin kuin Helsinki tai joku sellainen paikka. Sellainen, jossa minua pelottaa melkein koko ajan, olin liikkeellä sitten illalla, päivällä tai aamulla. Kuopio ei tunnu lainkaan sillä lailla pelottavalta kuin juuri esimerkiksi Helsinki. Olen käynyt yksin muutamaan kertaan Helsingissä ja silloin on aina sydän jyskyttänyt ja olen koko ajan pelännyt, että käännyn vahingossa väärästä kulmasta ja minut mukiloidaan ja ryöstetään. Helsinki on minun mielestäni hyvin epämiellyttävä paikka. Siellä voi vierailla, mutta ajatus, että siellä asuisi... Hyi hyi hyi. Mutta Kuopiosta ei tule tuota fiilistä, vaan se on minun mielestäni kuin pelkkä pikkukaupunki, jossa vain sattuu asumaan paljon ihmisiä. +

 

 

Tuo on se toinen tie yliopistolle, jota kävelin sinä valintakoeaamuna. Äärettömän kaunis tie. Rauhallinen ja vaikka siinä meneekin vieressä (vasemmalla ylhäällä) junarata, niin se on äärettömän rauhallinenkin. Autotiekään ei vie minnekään muualle kuin tuon oikealla näkyvän rakennuksen pihaan. Sitten se loppuu kesken ja tie muuttuu kokonaan kävely- ja pyörätieksi.

 

 

Tuo kuva on alikulkutunnelista ihan yliopiston vieressä. Veikkaisin, että tuo on joku yliopistolaisten projekti tai joku sellainen, koska toisellakin seinällä oli samantyyppinen piirros. Tuollainen hieno luolamaalaus-juttu. Meillä on vain yhdessä alikulkutunnelissa taidetta. Sekin on joku tarkoituksella tehty. Siinä on vedenalainen maailma. Merenneito ja rapu ja erilaisia kaloja. Se on se, mistä minä menen kouluun ja keskustaan muutenkin. Pitäisi ehkä ottaa joskus siitäkin kuva. Helsingissä en ole kauheasti alikulkutunneleissa ollut (koska ne pelottavat minua, koska siellä ne kaikki hullut tappajat piileskelevät), mutta en ole ainakaan nähnyt yhtään alikulkutunnelia, jossa olisi tarkoitettua taidetta, vaan kaikki on pelkästään töherretty. Ja jos siellä olisikin tarkoitettua taidetta, niin veikkaisin, että nekin olisi sotkettu. +

 

 

Ja lopuksi kuva, jonka otin junan ikkunasta joskus vähän kahdeksan jälkeen illalla (kun olin ihan lähellä kotiasemaa jo). Tuollaista täällä on. Täällä näkee välillä kilometrien päähän, koska ei ole muuta kuin peltoa. Auringonnousut ovat erityisen kauniita, koska täällä oikeasti näkee sen, miten aurinko on juuri nousemassa, kun ei ole mitään kerrostaloja peittämässä näkyvyyttä. Minun tarvitsee kävellä reilu kilometri oikeaan suuntaan ja sitten olen jo sellaisella paikalla, josta näkee – no – kaiken. Yhdestä kohtaa kävelylenkkini varrelta näkee kirkonkin, joka on kolmen kilometrin päässä. Eikä ole mitään mäkiä, vaan kaikki on tuollaista mukavan tasaista.

 

Kun lähdin silloin keskiviikkona aamulla ja pääsin viimein junaan, minuun iski taas kauhea ahdistuskohtaus. Kävelin sitä paitsi junan melkein kokonaan läpi, kun se oli täynnä Vaasalaisia luokkaretkeläisiä. Lopulta löysin yhden vapaan paikan, joka oli sekin selkä menosuuntaan (ja tietysti minulla tulee niin huono olo). Ja ne kakarat möykkäsivät koko ajan ja minulla oli kauhean huono olo ja tuntui siltä, että kuolen siihen paikkaan. En voinut kuunnella Nightwishiakaan, koska se teki oloni vain huonommaksi. TSH-musiikki sentään auttoi hieman.

 

Toinen paha ahdistuskohtaus iski valintakoeaamuna. Minä heräsin jo varttia vaille kuusi. Silloin oli vielä ihan hyvä olo, mutta kun pääsin aamiaiselle, minua alkoi ahdistaa kauheasti. Sain hädin tuskin juotua lasillisen appelsiinimehua. Lähdin hotellista jopa vartin myöhemmin kuin olin suunnitellut, koska minä olin totaalisen paniikissa. Se vartti tuntui menevän kauhean nopeasti, eikä se helpottanut oloani yhtään. Joten siellä minä olin: seisoin täristen ja itkien ja välillä kakoen ja oksentaen hotellin vessassa, kun aika juoksi yliluonnollisen nopeasti kohti pääsykokeen alkamista.

 

Tuolloin ajattelin, että miten ihmeessä minä voisin lähteä opiskelemaan yhtään mitään. Ahdistun välillä niin kauhean helposti ja välillä ilman mitään syytäkään. Ja kun se iskee, niin minä olen niin käsittämättömän avuton. Eikä minulla ole vieläkään keinoa taistella sitä vastaan. Ei ole mitään, mitä ajattelemalla saisin oloni paremmaksi. Yleensä ajattelen tuskallisissa tilanteissa Nightwishin suosikkibiisejäni tai NN:ää. Ne auttavat. Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun niitä ajattelee tuossa täydellisessä ahdistustilanteessa, ne saavat vain olon huonommaksi.

 

Minulla oli se yksi pitkä kohtauskin, jota tapasin hokea mielessäni ahdistuskohtauksen iskiessä. Se kalmansuokohtaus. (”There are dead things! Dead faces in the water!” “All dead, all rotten, elves and men and orcses.”) Tällä kertaa sekään ei auttanut, vaan teki olon vain pahemmaksi. Minulla pyöri mielessäni vain se kaamea tukahduttava olo (kuin ne näkymättömät kädet kuristaisivat) ja sitten sen appelsiinimehun hiutaleet siellä lasin pohjalla ja sitten se, että olin myöhässä ja vielä se ”All dead, all rotten”.

 

Pääsykokeessa ei ollut yhtään tuttua. Eli jos muuttaisin Kuopioon opiskelemaan, en välttämättä tuntisi sieltä yhtään ketään. Siellä ei välttämättä olisi yhtään ainutta oppilasta, jonka olisin tavannut aikaisemmin. Edes vanhempaa oppilasta. Joten minäkö muuttaisin sinne? Kaupunkiin, kuuden tunnin junamatkan päähän toiselle puolelle Suomea? En ole koskaan tätä ennen edes käynyt siellä! Ja vaikka se on kiva paikka, niin se on kuitenkin yksityiskohdiltaan niin erilainen. Ihmiset puhuvat kummasti siellä. Ja melkein kaikki puhuvat vieläpä Suomea! Kaupoissakaan ei tarvitse yrittää asioida ruotsiksi sen takia, koska myyjä sattuu olemaan ruotsinkielinen ja palvelee ruotsiksi kaikkia, jotka ymmärtävät edes hieman.

 

Ja ihmiset saattavat heittää jonkun kommentin kadullakin tullessaan vastaan tai mennessään ohi! Kun kävelin eilen yliopistolta sen valintakokeen jälkeen, ohi ajava pyöräilijä heitti minulle kommentin siitä karmeasta ylämäestä. No okei, Vaasassakin maanantaina, kun minulla oli se pianotutkin, ohi kävelevä vanhahko ihan tuntematon mies sanoi minulle yhtäkkiä: ”Onpas siinä musta tyttö! Musta takki, mustat housut, mustat kengät, mustat hanskat ja musta laukku!” Ihan täysjärkisen oloinen kuitenkin (ja minä sanoin takaisin, että ainakaan hiukseni eivät ole mustat, johon mies nauroi vähän ja myönsi sitten, että ne eivät olleet), niin kuin se kuopiolainen pyöräilijäkin. Että miten ihmiset ovat yhtäkkiä keksineet, että tuolle sanotaan jotain?

 

Mutta takaisin Kuopioon. Siellä oli hieno torikin. Siellä oli torin laidalla penkkejäkin (joista yhdellä istuin varmaan tunnin silloin pääsykokeen jälkeen, kun jalkani olivat niin kipeät)! Vaasassa ei ole yhtään missään yhtään mitään, millä voisi istua keskustassa. Mutta se tori oli ihan kummallinen. Ihan väärin. Torilla kuuluu myydä tuoretta kalaa. Eikö vain pidäkin? Lohta ja siikaa ja silakoita ja sellaista kalaa. Ei Kuopion torilla myyty kalaa. Siellä myytiin kalakukkoja. Siellä oli ties miten monta kojua, jossa myytiin kalakukkoja! Ei raakaa vastapyydettyä merikalaa kuten normaaleilla toreilla, vaan kalakukkoja. Ei sillä, olen muistaakseni kerran syönyt kalakukkoa ja vielä pidin siitä, mutta kuitenkin. Se on vain niin väärin.

 

Tuo on kylläkin ehdoton ja samalla äärettömän pitkä miinus. Siis se, että Kuopio on niin kaukana merestä. Mistä ne ihmiset saa ne oikeat kalat? Vai kun kuopiolainen syö kalaa, niin onko se sitten vain järvikalaa tai kalapuikkoja? Satun pitämään kalasta ihan törkeästi. Se on yksi ruokalaji, jonka osaan valmistaa alusta loppuun. Osaan pyydystää kalan, osaan perata sen ja valmistaa syötäväksi. Tiedän missä ruodot ovat missäkin kalassa ja miten sitä kannattaa syödä.

 

Ja meri on hieno. Tykkään siitä kauheasti ja sen vedestä. Mutta järvet sitten... Sama vesi lilluu niissä iät ja ajat ja kaikki roskat ja ällötykset pysyvät niissä maailman loppuun asti. Eikä niissä ole edes kunnollisia kaloja. Eikä lintujakaan. Minulle järvet ovat vain vähän isompia lätäköitä. En tajua, mitä hienoa niissä on. Ei tulisi ikinä mieleenkään uida järvessä. Siitä tulee minulle semmoinen fiilis kuin... Kuin olisi kylpyamme, jossa viisikymmentä ihmistä on peseytynyt ennen sinua ilman että vettä on vaihdettu kertaakaan. En voi sille mitään, mutta minusta järvet ovat vain niin kuvottavia.

 

Ja minä pidän silloista. Enkä nähnyt Kuopiossa yhtään siltaa. Ja miksi tehdä siltaa, kun kerran kaikki vesi on lätäkkömallia ja sen pystyy kiertämään! Merenlahdet voivat olla valtavia, joten niitä ei hyödytä kiertää. Jokia ei voi kiertää oikein mitenkään. Meillä on täällä joki. Se on tosin kylläkin enemmän kuin iso oja, mutta joki mikä joki. Ja meillä on siis siltojakin. Joka kerta kun menen kouluun, minun täytyy ylittää silta. Tykkään silloista. Tykkään vedestä. En tosin järvivedestä.

 

Ja muutenkin tuntuu niin oudolta ajatella, että muuttaisi asumaan yksin jonnekin ihan vieraaseen kaupunkiin, jossa ei asu edes yhtään tuttua, ja joka on kuuden tunnin päässä kotoa. Pidän kodistani. Pidän tästä paikkakunnasta. Tiedän missä kukakin asuu ja tunnen kaikki meidän tien asukkaat ja kaikkea. Jos menen jonnekin, kuten kirjastoon tai kirjakauppaan tai johonkin muuhun kauppaan, niin 90%:n varmuudella siellä tiedetään kuka minä olen. Minä tunnen tämän paikan läpikotaisin, tiedän täällä asuvista ihmisistä ihan kauheasti. Ja se on kivaa. Ja sitten muuttaisin yhtäkkiä jonnekin ihan vieraaseen paikkaan, jossa minulla ei olisi edes mahdollisuutta oppia tuntemaan niin paljon kuin tiedän täällä.

 

Se tuntuu niin epämiellyttävältä. Ja nyt se on jo melko selkeänä mielessäni, että minne muutankin opiskelemaan, minä hankin kyllä heti itselleni jonkun lemmikin. Eli se taitaa olla sitten se kissa. Minä en vain voi olla niin yksin. Mutta minne tahansa muutankin, olen ihan yksin. Olen eksyneenä enkä tiedä mistään mitään ja olen yksin. Ilman niitä koulutovereita, joista olen tuntenut melkein puolet jo yli kymmenen vuotta.

 

Mutta maanantaina sitten uudestaan. Plääh. Onhan tässä vielä tämän päivän lisäksi huominen ja ylihuominen aikaa palautua. Ja sitten menenkin heti Kuopiosta Jyväskylään pääsykokeeseen. Ja kun tulen kotiin, niin sitten sitä seuraavana päivänä on jo yo-juhlan harjoitus. Huh. Alkaa ahdistaa.

 

Jotenkin tuo matka taas muistutti minua siitä, miten paljon minä välitin - ja välitän edelleen – NN:stä. Me olemme niin paljon samanlaisempia kuin ennen ajattelin, että kukaan voisi ikinä yhtään missään olla. Tietysti tarkastelin niitä valintakokeeseenkin tulleita. Näyttivät ihan järkeviltä. Särmättömämmiltä kuin porukka täällä. Suuremmalla osalla oli vaalea tukka. Hyvin harva pukeutui mustaan (täysin mustaan ei ainakaan minun muistini mukaan yhtään kukaan minun lisäkseni). Yhtään pitkätukkaista poikaa ei tainnut olla. Suurin osa tytöistä, jotka tulivat sinne, oli kaverin kanssa. Eli se on aivan samanlaista kuin täälläkin. Tytöt liikkuvat tiiviisti niissä samoissa ryhmissä kuin aina aikaisemminkin.

 

Viikon päästä näen NN:n. Toiseksi viimeistä kertaa. Ja minulla on ikävä häntä. Minä välitän hänestä aina vain enemmän kuin kenestäkään muusta koskaan ennen. Ja nyt tuntuu tietysti siltä, etten voi ikinä välittääkään kenestäkään muusta enempää kuin hänestä. Mutta ainahan niin tuntuu tällaisessa tilanteessa, joten tätä on paha pitää niin lopullisena kuin miltä se tuntuu.

 

Kauhean väsynyt olo vieläkin, vaikka nukuin yöllä kaksitoista tuntia. Ja paikat on vieläkin kipeät ja kävely on tuskaa. Ja ajatuksetkin sattuvat taas vähän.

 

***

 

Trees have dropped their leaves

Clouds their waters

All this burden is killing me

Distance is covering your way

Tears your memory

All this beauty is killing me

 

Oh, do you care, I still feel for you

So aware, what should be lost is there

 

I fear I will never find anyone

I know my greatest pain is yet to come

Will we find each other in the dark

My long lost love

 

Oh, do you care, I still feel for you

So aware, what should be lost is there

 

***