On ollut kyllä aika tyly paluu arkeen. Oletin, että töissä koulutettaisiin ensin ne kaikki jutut mitä ei ennen matkaa koulutettu, mutta ihmiset on ilmeisesti autuaasti unohtaneet, että niitä ei koulutettukaan mulle. Ja meno jatkuu muutenkin samana kuin ennen reissua. Yksi täysosaaja ilmoitti eilen irtisanoutuneensa, joten porukka taas vähenee, enkä tiedä mitä siitä tulee. Eilen kun tulin vuoroon, minulta kysyttiin heti, että voisitko tehdä tänään pitemmän vuoron. Se oli ihan okei, koska onko sillä nyt niin väliä pääsenkö kotiin klo 22 vai 23. Yksi toinenkin työntekijä pidensi vuoroaan, mutta siitä huolimatta vastailin siellä yksin puhelimeen klo 19-22 välisen ajan.

Koko ajan vain kirjoitan tähän tekstiä, jonka deletoin, mutta summataan se vaikka niin, että minun täytyy tehdä töitä niin paljon ja niin nopeasti kuin pää sallii, mutta sekään ei riitä. Minulta jäi eilenkin useampi tauko pitämättä ja oikeasti yritin tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, mutta koska on väistämätöntä, että joku yritysasiakkaista valittaa tuosta kaaoksesta, jonka resurssipula aiheutti, on aika varmaa, että pomoni tulevat kysymään minulta, miksi en tehnyt enemmän ja tehokkaammin.

Tänään oli vapaapäivä, mutta loppuviikon olenkin sitten päivystäjä, eli jos joku sairastuu, niin minun pitää ehtiä töihin kahden tunnin sisällä ilmoituksesta. Ja muitakin suunnitelmia viikonlopuksi on. Mutta Briteissä käyttämäni mantra "ainahan voin syödä sitten vaikka huomenna" on muuttunut Suomeen palattuani muotoon: "Ainahan voin nukkua sitten vaikka huomenna." Mutta ensiviikon alkupuolisko onkin vapaa, koska pahimmassa tapauksessa tällä viikolla tulee kuuden päivän työviikko. Että se siitä 25 tunnin viikkosopimuksesta?

Olen myös erittäin innokkaana tutkiskellut lähiseudun porrasvaihtoehtoja. Olen edelleen erittäin vakuuttunut siitä, että olen löytänyt uinnin lisäksi täydellisen liikuntamuodon itselleni: portaiden kävely alas. Sanoin siitä varmaan täälläkin sen vuorivaelluksen jälkeen ja kotiin palattuani olen miettinyt potentiaalisia vaihtoehtoja. Tänään ensimmäistä kertaa pidin "treenisession", tosin pätkissä, koska ei ole mitään rakennusta, jonka portaita voisi tulla pelkästään alas niin kauan että siitä olisi mitään hyötyä. Ja en tiedä tekeekö kukaan muu mitään tällaista, kun ainakin nopealla googletuksella ihmiset tuntuvat pitävän trendikkäämpänä portaiden nousua ylöspäin. Minkä ymmärrän, koska olisihan se loogista, että se olisi parempi kuntoilumuoto, kun se on niin raskasta. Mutta jos tutkimusten mukaan pelkästään portaiden tulo alas on erittäin tehokasta treeniä ja jopa kivaa minun mielestäni, niin minä teen sitten sitä. Koska minulle vaihtoehdot ovat: 1. Menen hissillä ylös ja tulen portaita alas, tai 2. Menen hissillä molempiin suuntiin, tai 3. Jään kokonaan kotiin.

Joten tänään laskeuduin portaat ensin yliopistolla ylimmästä kerroksesta alas pariin kertaan, sitten siirryin yliopiston kirjastoon (joka oli muuten ehdottomasti paras tämän päivän paikoista: yhteensä seitsemän kerrosta ja erillinen porraskäytävä!), minkä jälkeen siirryin läheiseen kauppakeskukseen, minkä jälkeen tulin portaita alas vielä omassa rapussani. Se oli kivaa ja se alkoi kyllä myös tuntumaan jaloissa hieman. Koko homma tuntuu vain jotenkin niin hölmöltä, että en kehtaa toistaa tuota samassa paikassa kovin montaa kertaa peräkkäin, kun pelkään että ihmiset pitävät minua outona. Ja laiskana, kun kyllähän oikean kuntoilijan pitäisi kiivetä ne portaat myös ylös. Mutta ehkä pääsen tuosta häpeästä vielä yli jossain vaiheessa, kun aion kyllä mennä edelleen kulkemaan niitä portaita alas.

On edelleen ikävä Mariania ja Heinzia. Yritän vain olla unohtamatta tuota paria kuukautta, vaikka tuntuu siltä, että oma mieleni yrittää pakottaa minut takaisin vanhoihin rutiineihin, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tein jo kasvislasagneakin kotona, mutta se ei onnistunut kovin hyvin. Pitää tehdä jotain hieman erilailla seuraavalla kerralla. On se silti ihan ok ja ylipäätään se oli ensimmäinen kerta, kun teen yhtään minkäänlaista lasagnea itse, joten varmaan se siitä pikkuhiljaa muuttuu paremmaksi.

Tekninen viestintä on ihan ok. Kauheasti vain tehtävää ja mietinkin, että miten pahasti uuvutan itseni tämän syksyn aikana. Tai siis, tiistaina olin ensimmäisellä neljän tunnin ryhmäkerralla, mistä pääsin vähän ennen neljää. No, työvuoro alkoi puoli viideltä, joten menin suoraan töihin. Töistä kotiin tulin joskus puoli kahdentoista aikaan, minkä jälkeen lämmitin ruokaa ja menin nukkumaan. Pääsin nukkumaan vasta joskus kahden aikoihin, joten koska töihin piti lähteä vähän yhden jälkeen seuraavana päivänä, nukuin siihen asti kunnes piti lähteä töihin. Töissä kun tuli se ylimääräinen tunti siihen vuoroon, olin kotona taas joskus puoli kahdentoista aikoihin, jonka jälkeen söin vähän jotain ja menin nukkumaan. Tänään aamulla piti herätä yhdeksän jälkeen, jotta ehtisin kymmeneksi yliopistolle. Se oli onneksi eri teknisen viestinnän kurssi, joten tiistaina saamani läksyt on saatava tehdyksi vasta huomiseksi. Mutta jotenkin tuon löysemmän harjoittelun jälkeen taas herään siihen, että tuo minun opiskelu/työ-rytmini on ihan älytön. Terapia jatkuu ensi viikolla ja pitäisi saada jotenkin mahdutettua kalenteriin, mutta uimassakin olisi kiva taas käydä jossain vaiheessa.